Ian Anderson tuntee sukulaisuutta suomalaisiin: ”Jethro Tullin hauskanpito voi näyttäytyä muille murjottamisena”

EPA-EFE / Balazs Mohai / AOP

Tammikuun lopussa julkaistu The Zealot Gene ei ole vain Jethro Tullin 22. studioalbumi. Se on myös paljon elämää nähneen Ian Andersonin ja hänen yhtyeensä muistutus pysähtyä hetkeksi elämän perusasioiden äärelle. Aki Nuopponen haastatteli Andersonia Soundiin 2/22.

Ian Anderson oli 55-vuotias Jethro Tullin julkaistessa viimeksi musiikkia. Oli vuosi 2003 ja The Jethro Tull Christmas Album tuntui klassikkobändin lopulliselta jäähdyttelyltä.

Ei olekaan mikään ihme, että nyt 74-vuotias Anderson kokee tarpeelliseksi avata heti haastattelun alkuun sitä, ettei The Zealot Gene -albumin tekemisessä ole kestänyt ihan pariakymmentä vuotta. Itse asiassa sen synty oli aluksi kaikkea muuta kuin verkkainen.

– Sain vuonna 2017 valtavan inspiraation kirjoittaa musiikkia, kun koin tarpeelliseksi palata ihmisyyden perustojen pariin, toteaa englantilaisen tyynesti ja tarkkaan artikuloiden puhuva Anderson.

­Hän kertoo, että teema asettui nopeasti varsin ikiaikaisiin kehyksiin.

– Olin kirjoittanut paperille sanoja kuten viha, raivo, kosto, kateus, ahneus, uskollisuus, kumppanuus, intohimo, rakkaus ja ilo, ja aloin käydä läpi Raamatusta tarinoita, joissa käsitellään samoja tunteita.

En ole kristitty ihminen, joten tarkastelen ison kirjan asioita historiallisesta perspektiivistä. Raamattu on proosallisena kirjana luettuna yhä opettavainen ja perustasolla ihmisyyttä peilaileva teos, jonka syvin opetus on kuin onkin se, miten helppoa meidän ihmisten olisi elää harmoniassa, jos sitä ihan oikeasti haluaisimme.

­Tämä oli Andersonille alkulähde, jonka pohjalta hän kirjoitti The Zealot Genen musiikin kahden kuukauden aikana. Hän demotti osan kappaleista yhden ihmisen esitettäväksi ja osan laajamittaiselle bändille.

– Pian seurasi viiden päivän jakso bändin kesken, kun harjoittelimme kappaleita. Äänitimme seitsemän kappaletta seuraavan neljän päivän aikana ja kaikki vaikutti sujuvan hämmästyttävän hyvin. Olin jo miksannutkin neljä kappaletta valmiiksi, kunnes kiertueiden paineet vuonna 2018 osoittautuivat liian koviksi albumin kannalta.

– Laitoin albumin hetkeksi syrjään ja pohdin, että monet levyn aiheet saattavat itse asiassa kypsyä vieläkin ajankohtaisemmiksi. Olin oikeassa. Ennen kuin kiertueemme olivat päättyneet, vuosi 2020 alkoi, pandemia oli ovella, maailma syttyi tuleen ja sen sijaan että ihmiskunta olisi yhdistynyt järjellä, se jakaantui tunteisiinsa heittäytyen.

Kollektiivisia tunteita

Andersonin puheessa kuuluu paitsi hänen ikänsä tuoma viisaus ja kokemus myös hänen tapansa kyseenalaistaa asioita. Suuret tunteet ovat niin The Zealot Genen kuin Andersonin bändinkin keskiössä.

Tämä tulee ilmi, kun hän sanoo arvostavansa nyt 15 vuotta yhdessä soittanutta Jethro Tull -kokoonpanoa paljon ja myöntää, ettei Ian Anderson yksinään voisi olla yhtä kuin Jethro Tull -niminen bändi. Asia ei ole aina ollut näin.

– Se palava kemia, joka välillämme vallitsee, on tärkeä bändiä eteenpäin ajava voima. Olen elänyt sellaisiakin aikoja, kun kuvittelin pystyväni valjastamaan kaikki tunteet ihan itsekseni, Anderson hymyilee.

– Sitä kemiaa on vaikeaa selittää, koska se ei ilmene räiskyvällä tavalla. Olemme teollisen köyhälistön brittiläisiä kasvatteja, emmekä vaikkapa Välimeren tai latinalaisten alueiden kiihkeitä ihmisiä, joissa se tunteenpalo näyttäytyy todellisena veren kuohuntana. Heihin verrattuna saatamme vaikuttaa vähän kylmiltä ja intohimottomilta.

– Koen tässä mielessä sukulaisuutta suomalaisiin. Mekin voimme vaikuttaa aika viileiltä ja etäisiltä. Joskus bändin toiminta yhdessä on sitä, ettei kukaan puhu mitään, ja kaikki ymmärtävät silti toisiaan. Se mikä on meille hauskanpitoa, voi näyttäytyä muille murjottamisena, kunnes soittimet alkavat soida ja päästämme itsemme irti.

Kuvailemallaan tavalla kylmän analyyttisesti puhuvan Jethro Tull -kipparin ääneen tulee lämpöä, kun hän kertoo bändin svengaavan olemuksen perus tuvan yhä samoihin asioihin kuin aina, vaikka hän on myös teknologianörtti.

­– Haluan aina pysyä ajan tasalla digitaalisen äänittämisen ja muiden nykyaikaisien työkalujen mahdollisuuksien kanssa, mutta se mitä en halua ikinä kadottaa, on tapamme äänittää levyt kuin ne olisivat keikkojamme.

