”Hymy on pintaa, alla tummia vesiä ja kuolleita kaloja” – Ennakkokuuntelussa Manzanan synkkä levy

Laulaja Piritta Lumous avaa levyn sisältöä kappale kappaleelta.
3.12.2018 08:24

Tamperelainen pitkän linjan rockyhtye Manzana julkaisee uuden Silver Metal -albuminsa perjantaina 7. joulukuuta. Soundi tarjoaa koko hopeakiekon ennakkoon kuunneltavaksi jo nyt. Lisäksi laulaja Piritta Lumous avaa uuden tuotoksen sisältöä biisi biisiltä.

– Nyt kun näitä biisejä kuuntelee, huomaa kuinka yllättävän synkkä levy tästä tuli. Ja se on hyvä. Ihmisillä on toisinaan musta käsitys, että olisin iloinen ihminen. Mä nyt vaan oon sellainen, joka hymyilee silloinkin kun hyppää sillalta. Hymy on pintaa, alla tummia vesiä ja kuolleita kaloja. Symbolismia. Sama pätee Manzanan biiseihin, Lumous pohjustaa.

Danse Macabre

– Alkuperäinen demoversio nauhoitettiin heti suoraan, kun saavuttiin ekalta Kiinan rundilta, mutta biisi jäi sitten hautumaan. Pari vuotta myöhemmin studiolla kahvilla ollessa kuunneltiin vanhoja demoja ja mä keksin loppuun joululaulukuoron. Alettiin siinä sitten hoilata stemmoja narulle, lisäiltiin soittimia ja vielä samana päivänä biisi oli valmis.

– Teksti on uuden luomiskauden avausmatskua, new creature is born. Maailmassa sekoittuu dia de los muertos, joen voima, viidakko ja pakanalliset riitit. Papitar pistää suolaa liekkeihin ja käärme luo nahkansa. Videobiisi.

Voodoo Child O’mine

– Levyn eka valmis biisi, johon tehtiin videokin jo vuotta aiemmin. Matin (Auerkallio) eka studiosessio bändin kanssa. Tämä on sellainen kaljanhuuruinen motoristibiisi, jossa ajetaan lujaa autiomaassa ja etsitään poppamiehiltä ja varjojen saattomiehiltä vapautusta kirouksesta, mutta sellaista ei ole luvassa. Hulluutensa saa kantaa jokainen, peiliin katsominen on toisinaan kova paikka. Kirous vai siunaus, saman kolikon puolet, love/hate-kamaa.

– Mehän ollaan soitettu aika paljon bikerbileissä ympäri maailmaa. Yhdelläkin Kiinan reissulla mongolialaiset motoristit ilmestyivät Gobin autiomaasta pölyn saattelemana parkkeeraten pyöränsä lavan eteen. Vedettiin siinä vanhalla hiekkasiilolla sitten heille festarikeikka, santaa lensi suuhun laulaessa. Samat buugiet tuntuivat hiekkaa lukuun ottamatta olevan niin Mongolian motoristeilla kuin Berlinin enkeleilläkin.

Daddy Smells Like Rock’n Roll

– Yhteen tämän levyn nimeltä mainitsemattomaan biisiin kaikki kitarat on soitettu niin kännissä, että seuraavana aamuna asianosaiset ihmettelivät, että mistäs nää raidat tänne on ilmestyneet? Äidistä meillä oli jo biisi (Mother Can’t Rock), joten pitihän se iskäbiisikin saada. Pahalta haiseminen ja perheen paheksunta sohvalla korisevaa sunnuntaivanhempaa kohtaan lienee tuttua rock-työläisille ja miksei vähän muillekin. Tämä oli alun perin työnimellä ”kusibiisi”, jonka alkupuolella oli tarkoitus olla pelkkää konetta, jotta mä voisin keikalla jäädä hetkeksi yksin lavalle ja muut käydä… no vaikka kusella.

”Halusin tähän päähenkilöksi koiran, koska olen kyllästynyt mies-nais-jaotteluun kertojana.”

