Miten tätä nykyä 53-vuotias Tuure Kilpeläinen ja 26-vuotias Johannes Brotherus löysivät toisensa? Onko laulaja-lauluntekijöille olemassa oma Tinder? Oliko kaksikolla parittaja? Vai tapahtuiko tämä sattumalta jollakin backstagella?
Tämä nousee heti pöydälle, kun kohtaamme iloisen laulunkirjoittajakaksikon kanssa syyskuisessa Helsingissä.
– Meillä oli kohtalon palveluksessa levy-yhtiön Marja Kokko (nykyisin Kaiku Entertainmentin johtaja), Tuure antaa kunniaa eteenpäin heti alkuun.
– Se oli joskus silloin kun me oltiin Kuumaa-yhtyeen kanssa alkutaipaleella ja tehtiin aika paljon muiden biisinkirjoittajien kanssa kappaleita. Marialla oli se visio, että meidän pitäisi Tuuren kanssa tavata, Johannes muistelee ja hymyilee perään leveästi huomatessaan, että tästä kaikesta on kulunut aikaa seitsemän vuotta.
– Kuumaa oli ihan alkuvaiheessa, levyäkään ei ollut tullut ja me pohdittiin sitä, että mikä tämä meidän juttu on. Me oltiin vasta opettelemassa biisintekoa, kun me tavattiin Tuuren työhuoneella. Mua jännitti aika tavalla, vaikka Tuure oli laittanut hienon meilin etukäteen, että nähdään ja katsotaan syntyykö jotain ”löysin rantein ja kirkkain otsin.”
Tämä muistelo saa Tuuren repeämään nauruun samalla kun Johannes muistaa, että Kuumaa-yhtyeen Siks kai mä oon sun -single syntyi jo tuolla ensimmäisellä kohtaamisella, eikä yhteistyötä todellakaan tarvinnut pakottaa.
– Se biisi tuli varmaan kolmessa tunnissa ja me molemmat käveltiin koteihimme hämmentyneenä, että mitähän tässä juuri tapahtui, Tuure ihmettelee ylistäen samalla Johanneksen kykyjä äänittää heti ammattimaisen kuuloisia demoja samalla kun hän itse kykenee työhuoneella tallentamaan korkeintaan auttavasti jotain kuuntelukelpoista.
– Huomasin heti sen, mikä tässä yhteisessä tekemisessä on ollut jännää, eli miten nopeasti me mentiin siihen biisintekemisen leikkiin ja siihen luovaan paikkaan. Vähän kuin kaksi pikkujätkää, tai siis toinen vähän isompi jätkä naapurista pistettäisiin hiekkalaatikolle pienemmän kanssa, että leikkikää vähän aikaa yhdessä.
Johannes myöntää jännittäneensä aluksi sitä, mitä Tuurelle kehtaa ehdottaa biisinkirjoituksessa, mutta kehuu samantien Tuurea siitä, miten nopeasti hän loi kaksikosta tasavertaisen työparin.
– Tuure sanoi monta kertaa: ”Mä näen että sä ajattelet jotain tärkeää, joten sano vaan ääneen mitä ajattelet.” Se oli tosi pakotonta, jännittävää ja turvallisen tuntuista ja tiesin saman tien, että tässä on sitä jotain.
Riemastuttavaa kipinäsuihkua
Tämä mainittu ensikohtaaminen jäi molempien mieleen. Tuure harmittelee, ettei hän päässyt Kuumaa-biisileirille mukaan vuosia sitten, mutta asioita alkoi jälleen tapahtua vuonna 2019, kun kaksikon tiet jälleen kohtasivat.
– Tuossa kohtaa emme tainneet edes tietää, teemmekö biisejä teille vai mihin. Sitten syntyi Jos me kuollaan huomenna, joka on nyt albumin aloituskappale, ja siitä Johannes sanoi heti, että tämä kuulostaa sun eli mun biisiltä.
– Se on uskomattoman määrittämätön energinen juttu, jonka vaistoaa kaikista pikkuasioista. Se on ihan samanlainen ”meant to be”- tai ”sielut kohtaavat” -asia kuin missä tahansa ihmissuhteessa. Se joko toimii tai ei toimi.