– Kun aloitimme, vaihtoehtoina oli äänittää 4- tai 8-raiturilla analogiselle nauhalle, mikä oli maailmamme pitkän aikaa. Se alkoi muuttua ensin raitojen määrän kasvulla, mikä antoi mahdollisuuden seikkailla äänien kanssa hieman enemmän, kunnes digitaalinen tekniikka alkoi astella kuvioihin 80-luvulla. Elämme yhä sitä vallankumousta.

– Soitamme aina studiossa yhdessä, ja se on yksi niistä vakioista, jotka ovat säilyneet tekemisissämme vuodesta 1967 asti. Bob Ezrin, joka tuotti muinoin myös Pink Floydia, kertoi minulle aikoinaan, että The Wall -albumin äänityksissä studiossa ei ollut kertaakaan enempää kuin yksi bändin jäsen kerralla. Muistan kun hymyilin ja sanoin Bobille, että tuo kuulostaa vähän surulliselta, kun kaikki kuuluvat bändiin kuulumatta oikeastaan kuitenkaan bändiin.

­– Koen olevani itse vanhan maailman ihminen, joka on yhä utelias uudesta maailmasta, mutten usko asian olevan niin mustavalkoinen. Siksi kirjoitan yhä musiikkia heijastelemalla nykyaikaa historian kautta ja päinvastoin, sekä äänittämällä musiikkia akustisilla soittimilla digitaalisin keinoin, jotta eri maailmojen parhaat puolet yhdistyvät.

Tunteet tasapainossa

Kun puhelimen toisessa päässä on ihminen, joka on nähnyt elämää jo kahdeksalla eri vuosikymmenellä ja laulaa nyt albumilla suurista tunteista, ei voi välttyä utelemasta, miten hän kokee ihmisten tunnekirjojen muuttuneen.

Ihmiset tuntuvat nykyisin olevan koukussa negatiivisille tunteille ja myönteisiä tunteita pidetään heikkouden merkkinä.

– Kirjoitin juuri albumin hyvinkin paljon tästä aiheesta, joten olen selvästikin ihminen, joka ajattelee että vellomme liikaa vihassa ja negatiivisuudessa, vaikka osa albumista keskittyy myös valoisiin asioihin, Anderson pohtii.

– Sanoisin, että se, että tätä nykyä meitä rohkaistaan ilmaisemaan tunteitamme enemmän kuin ennen, on ymmärretty hieman väärin. Seurauksena sosiaalisessa mediassa poliitikot, julkimot, urheilijat ja taiteilijat kertovat suodattamattomasti tuntemuksiaan maailmalle ja ovat tässä mielessä esimerkkeinä muille, sekä hyvässä että pahassa.

– Asian kääntöpuoli on se, että tämä tapahtuu tuhoisissa asioissa liian impulsiivisesti. Kirjoitan tästä levyn nimikkokappaleessa. Siitä, kuinka sosiaalisesta mediasta on tullut ihmiskuntaa yhdistävän siteen sijaan sitä jakava voima, joka polarisoi maailmaa enemmän kuin mikään. Ja kaikki saattaa lähteä vain yhdestä humalaisesta twiitistä.

– Kannatan kyllä sananvapautta, mutta yhtä paljon liputan sen puolesta, että ihmiset ajattelisivat mitä sanovat, etteivät he ihan aina sanoisi mitä ajattelevat. Varsinkin jos nämä oksennukset tapahtuvat vain sen takia, että ihminen pääsee olemaan julkisesti jotain mieltä jostain asiasta ja kokemaan, että on sitä myöten jotenkin enemmän olemassa.

Jutustelumme päätteksi Andersonin äänensävystä löytyy vielä lisää itseironian vinkeyttä, kun hän kertoo turhautuvansa tätä nykyä eniten siitä, että huomaa tuskastuvansa yhä samoista asioista kuin koko ikänsä.

­– Ihmisyyden perimmäinen olemus ei tule muuttumaan koskaan mihinkään, mutta onhan se hieman hölmistyttävää, kun huomaa, etteivät asiat ole menneet omana elinaikanaan kauheasti eteenpäin.

– Poliittiset mekanismit, jotka ovat kaiken pintapuolisesti tapahtuvan takana ovat asia, ovat oikeastaan ajautuneet vain enemmän umpisolmuun. On tuskallista huomata, että demokratiastamme on tullut niin epäinhimillistä ja monimutkaista, ettei moni ihminen luota enää demokratiaan, koska he eivät ymmärrä miten se toimii.

– Mielestäni ihmisten tulisi yhä pyrkiä tasapainoon. Ymmärtämään, että valon vastapuolella on varjoja ja että ihmiselämään kuuluvat niin myönteiset kuin kielteisetkin tunteet, eikä kavahtaa kumpiakaan niistä. Ei ole olemassa sellaista elämää, jossa jokainen päivä olisi ruusuilla tanssimista. Niiden piikkienkin olemassaololle on syy.

– Jos asiat vaikuttavat toivottomilta, keskityn pieniin asioihin. Rakastan kissaeläimiä. Me ihmiset unohdamme vaalia sellaisia hetkiä, joissa vaikkapa katselemme kotikissaa silmiin ja jaamme pienen hetken elämää hänen kanssaan.

– Pidän kiinni tällaisista elämän kauniista asioista, soitan huiluani ja toivon, ettei sen soidessa maailma pala loppuun.

Teksti: Aki Nuopponen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 2/22.