– Kun tätä sitten alettiin laulaa, tekstistä tulikin aika surullinen. Halusin tähän päähenkilöksi koiran, koska olen kyllästynyt mies-nais-jaotteluun kertojana. Koira jäi syvästä sielunelämästään huolimatta lopulta vain c-osaan komppaamaan kohtalonsa syvyyksiä kaivelevaa ihmisystäväänsä. Ihmisen irtonaisuus, tyhjyys ja loputtomuus. Elämän musta käsi pitää kiinni, vie vanhan mutta ei näytä uutta. Tumma biisi vaikka nimi onkin hymyilyttävä.

Six Feet Above the Madness

– Henkka ja Ylönen olivat äänittämässä rumpuja Deerhousella, kun kesken session viranomaiset tulivat häätämään heidät pois mestoilta asbestiepäilyn takia. Sillä hetkellä piti lähteä ulos. Jouduttiin luopumaan samassa rytäkässä treeniksestä ja studiosta, tästä Onkiniemi-casestahan tuli Tampereella sittemmin isompikin metakka. No, muutama kuukausi meni uusia tiloja etsiessä ja lopulta jatkettiin rumpuäänityksiä Nekasoundsilla.

– Teksti syntyi jotenkin niin, että J-P Leppäluoto tuli studiolle, höpötteli siinä jotakin omiaan ja litisteli naamaansa tarkkaamon ikkunaan. Tokaisin, että oma korvienvälinen merirosvoradio on tänään hiljainen, mutta onkohan tolla Morrison auki pääradiossa. No, Morrison on my radio päätyi sitten biisin lähtölineksi.

– Päähenkilöksi ilmestyi henkimaailmasta mielisairaalan lattialla marmorikuulaa pelaava tyttö, jolta on barbit hajonneet, sukat rikki ja edessä surullinen satukirja. Normaaliuden raja on nykyään korkea. Pitäisi osata imitoida keskiluokkaista unelmaa, esittää tuntemattomille jotain perkeleen performanssia normaaliudesta, olla Audi ja goretexit vaikkei kiinnostaisi vittuakaan. Ei ihme, jos alkaa napit maistua kun mikään ei riitä. Jengi vetää läskiksi ja todellinen tunne lääkitään häiritsemästä. Ei tarvii mennä eteenpäin eikä nähdä vaihtoehtoja, kun kuuppa on sekaisin joko kadulta tai tohtorin purkista.

Marry Me in Black

– Haluttiin yhdistää goottimaisuutta ja duuria. Stoori on elokuvamainen tarina kahdesta jääräpäästä, jotka pystyvät vasta satavuotiaina menemään naimisiin, koska ovat molemmat niin pahapäisiä. Jonkinlainen Kill Bill -rakkaustarina, joka ehtii toteutua vasta kun kumpikin vetelee viimeisiään. Kappale on popmainen, synkähkö, hassuromanttinen ja vinksahtanut. Ihan ydin Manzana-kuvastoa siis. Tätä biisiä tehdään myös kiinaksi kunhan vaan keretään.

Perfect Kung Fu Day

”Miten paskaakin kohtelua voi pitää rakkautena jos siihen on tottunut.”

– Biisi lähti hahmottumaan siitä, kun Auerkallio näki unta, että vapaaotteli kolmen naispainijan kanssa. Tehtailin sitten veisuun sadomaso-henkisen parisuhdedraaman ja Henkka tykkäs, että mätkikää säkeistössä vaan, mutta kertsi on sitten duurissa. Tolonen mainitsi demon kuultuaan, ettei tässä biisissä ole päätä eikä häntää kun sävellajitkin vaihtelee miten sattuu, mutta niin se vaan meni tuottajan purkissa kasaan.

– Jos tähän tekis videon, kertoisi se perheväkivallasta, jossa toinen kelaa joka ensiapureissun jälkeen, että ainakin se rakastaa mua koska näin paljon sattuu. Että miten paskaakin kohtelua voi pitää rakkautena jos siihen on tottunut.

Vampire’s Birthday Blood

– Tangovampyyri pyrkii väkisinkin esiin tässä vaiheessa levyntekoa. Baltian rundeilla on tullut oltua sellaisissa erikois-gootti-industrial-bileissä toisinaan, että häkeissä kirkuvat kumiankat ja kattoon sidotut taikurit ovat ihan perussettiä. Niihin PVC-maisemiin ajateltiin säätää synavetoista, ja nostalgista synkkärokkia.

