Kolumni: Mitä tarkoittaa, kun sanomme jotain musiikkia raskaaksi?

Merkittävin vedenjakaja modernien putkivahvistimien tuottamalle aggressiiviselle särölle oli Mesa Boogien vuonna 1989 julkaisema Dual Rectifier, josta tuli modernin särökitarasoundin uusi standardi.
Jesse Wild / Future / Shutterstock / All Over Press

"Viime kädessä rankkuus on kuitenkin subjektiivinen ja kulttuurisidonnainen asia. Kyse on kulttuuristen tabujen rikkomisesta, eivätkä tabut katoa koskaan yhteiskunnasta", pohtii Sami Nissinen Tractatus Musica -palstallaan.

Metalli on musiikkityyli, jossa arvostetaan äärimmäisyyksiä. Tämä asenne johtaa toisinaan typerään pullisteluun ja mauttomaan temppuiluun, mutta toisaalta metallin mustanpuhuvassa karnevalismissa voi nähdä myös itseironiaa ja huumoria. Mistä metallimusiikin ja maksimaalisuuden yhteys johtuu? Onko se löydettävissä musiikista, vai onko se pikemminkin ulkomusiikillisten asioiden seurausta? Mitä tarkoittaa, kun sanomme jotain musiikkia raskaaksi?

Kyse on kaiketi niin sanotusta luonnollisesta kehityksestä. Tutkija Pekka Oeschin mukaan varhaisinta rockkritiikkiä edustanut 1950-luvun amerikkalainen underground-lehdistö perusti toimintansa etupäässä yhteiskunnassa vallitsevien normien rikkomiseen ja vaihtoehtoisten elämäntapojen esittämiseen. Rock nähtiin arvokkaaksi, jos se sisälsi poliittista kantaaottavuutta, vapauden julistusta, avointa seksuaalisuutta ja myönteistä suhtautumista kulttuurin muutokseen. Underground-lehdistön luomat arvostukset hyvästä ja huonosta rockmusiikista omaksuttiin laajemmalle, myös 1960- ja 1970-luvun vaihteessa ensiaskelia ottaneeseen ”heavy rockiin”, kuten tyyliä silloin kutsuttiin. Tosin poliittinen kantaaottavuus unohtui matkalla jonnekin ja korvautui usein fantasialla.

Taiteissa on turvallista olla räävitön. Musiikkiin artikuloitu ”toksisuus” on pikemminkin resistanssia ja henkinen varaventtiili, jonka kautta on mahdollista purkaa paineita ja näyttää mentaalisesti keskisormea kaikkea ikävää paskaa kohtaan.

Metallimusiikki on tänä päivänä jakautunut niin moneen alagenreen, että siitä puhuttaessa on varottava yleistyksiä. Se, mikä on olennaista ja merkittävää yhdessä alakulttuurissa, ei välttämättä ole sitä toisessa. Silti metallimusiikin tyylit jakavat keskenään samankaltaisia piirteitä, jotka ovat ominaisia erityisesti niille.

Olennaisin eri metalligenrejä yhdistävä piirre on tietysti sähkökitaran särösoundi ja soittotyyli. Varhaisten heavy rock -yhtyeiden, kuten Creamin ja Led Zeppelinin, aikoihin syntyi kitarasankarimyytti, joka johti kilpailuun siitä, kuka soitti nopeimmin ja hienoimmalla soundilla.

Metallissa suositut säröt erottuvat muista genreistä ”rankkuudellaan”. Raskaamman kitararockin kehitystä voikin tarkastella erilaisten särötyyppien evoluution näkökulmasta.

Ensimmäiset säröpedaalit 1960-luvulla olivat fuzztyylisiä. 1970-luvulla markkinoille tulivat ensimmäiset overdrive- ja distortion-efektit. Overdrivella tarkoitetaan yleensä miedompaa, putkivahvistimen säröytymistä matkivaa pedaalia, jollaista suositaan etenkin bluesissa ja rockissa. Distortion luo paljon kylläisemmän soundin sekä vähemmän luonnollisen, ”moottorisahamaisen” signaalin, jota on suosittu grungessa, metallissa ja muissa raskaammissa genreissä.

Modernit putkivahvistimet pystyvät tuottamaan hyvinkin aggressiivisen särön. Merkittävin vedenjakaja tämän suhteen oli Mesa Boogien vuonna 1989 julkaisema Dual Rectifier, josta tuli uusi standardi modernille särökitarasoundille. Se korvasi 1980-luvun heavylle ja hard rockille tyypillisen Marshall JCM 800 -vahvistimen soundin. 2000-luvun metallityyleissä, kuten nu-metalissa ja metalcoressa on taas omanlaisensa soundi-ihanteet. Samalla laitevalmistajien määrä on kasvanut niin, ettei yksikään firma dominoi markkinoita, ja uusia ”mullistavia” laitteita tulee markkinoille joka vuosi.

Johtava trendi on ollut, että metalli on muuttunut koko ajan kovaäänisemmäksi ja raskaammaksi. Tähän on kitarasoundien lisäksi vaikuttanut olennaisesti laulutavan muutos. Metallilaulajat omaksuivat punkista ja hardcoresta huutolaulun, joka kehittyi edelleen ”örinäksi”.

Örinälaulu on etenkin death metalille ominaista, mutta sitä on käytetty laajalti myös muissa metallityyleissä. Kun kaikki taajuudet ja ilmaisukeinot on käyty läpi eikä särön määrää voi enää lisätä, voidaanko tästä enää mennä rankemmaksi?

Voiko raskaus piillä itse sävellyksissä? Nähdäkseni jotkin asteikot ja intervallit yhdistetään rankkuuteen. Esimerkiksi pieni sekunti (puolisävelaskel) ja vähennetty kvintti (tritonus) luovat harmoniaan dissonanssia, mikä on historiallisesti yhdistetty pahuuteen. Viime kädessä rankkuus on kuitenkin subjektiivinen ja kulttuurisidonnainen asia. Kyse on kulttuuristen tabujen rikkomisesta, eivätkä tabut katoa koskaan yhteiskunnasta. Ainoastaan muuttuvat.

Teksti: Sami Nissinen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 6/22.