Oletko ajatellut itseäsi artistina, kitaristina vai biisintekijänä? Onko sinulla joku laajempi rooli tälle kaikelle, josta käsin teet musiikkia?
– Keijo Virtasen kanssa käytiin soittamassa Pekka Airaksisen luona. Sillä oli kerran vuodessa aina sellaiset sessiot. En muista tarkalleen miten Pekka sanoi, mutta avain tekemiseen oli siinä, kun tajusi että hän ei ole mitään. Kun luopuu ajatuksesta, että ajattelee itseään artistina. Se on kuitenkin tehnyt useita kymmeniä levyjä ja mielettömän määrän kuvataidetta. Silleen sitä jotenkin ajattelen.
Ensimmäinen mielikuva uudesta albumistasi oli, että nämähän ovat tuttuja kappaleita! Niitä on soitettu keikoilla siis aika pitkään. Samoin tuntuma bändisoundista tuntui jo valmiiksi kotoiselta.
– Ajatus varmaan oli, että tämä olisi julkaistu viimeistään 2020. Mutta en mä saanut tätä myöskään valmiiksi yhtään tätä aikaisemmin. Ajattelin, että tehdään se levy sitten, kun voidaan soittaa niitä keikkoja, koska tämä on bändilevy. Mutta en mä pysty tekemään kovin montaa asiaa yhtaikaa. Tekeminen on hidastunut.
– Periaatteessa elän siinä musiikin maailmassa, teen musiikkia koko ajan. Varsinkin nyt kun on rajattomat mahdollisuudet kotona tehdä sitä musaa. Aina kun olen siellä, äänitän jotain. En ajattele niitä demoina, vaan ne on musaa. Toki ne voi joskus olla osa jotain prosessia. Nämä soololevyt on tosi pieni pala siitä, mitä mä teen. Haluaisin julkaista enemmän juttuja, mutta ehkä siinä on sellaista keskittymiskyvyn puutetta tai asioiden loppuun saamisen ongelmaa.
– Mulla menee aika paljon aikaa vuodesta IBD:n (haavainen paksusuolentulehdus) kanssa kamppailemiseen. Se diagnosoitiin mulla 15 vuotta sitten ja se tulee ilmoittamatta päälle. Siihen auttaa ainoastaan kortisoni. Keskimäärin mulla menee sen kanssa ehkä kolme kuukautta kerrallaan. Keikoilla on hankala käydä tai tehdä ylipäätään mitään. Kortisoni aiheuttaa psyykkisiä vaikutuksia. Mulla ei ole siis käytännössä vuodesta käytössä kaikki kuukaudet. Sitten kun se on ohi, niin kestää vielä jonkun aikaa toipua. Siitä tulee sellainen väsymys. En ole suurinta osaa ajasta työkykyinen ihminen.
Miten se vaikuttaa musiikin tekoon? Onko siitä seurauksena tunne, että musiikkia pitää tehdä aina silloin kun pystyy?
– Siinäkin on mielenkiintoinen ristiriita. Kortisoni aiheuttaa maanisuutta ja lyhytjännitteisyyttä. Vähän niin kuin olisi juonut liikaa kahvia. Soitan silloin ihan koko ajan, mutta en pysty tekemään biisejä. Joku riffi voi vaan pyöriä päässä ja jauhan sitä. Tai sitten mä teen ihan elektronista melua ja kenttä äänitysjuttuja. Se on pahimmillaan sitä, että tekee vain jotain että selviää aamusta iltaan.
– Ja jos se ei ole fyysistä huonoa oloa, niin sitten vaan voi ahistaa ihan helvetisti. Minkä varmaan huomaa noista biiseistäkin. Mielenterveysongelmien kanssa olen kamppaillut ja saanut hoitoa ihan varhaisteinistä saakka. Oon kyllä tosi iloinen ja kiitollinen, että tähän asti on päästy ja on voinut kaikesta huolimatta tehdä vaikka mitä ja toteuttaa itseään.
Erityisesti uuden levyn kohdalla laulujen merkityksellisyys tulee siitä, kun tajuaa että tekijä on tosissaan. Eka soolosi oli hieno levy, jossa oli upeita biisejä, mutta vähän leikinlaskuksihan se meni. Et ehkä uskaltanut olla vielä täysin vilpitön ilman suojamekanismia?
