Kolumni: On yksi tarkka tapa määrittää, onko ihmisellä hyvä vai huono musiikkimaku

Brill / Ullstein Bild / AOP

Kaikenlaisesta musiikkiin liittyvästä voi väitellä, paitsi yhdestä absoluuttisesta totuudesta: siitä, että brittiyhtye Sade tekee ihanaa musiikkia. Näin kirjoittaa Arttu Seppänen kolumnissaan.

On yksi hyvin kätevä tapa erottaa hyvä maku, eikä sillä ole mitään tekemistä sosiologi Pierre Bourdieun makuhierarkian kanssa.

Olen tässä asiassa ankean ehdoton: En luota yhdenkään sellaisen ihmisen makuun, joka ei pidä Saden musiikista. En ottaisi vastaan yhtään suositusta tällaiselta ihmiseltä. Olen hyvin pahoillani, jos olet yksi heistä. Sinussa on jotain vikaa.

1980-luku oli ekstravagantin musiikin aikaa. Koneiden käyttö lisääntyi ja studiossa oli mahdollista kokeilla kaikenlaista. Hevarit heiluttivat tukkiaan ja studioniilot ohjelmoivat rumpukoneitaan. Karrikoidusti ajatellen kaikki 1970-luvun maailmantuska tuntui loistavan poissaolollaan 80-luvun keskeisestä musiikista, jossa kylmä sota oli läsnä, mutta musiikki oli ennen kaikkea eskapismia siitä. Nousukausi, tanssitaan nyt ensin, katsotaan niitä ongelmia sitten myöhemmin.

Sade veti täysin toiseen suuntaan kuin muu sen ajan popmusiikki. Kun muut lisäsivät, Sade vähensi.

Jos Michael Jacksonin Thriller (1982) oli vuosikymmenen alun merkkipaalu, niin Saden debyyttialbumi Diamond Life (1984) oli kuin esteettinen peilikuva siitä, vaikka kummankin levyn musiikki ammensi samoista vaikutteista. Jos levyt olisivat samaan aikaan ravintolassa, niin Thriller hötkyilisi ja venkoilisi tanssilattialla, Diamond Life istuisi baarin puolella kaikessa rauhassa polttamassa tupakkaa.

Saden musiikkia on kuvailtu esimerkiksi smooth jazziksi tai smooth souliksi. Musiikki lainehtii kevyesti eteenpäin kuin purjevene lempeällä tuulella. Sävellykset ja sovitukset ovat hyvin hillittyjä. Jos yhtyeen musiikki itsessään edustaa kiireettömyyttä, niin kovin kiire heillä ei ole ollut julkaista levyjäkään. Vajaassa 40 vuodessa Sade on julkaissut vain kuusi albumia. Tämän johdosta yhtyeen uralle ei juuri heikkoja hetkiä mahdu.

Kaikki liikkeet ovat olleet harvinaisen harkittuja. Kari Peitsamo on julkaissut 40 vuodessa sata miljoonaa levyä.

Sade Adu (etunimi lausutaan shah-day tai shar-day) syntyi Nigeriassa, mutta vanhempien erottua hän muutti äitinsä mukana 4-vuotiaana Englantiin. 1980-luvun taitteessa hän opiskeli muotisuunnitteli jaksi, mutta päätyi nopeasti musiikin pariin. Hänen ensimmäinen yhtyeensä oli nimeltään Pride.

Sade muodostettiin kyseisen bändin pohjalta. Saden vuoden 1988 albumi onkin nimensä puolesta nerokasta vittuilua: Love Is Stronger Than Pride. Sillä levyllä Sade vei ilmaisuaan vielä pidemmälle kohti minimalismia. Nimikappale on kuin itsestään rakentuva temppeli.

Huipussaan minimalismi on kuitenkin Love Deluxella (1992), joka lähenee paikoin ambientia ja on bändin ehyin kokonaisuus. Se on saanut syystäkin monissa faniäänestyksissä ykkössijan bändin tuotannosta. Albumi on taidonnäyte siitä, kuinka vähäeleisesti popmusiikki voi kantaa. Pearls, Like A Tattoo, Kiss Of Life… Voi jumaliste! Saden upea ääni ja karisma saisivat varmaan Olkiluoto 3:n rakentumaan ajallaan.

Sade on näyttänyt popmusiikin kentällä poikkeuksellisesti ja suvereenisti, miten tehdään omaehtoinen ura täysin musiikki edellä. Ura on kuin esteettisesti yhtenäinen kokonaistaideteos. Yhtye tekee kaikkea vähän ja harvoin: levyjä, haastatteluja, keikkoja. Toistaiseksi ainoa Suomen-keikka on ollut Hartwall-areenalla 2011.

Debyyttilevy Diamond Lifen (1984) aikoihin tehty haastattelu Donnie Simpsonin kanssa selittänee paljon, miksi Sade ei viihdy haastatteluissa. Hermostunut haastattelija kehuu häntä upeaksi – jota Sade tietysti on – ja sössöttää artistille seksisymbolina olemisesta. Sade pysyy coolina ja pyörittelee silmiään.

Love Deluxen (1992) aikoihin tehty haastattelu Arther Nevillen kanssa onnistuu hieman paremmin, mutta siinäkin udellaan täysin triviaaleja asioita, joihin Sade kiusaantuneena kieltäytyy vastaamasta. Kuten kysymykseen siitä, että millainen on hänen miestyyppinsä.

Tällaisia haastatteluja harvoin näkee miesten kohdalla. Onhan se vaikeaa haastatella naista lauluntekijänä ja kysyä hänen musiikistaan.

Levyjen vastustamaton energia saa minut soittamaan joka viikko vähintään yhden niistä läpi kotona. Jos olen jotain tältä vuodelta toivonut joululahjaksi, niin uutta Sade-albumia, jonka me kaiken järjen mukaan voisimme saada. Edellisestä Soldier of Love -levystä on kymmenen vuotta. Sitä edellinen Lovers Rock ilmestyi vuonna 2000.

Pieniä aktivoitumisen merkkejä yhtyeeltä on näkynyt. Saden koko tuotanto julkaistiin juuri remasteroituna vinyyliboksina, jonka tietysti ostin heti, koska Sadea on niin vähän, ettei sitä koskaan voi olla liikaa.

Teksti: Arttu Seppänen
Kolumni on julkaistu Soundissa 10/20.