Ruusut ottaa uudella levyllään tietoisen riskin. Albumipari Melankolia 1 ja Melankolia 2 on bändin antiteesi helpoille ratkaisuille, joka syntyi kuin vahingossa ilman asetettuja raameja. Miikka Koivisto, Samuli Kukkola, Ringa Manner ja Alpo Nummelin kertovat hyötyvänsä kokonaisnäkemyksestä, joka tulee ydinryhmän ulkopuolelta.
Merkittävän panoksensa levylle antoivat tekstittäjä Lauri Levola, tuottaja Artturi Taira ja levyä miksannut Alexander Clifford, jotka auttoivat sitomaan kokoon sinkoilevat ideat ja neljä eri persoonaa.
Ringa: – Varmaan meillä kaikilla on oma näkemys sisällöstä ja tekijöiden välillä on eri tulkintoja. Prosessin taustalla meillä on jokin jaettu maailma tai ajatus, jonka kaikki omaksuvat osaksi itseään. Mutta miten kukin päätyy siihen työskentelyssään – se on kaikille erilainen prosessi. Meillä on kuitenkin keskenään erilaiset taustat ja esteettiset mieltymykset, mutta pystymme tulemaan eri suunnista saman teoksen äärelle.
Alpo: – Biisit heijastelevat ympäröivää todellisuutta ja aikaa, mutta levy on myös kimppu meidän omia narratiiveja. Meille voimakas tekijä on intuitiivisuus ja voimakas assosiaatio, eikä kaikkea tarvitse selittää. Itsekin opin koko ajan, mitä meidän musa on, mitä se on ollut ja mitä se voi olla.
– Uusia kappaleita syntyi niin paljon, että ne päätettiin jakaa kahdelle levylle, joilla henkilöt ja tarinat elävät kuin esiripun molemmin puolin eri kulmista näyttäytyen. Välillä asetelma on synkkä, epätoivoinen ja jopa väkivaltainen.
Miikka: – Melankolia on aidattu alue, missä asioita tapahtuu. Ehkä se on näytelmä, jossa on eri tasoja sille, kuinka lineaarisena juoni tai hahmot näyttäytyvät. On biisejä, jotka tulevat tosi läheltä: musiikillisesti ja tekstillisesti tosi henkilökohtaisia tarinoita, spesifejä oikeita maailmantapahtumia, surun ja pyhyyden kokemuksia. Toiset asiat taas ovat häilyvämpää heijastumaa.
Samuli: – Meidän työtä on ohjannut myös kieltäminen – ei se mitä tehdään, vaan mitä ei haluta tehdä. Esimerkiksi kahden ihmisen rakkaus kappaleen teemana. Se jätettiin vain yhteen biisiin. Levyihin sisältyy myös jonkinlainen välinpitämättömyyden kokemus, syvä neutraalius. Vaikka mukana on synkkää kuvastoa, sen matkaan ei tarvitse heittäytyä.
Ringa: – Meillä on niin eri tulkintoja tästä kaikesta. Koen sen myös noin, mutta olen pyrkinyt siihen, että kaikki ylimääräinen katoaa ympäriltä, kun käsitellään isoja merkittäviä teemoja. Kirjoittamani tai laulamani osiot eivät välttämättä ole oman elämän dokumentaatiota ja tositapahtumia, mutta niihin eläytyy ja ne tulevat todeksi siinä hetkessä. Välinpitämättömyys on vain sitä, ettei siinä tilanteessa ole hyvää tai pahaa.
Miikka: – En näe tätä rypemisenä tai emo-levynä. Itsesääli puuttuu Ruusujen musiikista. Käsitellään synkkyyttä olematta synkkiä. Tutkitaan ihmisten manipulatiivisuutta, kateutta, pahuutta, kaunaa, kauheitakin asioita. Mutta on antoisaa, jopa vapauttavaa, kirjoittaa ja laulaa näistä asioista. Se on uusi taso, ja tuntuu, että olemme päässeet vapaaksi säännöistä, jos niitä on ollutkaan. Että laulussa tarvitsisi olla toivoa tai sitä perinteistä popkaavaa.
