Kesä Espalla
Docendo
Keban ura kesti vain muutaman vuoden ja laajamittainen suosio alle puolet siitä. Silti yhtye oli olennainen linkki uuden aallon ja institutionalisoituneen suomirockin välillä. Bändistä alkoi myös kolme merkittävää musiikkiuraa.
Kitaristi Asko Kallosesta tuli tunnettu levymoguli ja Pete Parkkosesta Zen Cafén rumpali. Ali Alikoskesta sukeutui puolestaan sooloartisti, jonka repertuaari laajenee nyt muistelmakirjallisuuden puolelle.
Kesä Espalla kertoo Keban tarinan omistautuneesti mutta tiivispiirteisesti. Alikoski pohjustaa taustaansa pienin episodein ja siirtyy katkottomaan kronologiaan vasta yhtyeen syntyessä. Teoksen ydinsisältöä on Keban kehittyminen katusoittoremmistä fyysisyyttä ihailevaksi rock-pumpuksi ja lopulta linjansa löytäväksi kokoonpanoksi, jonka läpimurtolevy (Koko ajan go-go, 1986) on samalla sen joutsenlaulu.
Taustajännitteeksi virittyy Alikosken kroonistuva uupumus, joka koituu lopulta Keban kohtaloksi. Kirjan lohdullisena päätöksenä laulaja selvittää ongelmansa ja työstää entisten soittokaveriensa tuella ensimmäisen soololevynsä (Henkilökohtaista, 1991).
Alikoski kirjoittaa kuten laulaa; suoraan mutta herkästi. Lyhyet lauseet luovat kiihkeän rytmin, jota kohtausmaiset tunnelmakuvat huokoistavat. Kerrontaan mahtuu toistoa, mutta detaljeista ja liikkeestä rakentuu myös ajankuva: puolityhjien liikuntahallien Suomi, uudenlaiseen kaupunkikulttuuriin havahtuva Helsinki ja Interrail-matkojen avaama Eurooppa tarjoavat todistusvoimaisen kontekstin Keban taiteelle.
Laulujen taustoja Alikoski avaa vain satunnaisesti ja pohdiskelusta hän pidättyy kokonaan. Niinpä kokonaisuus hahmottuu elettyjen hetkien sarjaksi, jonka anti on pikemminkin tunnelmissa kuin tietosisällössä. Jonkin toisen yhtyeen kohdalla painotus voisi olla pettymys, mutta Keballe muoto
sopii. Tekstillä ja musiikilla on sama sydän.
Teksti: Hannu Linkola
Arvio on julkaistu Soundissa 9/23.