Maalaiskylän sisäpiirit, saunaseurat ja hyvävelikerhot – Mikko Perkoila lauloi näistä jo 40 vuotta sitten

Soundin 3/20 Martti Luther ja muovipussi -jutussa käsitellään Mikko Perkoilan esikoislevyä vuodelta 1980. Suomi oli silloin erilainen maa, mutta paljon samastuttavaakin löytyy.

Teksti: Niko Peltonen

Minulla on hyvä syy olettaa, että Mikko Perkoilan Nimismiehen murhe on ensimmäinen suosikkikappaleeni koskaan. Vanhemmiltani olen kuullut olleeni kolmevuotiaana heidän mukanaan Perkoilan konsertissa, ja toivoin kovasti, että soitettaisiin ”marjapensaikkolaulu”, jolla nimellä sen tunsin. Itse en tosin uskaltanut toivettani artistille esittää, vaan vanhempien piti se välittää.

Meillä kuunneltiin paljon Perkoilan varhaisia levyjä, ja kun 2000-luvun alussa löysin hänen kokoelmalevynsä kirjastosta, oli déjà vu -vaikutus melkoinen. Aloin välittää artistin ilosanomaa lähipiiriinikin, josta se löysi myös kaikupintaa. Perkoilan parhaat ovat pysyneet kuuntelulistallani siitä asti.

Laulaja-lauluntekijän tausta on 1970-luvun vasemmistolaisessa laululiikkeessä, mutta sooloartistina hän erikoistui moderneihin kupletteihin, joissa sarkastinen katse kohdistuu milloin mihinkin mikrouniversumiin ja sen epäkohtiin ja kummallisuuksiin. Kepeintä huumoriaan edustavalla Arvaa harmittiko -laululla Perkoila sai pienen hitinkin. Mutta hän ei mahdu sen enempää rockin kuin iskelmänkään kategorioihin, ja 2000-luvulla hän on keskittynyt toimimaan lastenmuusikkona ja soitinrakentajana.

Se on tavallaan harmi, sillä tämäkin aika kaipaisi satiirikkoa, joka osaa kuvata yksittäistapauksen niin, että se yleistyy kertomaan kokonaisten yhteisöjen toimintamalleista. Perkoilan tapauksessa kyse on usein lautakasojen ja kehittyvien maakuntien Suomesta. Toinen suosikkilauluni Kajaanista pohjoiseen kuvaa provinsiaalista korruptiota jäännöksettömän tarkkanäköisesti, ja samankaltaiseen ympäristöön Nimismiehen murhekin sijoittuu, mutta moodi on ironinen elämäntragedia, joka nimikkohenkilön osaksi koituu.

On tärkeää, että tarina suodattuu ulkopuolisen kuulijan kautta. Laulun minäkertoja saapuu varhaisena elokuun aamuna kuvitteelliselle keskisuomalaiselle Haapasalmen paikkakunnalle ja näkee tienvieressä, lumimarjapensaikon suojassa värjöttelevän hahmon. Hän puhuttelee miestä olettaen törmänneensä toiseen kaltaiseensa kulkuriin, mutta saakin kuulla tavanneensa Haapasalmen nimismiehen. Kummemmin yllyttämättä alkaa virkakunnan edustaja kertoa, miksi ”nimismies pensaassa nuhjailee”.

Nimismiehen murhe on niitä lauluja, joiden lopputulemaa ei pidä sitä kuulemattomalle paljastaa. Kerrotaan sen verran, että nimihenkilön angsti kumpuaa hänen yrityksestään päästä Haapasalmen parempiin piireihin, joita edustaa ”kaksikin seuraa, joukkoa pomomiesten mahtavien”: siis Leijonat ja Rotaryt. Näiden jäsenluettelo on muutamalla säkeellä tiivistetty kuva YYA-Suomen pikkupaikka kunnan vähän surkuhupaisasta eliitistä:

On Rotareissa jäsenenä opettaja, pappi / ratsuväen kapteeni evp / Isontalon isäntä ja osuuskaupan Tappi / ja lääkäri mestarina mahtailee.” ”Ja leijonapesueessa ukkoja muita / on kunnan- ja pankinjohtajaa / autopiirimyyjiä armoitetuita / ja rehellistä tyhjäntoimittajaa.

Nimismiehen mieli palaisi Rotareihin, sillä ”kun ei kunnanjohtajaa sietää se voinut, ei voinut edes ajatella Leijoniin”. Muutenhan paikallinen merkkimies toki seuraan pääsisikin, mutta onnettomuudekseen nimismies on hoitanut virkavelvollisuuksiaan ja käräyttänyt lääkärin luvattomasta kalastuksesta.

Ei siis pääsyä Rotareihin eikä Leijoniin, mutta kosto elää.

Eräs ystäväni luonnehti Nimismiehen murhetta parhaaksi tuntemakseen inhimillisen katkeruuden kuvaukseksi, ja tässä suhteessa tarina eskaloituu loppua kohti herkullisella tavalla. Mutta Perkoilan lakoninen ulkopuolisen kertojan ääni kuvaa samalla myös klikkien, sisäpiirien ja saunaseurojen toimintaperiaatteet – sen, miten muka kaikille yhteisiä asioita pyöritetään niin usein henkilökohtaisten suhteiden ja niitä raskauttavan pikkumaisuuden voimalla. Etenkin maalaistaajamassa, jossa pienet miehet pienine virkamerkkeineen ovat isoja pomoja.

Tuskinpa Suomi on tässä suhteessa muuttunut kuin sillä pintapuolisella tasolla, jolla herrasväkeä ei ehkä enää ole ”osuuskaupan Tappi” tai ”ratsuväen kapteeni evp”.

Artikkeli on julkaistu Soundissa 3/20.