Session jälkeen Johannes ilmoitti rohkeasti, että hän itse voisi olla tuottaja, jos he alkavat tehdä Tuuren kanssa levyä. Tämä ajatus oli saanut kipinän, kun nuori biisinkirjoittaja näki Tuuren aiemmin Ruuskanen Railio -klubin keikan.
– Siellä oli erikoiskokoonpano, jossa oli flyygeli, viulu ja Tuure siinä keskellä, ja te soititte Karavaanin biisejä.
– Mua kiehtoi se ulosanti, jossa Tuuren tekstit ja laulu saivat vielä aiempaakin enemmän tilaa, kaikki sävelet soivat pitkään ja siinä oli sellaista luovaa rauhaa. Syntyi haave, että jos johonkin Tuuren biisiin saisin tehdä vaikka edes jousisovituksen, niin olisin ikionnellinen. Haaveilin siis ihan vain yhdestä sovituksesta, ja ehkä yhdestä biisistä.
Toisten kehuminen jos mikä on maailman ihanin asia, eikä Tuuren ja Johanneksen tapauksessa tarvitse paljoa yllyttää kumpaakaan jos haluaa kuulla, mistä luovista piirteistä molemmat toisissaan ihan erityisesti pitävät.
– Johanneshan on umpimusikaalinen ihminen, jolla on mieletön melodia- ja harmoniakorva, mistä muodostuu ainutlaatuinen estetiikantaju, joka on tosi lähellä mun sydäntä, Tuure kehuu.
– Estetiikassa on kyse valinnoista joita tehdään. Olipa kyse sitten pienestä soundista tai harmoniasta tai miten pitäisi laulaa. Johannes on todella tarkka ja pedantti, mutta tärkeää on myös se, että tuo pedanttius tulee vasta sen jälkeen, kun hän on luottanut intuitioon, jonka voimalla sitä musaa syntyy ihan valtavalla virralla.
Silminnähden kiitollisesti vieressä lähes kiemurteleva Johannes hehkuttaa, että voisi sanoa ihan samat sanat Tuuresta. Hän kehuu sitä täydellistä luottamusta ja Tuuren kykyä kuunnella, jotka olivat läsnä alusta alkaen.
– Muhun teki suurimman vaikutuksen Tuuressa se laskelmoinnin puute, kun tehdään musiikkia. Tuo on edellytys sille, että itse pystyn ja rohkenen tarjota ajatuksia toiselle muusikolle. Tuure luo luovan tilan, jossa kaikki on mahdollista.
– Musta tuntuu, että me ollaan Tuuren kanssa tehty edellisessä elämässä yhdessä viisi tupla-albumia musaa, koska me pystyttiin skippaamaan se tunnusteluosuus. Tunnistettiin heti, että molemmat tykkää The Beatlesista ja David Bowiesta ja sellaisesta, jolloin me puhuttiin samaa musiikillista kieltä. Ihan uudempaa musaa myöten.
– Musan tekeminen kollaboraatiomuodossa on parasta silloin, kun se jännittää vähän. Ei se tekeminen, vaan se mitä voi syntyä. Koko tämä levy syntyi niin, että me kasattiin molemmat kainaloon nippu ilotulitteita, ajettiin metsään ja mökille, kasattiin ilotulitteet, sytytettiin sytytyslangat, pakitettiin ja katsottiin sitä riemastuttavaa kipinäsuihkua.
Paikka, aika ja tunne
Tuuren ja Johanneksen ikäero on kirjaimellisesti ”tuplat”, mutta musiikki yhdistää sukupolvia niin paljon, että Sanat jää ilmaan -albumi on estottomasti sulava yhdistelmä aistillisuutta, vanhan liiton ilmaisua ja moderneja tuulia.
– Mun edelliset musajuttuni ovat fiilistelleet ennemmin sellaista aikaa, joka on tapahtunut jo joitakin vuosikymmeniä sitten ja ensimmäiset soololevynikin olivat suurin piirtein vuoden 1972 estetiikkaa, kun olin vielä lapsi, Tuure kertoo.
