Teksti: Niko Peltonen
Kesällä 1988 murhasta tuomittu Reijo Hammar karkasi kahden vankitoverinsa kanssa Turun Kakolan vankilasta ja onnistui pakenemaan Lapin kautta Ruotsiin ennen kuin jäi kiinni. Pakomatka oli otsikoissa, ja sen kestäessä karkureiden olinpaikkaa arvuuteltiin.
Itse olin joitakin viikkoja vaille kymmenvuotias. Asuimme Rovaniemellä, josta meillä oli tapana tehdä joka kesä parin viikon autolomareissu eteläisempiin sukulaisiin ja tuttaviin. Yleensä ajettiin nelostietä, mutta tällä kertaa isä halusi kai vaihtelun vuoksi valita itärajaa myötäilevän reitin.
Ajettiin keskellä korpisuoraa jossain Suomussalmen Hossan tietämillä, kun Lada hyytyi. Olisiko ihan bensa loppunut kesken, sillä muistan isän lähteneen jalkaisin huoltoasemalle, jonka piti olla sentään kävelymatkan päässä.
Odottavan aika tuntui silti pitkältä, sillä olimme täydessä metsässä tieosuudella, jolla ei ollut lainkaan muuta liikennettä, ja radiossa oli juuri huhuttu Hammarin ja hänen tovereidensa tulleen nähdyiksi näillä seuduilla.
Kuinka ollakaan, emme joutuneet murhamiesten uhreiksi, ja huhu oli kai väärä tai ainakin epätarkka. Tilanne jäi kuitenkin mieleen, ja muistan sen edelleen aina, kun kuuntelen Tuula Amberlan klassikkoa Auto sammui maantielle.
Perheessämme oltiin kuunneltu paljon Amberlaa, mutta ei kuitenkaan tätä biisiä, joka on hänen kakkosalbumiltaan Pienet sanat. Soolodebyytti Lulu (1984) on se tunnetumpi, ja se meilläkin soi. Auto sammui maantielle -kappaleen löysin vasta aikuisena, ja ehkä juuri siksi sen assosioituminen lapsuuden tapaukseen olikin niin voimakas kokemus.
Kun kaksi toisistaan erillistä muistijälkeä – Amberlan ääni ja pelkääminen metsätiellä – kohtasivat, tuntuivat todellisuuden mannerlaatat siirtyvän ja paljastavan lomastaan jotakin, mitä voisi kai luonnehtia atavistiseksi elämykseksi.
Silti Amberlan luottobiisintekijän Jukka Alihangan kappale on selvästi kytköksissä ilmestymisaikaansa, joka oli niin sanotun juppimeiningin varhaista nousukautta Suomessa. Meikäläinen 1980-luku on kiehtova murrosvaihe, koska se toinen jalka oli vielä niin tiukasti kiinni pakettipellon savessa, vaikka toinen jalka pyrkikin jo yökerhoon joraamaan. Tätähän on kuvannut vaikkapa Kjell Westö Leijat Helsingin yllä -romaanissa ja muussakin tuotannossaan.
Ei meillä ollut suurta maailmaa, jossa voisi rahojensa suojissa vetää kokaa nokkaan. Mutta yritettävä oli, ja sitäkin enemmän, kun yrittäminen oli tavallaan farssiksi tuomittua – huomioiden toki se, että parhaiten siinä onnistuneet niistivät ihan oikeaa rahaa ja onnistuivat tekemään paljon pahaa tälle maalle.
Auto sammui maantielle -biisin päähenkilö on melkein minäkertoja, mutta perspektiivi häilyy ja tilanne nähdään ylhäältä. Kappale ei ole satiirikaan, mutta siinä otetaan ajaton perspektiivi tällaisen rattaiden päällä rimpuilevan jupin toimintaan. Tai voihan kyseessä olla vanhemmankin koulukunnan menneninhajuinen pikkuliikemies. Joka tapauksessa henkilö, jonka painoarvo maailmassa on huomattavasti pienempi kuin hän itse ehkä kuvittelee.
Hän on menossa jonnekin, säätämässä jotakin, olemassa tarpeellinen.
Ja sitten auto sammuu maantien laitaan, keskelle korpisuoraa.
”Se on kuin kuolema, joka tarttuu hetkeks miehen arkipaitaan/ja sanoo, että terve vaan/me joskus vielä kohdataan/ja kokoukset sujuu hyvin myös ilman sinua.”
On asioita, joita rahalla ei voi saada. Jos auto tekee tenän, se tekee. Kun kuolema tulee, se tulee. Ja kun on ollaan Suomessa 1980-luvulla, edes ensin mainitulle ei voi tehdä juuri muuta kuin takoa hetken päätään rattiin ja liftata huoltoaseman suuntaan. Jälkimmäiselle ei tietysti voi tehdä mitään muuallakaan.
Mielenkiintoista kyllä, tekstissä on yksi kokonainen minämuotoinen säepari: ”Taisin olla hetken melkein unessa, kun näin kasvot rakkaat peilin huurussa.”
Ehkä siinä puhuu roolinsa taakse katoamassa ollut ihminen, jonka metsätie ja kaiken pysähtyminen yrittää herätellä henkiin.
Artikkeli on julkaistu Soundissa 9/2019.