– Alun perin hyvinkin duurivoittoinen glamrock-biisi muuttui uuden sovituksen myötä kaksi viikkoa ennen deadlinea verellä leikkimiseksi. Onko ihmisuhri, jos itse uhrautuu? Jos itsetuhoinen antaa luvan lyödä, saako silloin lyödä? Kärsimyksen ja itsetuhon estetisoimista nautinnoksi ja tuhoromantiikkaa, ah!

Lullaby of the North

– Melodiaideasta lähettiin tekemään. Tankkasin autoa jollain keikkareissulla ja Tolonen lauloi huoltamon pihalla kalja kädessä kansanlaulumaista melodiaa ja sanoi, että ”tee Pirre tähän joku stoori”. Tein siihen sitten aika pian Kanteletar-henkisen tekstin metsästä ja kadonneesta naisesta. Tarjosin ideaa ja menihän se siinä biisiä sovitellessa tietty sitten taas vähän pakanahommiksi ja taikuudenkin puolelle. Matti lauloi yöllä kaljapäissään hienot kuorot ja laittoi tiedostoa tulemaan. Metsänhenget kaipaa kadonnutta sisartaan ja haluaisivat peitellä tämän turvaan suohon ettei se enää koskaan lähtisi pois.

Silver Metal Party

– Kaikkien ug-rundien kaikki omituiset otukset jammailevat tässä stoorissa. Itämaiden tietäjät, Lahden vankikarkurit, Moskovan kadonneiksi ilmoitetut dalihipit, Italian merirosvot, kolmemetrinen mies, Viron entinen lapsitähti ja muut nistit.

– Meidän edellinen levyhän ilmestyi 2013 ja sitä ennen tulikin neljä lättyä aika lailla putkeen. Tää viis vuotta me ollaan kuitenkin tehty koko ajan paljon keikkoja, yhteensä 11 Euroopan rundia, Kiinaa moneen kertaan, Venäjää ja vaikka mitä tuhannen keikkaa myös kaikkien muiden prokkisten kanssa eli mitään hiljaiseloa ei ole ollut. Ei vaan viitsitty tehdä levyä väkisin ennen kuin oli jotain uutta kerrottavaa. Silver Metal Party on viidakkomainen kattaus nähtyjä jatkobileitä ja dokaamista puolalaisen laivan kannella.

Hard Rock And Rollators

”Mieli on heikko, se särkyy ja lakastuu, lihan luisuessa kohti tuhoa, vaikka kuinka juoksisi kiristämässä naamaansa ja piiskaisi proteiinipersettään push-up trikoisiin.”

– Patakakkosen tunnarista eräänkin rundin jälkeen liikkeelle lähtenyt rallatus jalostui tällaiseksi. Biisin nimi on Einin kosketinsoittajan keksimästä kuvitteellisesta bändin nimestä lainattu. Tarkoitus oli tehdä korpiklaanimainen juomalaulu, mutta taas tuli jostakin erikoiset otukset olkapäälle. Viikatemies laskeutui Tammelaan ja tahtoi osaksi tarinaa.

Rollators-biisi on keskisormi vanhenemiselle: kuoleva mies pitää puhetta sairaalasängyssä ja  viimeinen toive on jatkaa valitsemallaan tiellä (sex and drugs and rock and roll), vaikka se on särkenyt hänen sydämensä. Mieli on heikko, se särkyy ja lakastuu, lihan luisuessa kohti tuhoa, vaikka kuinka juoksisi kiristämässä naamaansa ja piiskaisi proteiinipersettään push-up trikoisiin. Sielu on muuttumaton, se tulee läpi kaikesta. Ja se on papalla tallessa.

– Manzanallahan on vuosien aikana muodostunut biiseistä melkoinen hahmogalleria ja omituisten otusten kerho: löytyy merenneitoja, pandakarhuja, lesbotappajaa, mustia mamboja, tuhoavia nukkeja, laulavia luurankoja, ihmismarsuja, uivia susia, puhuvia apinoita ja vampyyrikissoja.

Lisää luettavaa