Levytysprosessin aikana bändi päätyi miettimään, mitä on perinteinen popkirjoittaminen. Sen konventioista Ruusut haluaa pyristellä irti. Mikään tulevaisuudennäkymä ei enää tunnu itsestään selvältä. Albumin vastaanotto jää nähtäväksi, eikä epävarmuus tunnu haittaavan heitä.
Miikka: – Olemme jossain määrin sisäistäneet, että oman kuulijapiirin ulkopuolella meillä ei varsinaisesti ole kotia. Ruusut ei esimerkiksi oikein sovi radioon. Tällä uudella musiikilla varmaan sovimme sinne vielä vähemmän kuin ennen.
Alpo: – Tiettyjä attribuutteja on säilynyt popissa koko sen historian ajan. Yksi niistä on muutos. Voin sanoa suoraan, että meidän vahvuus on katsominen tulevaisuuteen. Se määrittää meitä, ei se mitä ollaan aiemmin oltu. Pitää paikkansa, että olemme joskus ajatelleet olevamme ensisijaisesti popmusaa tekevä bändi, mutta emme enää halua asettaa näitä määreitä itse. Kuulija päättää sen, onko tämä poppia vai ei. Voi tämä yhä olla sitä.
Samuli: – En juuri mieti, miten tämä levy otetaan vastaan. Oletan, että meiltä odotetaan aika samoja asioita ja lähestymistapaa kuin me itse. Bändinä me ollaan niin irti monesta vallitsevasta tavasta tehdä musiikkia, että meille on löytynyt yllättävän hyvä paikka. En pidä itsestäänselvyytenä sitä etuoikeutta, että pystymme soittamaan sellaisia keikkoja kuin itse tykkäämme, ettei tarvitse suostua ihan mihin vain, ja yleisöä kuitenkin riittää.
Miikka: – Popmusiikissa muuten tunnutaan tavoittelevan aina kasvua. Entä jos seuraavana tavoitteena olisi tulla pieneksi? ”Kasvua” voi tapahtua moneen suuntaan.
Bändi asettelee sanansa tarkkaan, kun puhutaan suhteesta populaariin. Toisaalta sana ”taide” ei juuri esiinny heidän puheessaan. Ehkä se kertoo jotain kulttuurista, joka kulkee kohti kompromisseja. Onko Ruusut tässä maisemassa jonkinlainen vaihtoehtoisen keskitien kulkija?
Alpo: – En koe meidän musiikkia elitistisenä tai itsetarkoituksellisesti vaikeana. Muoto vain sattuu olemaan se kuin se on. On yllättävää ja hienoa, että tällainen bändi on löytänyt yleisönsä.
Ringa: – En mielelläni puhuisi edes ”kevyen musiikin” käsitteestä, koska se on niin epämääräinen. Enemmän on kyse siitä, että bändit ja artistit jakautuvat ammatikseen musiikkia tekeviin ja niihin joiden täytyy elättää itsensä jollain ihan muulla. Tuntuu absurdilta, ettei siinä välissä ole oikein mitään. Mulle on tuntunut aina tosi vastenmieliseltä se ajatus, että jos haluaa tehdä todella suositun levyn, niin olisi myös tehtävä sellaisia luovia ratkaisuja, jotka eivät lopulta anna kenellekään mitään.
Miikka: – On olemassa musiikkia ammatikseen tekeviä ihmisiä, jotka ovat ihan aidosti kyllästyneitä tai piittaamattomia musiikkia kohtaan. Tähdätään keskelle keskinkertaisuutta. Bisnes on latautunut mielikuvituksettomalla energialla.