– Myös koko Kaihon Karavaanin konsepti oli omanlaistaan retroilua, kun taas nyt levyllä kuvaan astuu Johanneksen maisema-arkkitehtuuri, joka on tavallaan tässä päivässä ja siinä on silti mukana niitä tiettyjä, ikuisia elementtejä.
– Meillä oli ehkä seitsemän biisisessiota mökeillä Johanneksen kanssa ja kaikki lähti aina siitä, että oli jokin biisiaihio, josta Johannes rakensi tosi nopeasti eräänlaisen atmosfäärisen maiseman, se inspiroi minua kirjoittamaan tosi nopeasti jotain siihen visuaaliseen paikkaan, ja tuo kaikki oli kuin kahden maailman yhdistymistä.
Tuure iloitsee, että albumi ei ole kiinni edes vain tässä hetkessä, vaan jopa hieman tulevaisuudessa. Lauluntekijä hymyilee sille, miten paljon hän ja Johannes fiilistelivät keskenään yhtä lailla Elvistä, Bon Iveria kuin Billie Eilishiakin.
– Me ei oltu missään vaiheessa tekemässä mitään genrealbumia, Johannes täydentää ja lisää, että on ollut vapauttavaa suojella kirjoitusvaihetta viimeiseen asti siltä, ettei kappaleiden suhteen mietitty, mitä musiikkia ne ovat.
– Jätettiin sellaiset analyysit ja singlejen valinnat levy-yhtiön väelle konttorin loisteputkien alle ja keskityttiin itse siihen inspiraatioon, josta syntyi vaikkapa Pitkospuut-niminen biisi. Se sai alkunsa siitä, kun kasasin studiolla aika muodottoman pitkän pätkän ”soivaa asiaa”, lähetin sen Tuurelle ja heitin vain, että tee tuolle jotain tai älä tee.
– Myöhemmin oltiin Villa Vikanissa Karjaalla ja myöhään illalla Tuure sanoi, että se yksi mp3 oli aika hyvä, paina rec ja laita se soimaan. Sitten sen päälle Tuure latoi sen runon kokonaisuudessaan ja siinä se vähän niin kuin oli. Musa synnytti tekstiä, teksti synnytti musaa ja keskityttiin paljon juuri tuohon musan ja kertojan vuorovaikutukseen.
Juuri Pitkospuut-kappaleen instrumentaalisuuden kaltainen visuaalisuus on Tuuren mielestä tärkeä osa albumia. Siellä on niin selkeitä paikkoja, värejä ja mielentiloja, että Tuure sai kirjoittaa tekstejä Johanneksen luomuksia vasten.
– Tuuren tekstit ruokkivat sitä soonisuutta ikään kuin niin, että minä yritän sisustaa huoneen, minkä keskellä Tuure seisoo ja hän saattaa sanoa, että sopisikohan mulle erilaiset kengät tai että laita tuonne kehyksiin tällainen juliste, Johannes puolestaan kuvailee ja sanoo, että levyn jokainen kappale on jokin tietty paikka, aika ja tunne.
Ensimmäiset demot, joita kaksikko esitteli levy-yhtiölle, olivat niin kokeilevia fiilistelyjä, että kuuntelutilanteen muisteleminen saa Tuuren nauramaan ääneen, kun hänelle tulee mieleen levylle päätymätön Kirje-kappale.
– Se oli kuin loputon runo, jossa näpyteltiin jotain taustalla ja lafkan tyypit katsoivat meitä sellaisella ilmeellä, että okeeeeeei, mutta kyllä hekin aistivat sen potentiaalin, joka tässä kahden ihmisen tajunnanvirrassa vallitsi.
Unenomaiset fiilikset
Tämä tajunnanvirta ja niistä muodostuneet kuvat saavat albumilla muodon, josta löytyy vaikuttavia maisemia, mutta sävellysten lopullinen kauneus piilee yksityiskohdissa samaan tapaan kuin tekstit keskittyvät merkittäviin hetkiin.