– Silloin kun se eka levy tuli, niin se oli askel Räjäyttäjistä siihen, että uskalsin tehdä jotain ilman naamaria. Nyt sitä ei oikein pysty edes kuuntelemaan. Osa kappaleista tuntuu kyllä ihan relevanteilta vieläkin soittaa keikoilla. Keskeistä on, että vasta niihin aikoihin uskalsin ruveta tekemään vaan ihan omana itsenäni. Seuraava levy oli vasta missä se tapahtui. Silloin uskalsin sanoa asioita tälleen niin kuin vaikka tässä jutellessa. Sitä mä pidän sellaisena isoimpana juttuna ja onnistumisena. Oikeastaan se on varmaan tullut soolokeikkojen myötä, kun tajusi että tätä ei voikaan tehdä niin, että vetää muutamat kaljat ja lähtee rokkaamaan. Silloin se menee ihan päin helvettiä. Mitä enemmän pystyy olemaan läsnä, niin se kohtaa myös ihmiset.
Kuinka paljon siis Räjäyttäjien alkuvaiheen sekoilu oli roolin ottamista?
– Siihen liittyi varmaan aika monta asiaa. En ollut varsinaisesti tehnyt ennen sitä mitään omaa musaa. Olin soittanut vapaata improvisaatiota tai ollut mukana sellaisissa jutuissa mitkä ei ole tollasessa konventionaalisessa populaarimusiikkimuodossa. Toi oli eka bändi, jossa soitetaan kahden minuutin biisejä.
– Aiemmin olin soittanut kadulla, missä pystyi tekemään ihan mitä vaan. Kun tajusi joskus 2000-luvun alkupuolella, että ei mun tarviikaan soittaa mitään tunnettuja kappaleita, vaan katusoitto on kaikista vapain foorumi. Saatettiin soittaa iltakahdeksasta aamuneljään. Joku kuppainen syntikka jauhaa komppia ja siihen junnataan päälle. Joku Suicide oli varmaan kovin vaikuttaja.
– Siitä katusoitosta homma eteni siihen, että tutustuin Jyväskylässä improvisaatio- ja free-porukoihin. Virtasen Keijo oli siinä keskeinen tyyppi. Esiinnyttiin kokeellisen musan tapahtumissa. Katusoittokaverin kanssa mentiin niin pitkälle, että jopa oma soittaminen riisuttiin pois. Oli sellaisia kirppareilta hankittuja pattereilla toimivia robottieläimiä, jotka vikisee ja liikuttaa raajojaan. Laitettiin ne soittamaan kiippareita ja kitaroita. Olihan se musa aika erikoista. Se meni siihen, että istuttiin kadulla ja laitettiin joku norsu soittamaan ja pyörimään siihen. Joku äkkäsi, että tämähän on performanssitaidetta ja buukkasi meidät elektronisen taiteen festareille Helsinkiin.
– Sitä kautta soitettiin kaikenlaisissa performanssitapahtumissa ja jengi varmaan ajatteli, että meillä on jotain ideaakin siinä, mitä ei tietenkään ollut. Soitin sitten myös omia elektroniikkajuttujani niissä tapahtumissa. Räjäyttäjät otti ajatuksen ehkä sieltä performanssiskenestä. Ainahan niillä festareilla oli joku kännissä munasillaan pistämässä paikkoja paskaksi. Aina kun oli katsomassa jotain punkkikeikkoja, niin toivoi että jotakin tapahtuisi. Että se ei toistaisi sitä samaa kaavaa. On niinku niin vitun rajua ja rankkaa, mutta kun katsoo bändejä yksi toisensa perään, niin täytyi oikein miettiä, että miten tää oli nyt parempi kuin toi edellinen.
Artisteilla, joilla on maine arvaamattomina tai rajuina esiintyjinä on juuri se lähtökohtainen ongelma, että katsoja tietää odottaa jotain tapahtuvaksi. Kekkuloinnista tulee pakonomainen automaatio. Aina pitäisi ylittää edellinen taso, ja show’n vetäjän päälle se tuskin tekee kovin hyvää.
– Muistan jo joskus teininä kun oli jotain bändejä, niin saatoin innostua niin paljon siitä musasta, että pitää niinku… räjäyttää kaikki. Ei enää riitä, että hakkaa sitä kitaraa, vaan ensin lähtee vaatteet ja sitten saatan lähteä munasillaan juoksemaan jotain kylänraittia. Tai juosta suoraan järveen, vaikka en muuten uskaltaisi. Siinä euforiassa olisin voinut juosta vaikka täysillä päin seinää.