Samuli: – Toki Suomessa toimii jonkin verran suht meidän kokoluokan artisteja, jotka eivät ihan asetu mihinkään lokeroon. Mutta niiden tapa tehdä musiikkia on aika erilainen – usein ehkä nostalgiaan tukeutuva tai kitaravetoinen. Levyä tehdessä puhuttiin esimerkiksi hyperpopista, ja miten valtavirta on tehnyt siitä asian, joka ei enää ole kommentaari mihinkään. Se ei tuntunut sellaiselta muodolta, jota enää halutaan soundipuolelle. Odotamme koko ajan itseltämme uudistumista.
Ringa: – Välillä tuntuu että meillä ollaan taipuvaisia nostalgiaan. Sitä luulisi että ihmisluontoon kuuluisi uteliaisuus ja ilahtuminen jotain sellaista kohtaan, mitä ei vielä ole aiemmin tehty. Mutta sen perusteella, mitä johtopäätöksiä markkinoiden tarjonnasta voi tehdä, niin sitä ei uskoisi. Väistämättä vielä joskus tarpeeksi iso turhautuminen vallitsevaan kulttuuriilmapiiriin kääntyy voitoksi; että joku alkaa tehdä kaiken toisin tai kiinnittää huomiota uuteen.
Alpo: – Onhan se nihilistinen tilanne, jos ei ole luottoa tulevaisuuteen niin paljon, että on pakko elää nostalgiassa. Keskustelusta välittyy turhautuminen sekä kotimaisen musiikin näköalattomuutta että julkaisupolitiikkaa kohtaan. Nostalgia sanelee osaltaan myös monikanavaisuuteen nojaavat synergiaedut, jotka johtavat yksipuolistumiseen.
Bändi on silti toiveikas itseään nuorempien uusien tekijöiden puolesta. Spotifyn listakärjessä näkyy nyt itsenäisiä viraaliartisteja ilman levy-yhtiötä tai suurten ikäluokkien tv-viihdeohjelmia taustallaan.
Samuli: – Levy-yhtiöissä heräillään nyt siihen, että ollaan aivan jälkijunassa nykyisestä omaehtoisesta musan tekemisen kulttuurista. Tarvitaan listaykkönen ennen kuin joku havahtuu, että ehkä meidän pitäisi signata joku tämän tyyppinen artisti, tai että toimittajan pitäisi tehdä juttu tästä ilmiöstä.
Alpo: – Mä en halua korottaa itseäni painamalla alas muita, ei ole kyse siitä. On täysin positiivinen statement sanoa ääneen, mikä on toimintaympäristön tila ja näyttää että on myös vaihtoehtoja ja energiaa tehdä musiikkia sisältö edellä. Välillä täytyy katsoa asioita silmiin ja kysyä, voisiko tälle meiningille tehdä jotain. Työskentelen itse popmusiikin parissa päivittäin ja tuotan muita artisteja työkseni. Koen että alan sisältä katsoessamme meillä on kompetenssia sanoa jotain suomalaisen musiikin tilasta.
Miikka: – Taitavatkin tekijät joutuvat sopeutumaan siihen, että potentiaaliaan ei pääse toteuttamaan, eikä artistille anneta kasvualustaa. Musiikkibisnes on ympäristö, joka ruokkii keskinkertaisuutta. Ehkä erinomaista ja kiillotettua keskinkertaisuutta, mutta haluan uskoa kuulijakuntaan siinä, että on muitakin kulttuurin kuluttamisen tapoja. Olen paradoksaalisesti sekä ahdistunut että innostunut tällä hetkellä. Ehkä juuri totuttuja tapoja vastaan toimivien nuorten artistien myötä jokin on katkeamassa samalla, kun perinteiset toimijat ovat tiedostamattaan käyneet sotaa itseään vastaan. Viihdelaiva on huomaamatta lipunut pois satamasta.
Teksti: Joni Kling
Haastattelu on julkaistu Soundissa 4/23.
