”In all beginnings… a mystical, magic force, What course, what destiny… determined in time.” Kyseinen teksti löytyy 1971 perustetun Strata-East-levymerkin mainoksesta. Kuvituksena on logon lisäksi mystinen pyramidimaisema. Nyt ollaan kaukana valtavirtajazzin aikalaiskuvastosta.
Termi ”spiritual jazz” on tullut liiankin tutuksi viime vuosina, mutta ainakin Strata-East ilmentää sitä energiaa, josta kyseinen markkinointitermi kumpuaa. Jo lafkan logo on tietyllä tavalla toismaailmallinen, jonkinlaista laajempaa universaalia ajatusta heijasteleva.
Strata-East kuuluu merkittävänä tekijänä uusien indie-levymerkkien nousuun jazzissa 1960- ja 70-lukujen taitteessa. Black Jazz Recordsin tavoin Strata-Eastin taustalla olivat muusikot, jotka halusivat luoda musiikilleen uudenlaisen, kompromissista vapaan julkaisukanavan. Suomessakin 2000-luvulla kiertäneen trumpetisti Charles Tolliverin ja pianisti Stanley Cowellin Strata- East julkaisi viitisenkymmentä levyä, jotka muodostavat levykeräilypiirien ulkopuolella yhä melko vähän tunnetun, mutta erittäin väkevän kokonaisuuden laimentamatonta 70-luvun voimajazzia.
Kuten monen muunkin aikanaan vaatimattomilla levymyynneillä toimineen itsenäisen levy-yhtiön, myös Strata-Eastin tuotannon löytäminen nykyään levykaupoista (sopuhintaan) olisi melko mahdotonta ilman lukuisia uudelleenjulkaisuja. Originaalit olivat enimmäkseen ”rareja” pienten painosten hommia, mutta onneksi moni nykymerkki on lisensoinut kadotettuja klassikoita uudelleen.
Strata-East katalogin ensimmäinen lokimerkintä on osuvasti Tolliverin johtaman Music Inc. -yhtyeen levy, jolla musisoivat molemmat yhtiön perustajista. Albumi pitää sisällään voimakasta big band -jazzia, jossa on pullotettuna aimo annos energiaa, loistavaa muusikkoutta ja mystiikkaa. Levyn kannet ovat mustavalkoiset, eli ”kustannustehokkaasti tuotetut”, ja kansitekstissä Tolliver ja Cowell kiittelevät vuolaasti mukaan uskaltautuneita muusikoita. Hieno yhteisöllinen alku uudelle merkille!
Vaikka suuri osa Strata-Eastin julkaisuista liikkui jokseenkin tutkan alla, nousi muutama levy melko arvostettuun asemaan. Näihin lukeutuvat esimerkiksi Billy Harperin Capra Black, Gil Scott-Heronin ja Brian Jacksonin Winter In America ja Clifford Jordanin Glass Bead Games. Winter In America -levyä myytiin perimätiedon mukaan jopa 300 000 kappaletta, joten indie-status ei ollut esteenä menestykselle ainakaan siinä tapauksessa.
Omia suosikkejani Strata-East-katalogin syvästä päästä ovat ainakin urkuri Shirley Scottin One For Shirley, The Heath Brothersin Marchin’ On (jonka esille kaivamista suosittelen ainakin Makaya McCravenin musiikista innostuneille), Shamek Farrahin sämplättäväksi valmis First Impressions ja mystisen Ensemble Al-Salaamin The Sojourner. Toki myös Tolliverin Music Inc. -albumit ovat keskeistä kuunneltavaa kerätessään yhteen monia merkittäviä Strata-East-muusikoita.
Perustajakaksikon ohella esimerkiksi saksofonisti Clifford Jordan, basisti Cecil McBee ja basisti Bill Lee (elokuvaohjaaja Spike Leen isä) tulevat vastaan melko usein läpi tuotannon. Myös vapaan jazzin semijumalhahmo Pharoah Sanders levytti Strata- Eastille hienon albumin Izipho Zam (My Gifts) vuonna 1973.
Itselleni Strata-Eastin levyt ovat merkittäviä paitsi väkevän musiikin ja monipuolisesti kokeellisen kansitaiteen, myös kautta linjan esille nousevan yhteisöllisyyden vuoksi. Löydän levyjä kuunnellessani ja katsellessani paljon yhtymäkohtia nykyiseen pienlevy-yhtiötoimintaan. Monissa levymerkin albumeista on 70-luvun standardin, eli markkinointihenkisten kansitekstihehkutusten sijaan annettu sananen artistille. Tämä korostaa yhteisöllisyyden vaikutelmaa ja antaa rutiinikehuja enemmän ajateltavaa.
The Ensemble Al-Salaamin albumi käy tästä oivaksi esimerkiksi. Yhtyeen jäsen Fred Kwaku Crawley pohdiskelee kaikkialla vellovaa tarvetta kategorisoida musiikkia ja pakottaa se ennalta määrättyihin parametreihin, mutta toteaa lopuksi: ”This music will survive all of this because it is truthful. It is dynamic. In fact, our music is God’s purest breath of life – expressed each time we touch the wood and metal of our musical instruments.”
Teksti: Matti Nives
Artikkeli on julkaistu Soundissa 4/24.