– Itse olen miettinyt sitä myös jonain trauman käsittelyjuttuna. Muistan että ekan kerran tuollaista tapahtui sen jälkeen, kun mun isä kuoli. Sitähän ei tietenkään osannut käsitellä 16-vuotiaana. Olen ollut muutenkin hitaasti kasvava. Ehkä se isän kuolema vaikutti siihen, että ikään kuin jäin sille levelille. Mulle tuli silloin niin paljon ajateltavaa, että muut asiat ei tapahtuneet niin nopeasti. Känniylilyönnitkin on tapahtunut pääasiallisesti vasta kolmekymppisenä.
Räjäyttäjien musiikki on muuttunut paljon vuosien saatossa, mutta vaikuttaako musiikki ylipäätään sinuun yhä fyysisesti?
– Vaikuttaa kyllä. Nykyäänkin mulla on sellaisia keikkoja, että nyt olen kyllä rauhallinen ja iisi, mutta mä sit kuitenkin (huitoo käsillään ilmaan)… Se konteksti on vaan eri. Kyllä niissä Räjäyttäjien alkuaikojen jutuissa oli sitäkin, että alkoholi vaikuttaa muhun silleen, että musta tulee ihan täysin kahjo. Musta tulee maaninen, minkä takia olen aika lailla – en nyt ihan kokonaan – feidannut sen homman, koska se vie voimia niin paljon. Siinä on on sitäkin, että olenko mä oikeasti toi sama ihminen. On siinä ollut käsittelemistä.
Entä millainen Jukka & Jytämimmien perustamisprosessi oli? Tuliko se oikeaksi bändiksi vähän niin kuin vahingossa?
– Mä tutustuin Siniin (Suvanto) 2013, ja Maria (Mattila) oli Sinin kämppis. Tein mun soololevyä ja alun perin tarvitsin siis vain taustabändiä keikoille, mutta siitä tulikin sitten samantien ihan oma juttunsa. Se sitten muodostui niistä lähimmistä ihmisistä. Se oli hauskaa senkin takia, että Maria ei ollut soittanut bassoa, vaan oli kitaristilaulaja, joka oli valmis kokeilemaan uudenlaista roolia ja soitinta. Nimi ei ollut mitenkään mietitty, Sini heitti sen ilmoille ja se tuntui hauskalta. Keskeinen juttu bändissä oli myös Keltainen talo ja sen ympärillä pyörivä yhteisö. Se oli sellaista leikkiä ja hauskanpitoa.
– Se huomio tuntui hankalalta. Tollainen juttu kun menee liian isoksi, niin siinä tulee väistämättä väärintulkintoja, jotka alkaa tuntua helvetin ahdistavilta.
Mitä väärintulkintoja?
– No, sen nimen Jukka ja mimmit semmoinen seksistinen tulkinta… Vääränlaiseen rooliin joutuminen ahdisti. Se oli ihan kollektiivista huonovointisuutta.
Oliko bändi jäänyt roolinsa vangiksi jo alkumetreillä?
– Sen nimen vangiksi. Sitä bändiä ei pystyisi muuttamaan bändiksi, joka voi tehdä mitä vaan. Koska se oli jytää. Mutta ei se mikään vitsi ollut. Se bändikemia, sellainen telepaattinen soittoyhteys oli ihan eri tasolla kuin missään muussa. Siinä oli niin paljon lahjakkuutta, iloa ja ihan tajutonta tykitystä! Ajattelin jo silloin levyä tehdessä, kun siinä oli Marian tekemiä tekstejä, että sehän vois laulaa ne. Tai Sini. Mutta bändin nimi oli Jukka ja Jytämimmit.
Tähän päivään palataksemme, Matkalla kotiin -levyä leimaa vahvasti country. Se on otettu haltuun niin vakuuttavasti, että se lienee tietoisen prosessin tulos? Miten ajauduit tällaisen musiikin pariin?
– Jo siinä vuoden 2016 levyllä oli sellaista kantrihommaa. Se on sellaista musaa, mitä on kuunnellut tosi paljon ja halunnut tehdä. Ja joskus kun Silli (Mikko Siltanen, myös Räjäyttäjien basisti) hankki pedal steelin, niin tottakai… Mutta ei me mun mielestä olla tyylipuhdas kantribändi. En edes tiedä miten tehdään kantrisovituksia. Olen ihan varma, että jos sellainen joku ns. oikea kantrityyppi kuulee tuota, niin se on, että ”Ei ei, pedal steel ja fuzzkitara päällekkäin!
Teksti: Antti Luukkanen
Lue koko haastattelu Soundista 5/22.