– Yksi tärkeä asia levyllä on se, miten Johannes tuotti mun laulamistani ja äänenkäyttöäni, Tuure sanoo nostaessaan esille tärkeitä nyansseja siitä, miten paljon sävykkäämmin ja hiljempaa hän laulaa verrattuna Karavaani-levyihin.
– Mun maskuliininen keskiääneni on aika tahnainen, kun taas nyt sävy paljon aistillisempi ja pehmeämpi, ihan kuin olisin löytänyt jonkinlaisen vanhan jazz-laulajan rentouden itsestäni, mikä kuuluu myös fraseerauksessa. Monen kappaleen kohdalla huomattiin kokeilevamme, voiko tämän laulaa hiljempaa… ja sitten vielä vähän hiljempaa.
– Levyllä on muutenkin paljon tilaa ja happea, eivätkä Tuuren laulut tai muutkaan asiat tule lujaa, vaan kaikki on todella lähellä kuulijaa, eikä hyökkää täysillä päälle ja juuri tämä antaa tilaa yksityiskohdille, Johannes lisää.
– Miksausvaiheessa mahtava Miikka Huttunen oli tosi avoin sille, että me haluttiin pitää levyn olemuksesta kiinni myös viimeistelyn läpi. Välillä kävimme sellaisia keskusteluja, että miksi se yksi ihan tietty särinä tai pörinä on kadonnut sieltä. Miikka saattoi ihmetellä, että hän luuli niitä vahingoiksi, ja me iloittiin, että ei kun se on just se juttu.
Johannes hekottelee, että se jokin rasahdus tai särähdys saattoi olla juuri se tärkeä osa laulun kertojan mielenmaisemaa ja löytää itsekin levyltä paljon hetkiä, joissa aiemmin mainittu alkuperäinen ilotulitus elää isosti.
– Me ei lähdetty tekemään sitä, että oli jokin demo joka äänitettiin mökillä ja sitten mennään studioon, missä äänitetään pianot ja viulut ja kaikki uudelleen, vaan monessa asiassa pysyttäydyttiin siinä alkuperäisessä versiossa.
– Me ei haluttu levylle tasaista tapettia. Haluttiin päinvastoin vahvistaa kaikkia niitä lohkeamia, jotka olivat rakenteissa heti alussa. Tuplattiin liukuja, laitettiin asioita kovemmalle, hiljennettiin toisia ja siksi moni biisi on niin onnistunut.
Esille nousee kappale nimeltään Kaunis jälki, joka päättää albumin. Se on osoitus siitä, että vaikka kaksikko pitikin monesti kiinni niistä aavistuksenomaisista ensimmäisistä ideoista, saivat sävellykset tarpeen tullen myös elää.
– Siinä oli blackbird-henkistä kitaraa, naputusta ja ryhdikkyyttä, joka muutti muotoaan ihan levynteon loppumetreillä.
– Mulle tuli keskellä yötä jokin impulssi, soittelin pianoa himassa, sieltä löytyi jokin sointi ja aloin laulaa Tuuren tekstiä lennosta. Tein nopeasti sellaisen version, jossa oli kaksi pianoa stereokuvien laidoilla, laulua ja vokooderia. Lähetin sen jälleen Tuurelle samanlaisilla saatesanoilla, että tällainen tuli. Tuure vastasi, että tämähän on aika mieletön.
Tästä vapaudesta puhuessaan Tuure sinetöi albumilla vallitsevan hengen lopulta genreksi. Muttei perinteiseen tapaan.
– Jos on olemassa sellainen oma genre kuin love metal, niin ehkäpä tämä albumi on sitten sellaista avaruusfolkia. Levyllä ei ole sellaista jäsentynyttä kerrontaa, jossa asioita tapahtuu tai mitä jollekulle kävi. Mua viehättää se, että tämä albumi leijailee jossain hetken fiiliksissä, joista monet tuntuvat lähestulkoon unilta.
Teksti: Aki Nuopponen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 9/23.