Kuinka omakohtaisia Mokoman kappaleet ovat? Marko Annala kertaa sanoitustensa taustoja

Sami Lommi

Juuri uuden albumin julkaissut Mokoma on näkyvästi esillä viimeisimmässä Soundissa. Aki Nuopponen jututti pitkän kaavan mukaan Marko Annalaa ja Kuisma Aaltoa, joista ensin mainittu kertoi pitkät pätkät Mokoman lyriikoista. Ovatko yhtyeen tekstit lähtökohtaisesti Annalan omakohtaisia kokemuksia?

Mokoman uusi albumi yltää sävyiltään ihmisyyden syvimpiin ristiriitoihin (Ihmissokkelo, Leikin loppu) ja voimaannuttavaan toivoon (Toinen ihminen, Syyttävä sormi, Huomenna voikin olla niin), sekä kaikkialle näiden välille.

Marko Annala muistuttaa, että vaikka kaikenlaiset tekstit hänen sisimmästään ja jopa alitajunnastaan kumpuavatkin, on albumilla läsnä useampi kertojaminä. Kaikki Ihmissokkelon tarinat eivät siis ole hänen omakohtaisia kokemuksiaan.

– Periaatteessa mie olen rockbändin laulaja, eli voisin laulaa vaikka nopeista naisista ja kuumista autoista, tai päinvastoin, mutta samalla koen olevani näillä teksteilläni tietyllä tavalla… vastuussa, Annala pyörittelee.

– Vuosien aikana olen huomannut, etteivät kaikki kuulijat aina ihan ymmärrä tai muista, että musiikin teksteissä on usein mukana kertojaminä. Katsoin taannoin David Bowie -dokumenttia ja huomasin siitä, että se kertojaminä pitää valjastaa lähestulkoon ziggystardustmaiseen hahmoon, jotta sitä eroa kirjoittajaansa alleviivataan tarpeeksi.

– Jengi ottaa helposti joka ikisen suustani päästämäni sanan sellaisena, että mie olen kokenut sen. Pitäisi mennä varmaan johonkin Cannibal Corpse -meininkeihin asti, ennen kuin kaikille varmasti välähtää, että tämä laulava kaveri ei ole tainnut kuitenkaan tehdä ihan kaikkea tätä, mistä hän teksteissään meuhkaa.

– Miun kohdalla kaikki tekstit mitä laulan, on ihmisille miun näköistä asiaa. Siitä syntyy vastuu, jota muutkin jätkät joutuvat jossain määrin kantamaan. Heidänkin on allekirjoitettava se tietty moraali, jolla kirjoitan tekstejäni.

Annala toteaa, että kertojaminät ovat hyvä keino käsitellä asioita hyvinkin erilaisista kulmista. Tämä on tarpeellista, koska hän ei halua kirjoittaa musiikkia vaikkapa ainoastaan metallimusiikkiin kuuluvan toivottoman paatoksen kautta.

– Miun olisi helvetin vaikeaa elää toivottomassa maailmassa. Tottakai miekin näen kaiken meitä ympäröivän paskan, mutten halua laulaa liikaa sellaisesta. Elämä muuttuisi aika vaikeaksi, jos elämässä ja taiteessaan tarkastelisi kaikkea jonkinlaisen misantropian läpi vain siksi, koska näin on jostain syystä metallin maailmoissa tehtävä.

– Olen eräänlainen erakko, ja koen olevani ennen kaikkea taiteilija enkä niinkään esiintyjä, mutta siinä vaiheessa kun olen kanssakäymisessä musiikkini kautta yleisön kanssa, haluan ymmärtää itseäni ja ihmisyyttä mahdollisimman paljon. En ole valmis kirjoittamaan levyä, jossa tuomitsen itseni ja kaikki kanssaeläjät lopullisesti.

– Luin taannoin Hyrden (Stam1nan Antti Hyyrynen) haastattelun, jossa hän sanoi Viimeinen Atlantis -levyn ja kirjan pyörteissä, että on naurettavaa, jos 40-vuotias mies laulaa vain tunteistaan. Samaan aikaan kuulin Kornin viime vuonna ilmestyneen levyn, jossa Jonathan Davis ei puolestaan laulanut mistään muusta kuin tunteistaan.

– Tuli hirmuisen vahva tunne, että kyllä me tarvitaan myös niitä keski-ikäisiä miehiä tuskailemaan avoimesti tunteittensa kanssa, eikä jokaisen levyn tarvitse olla niin jumalattoman tiedostava ja suuria linjoja maalaileva. Joskus on ihan hyvä vain vuodattaa sisintään, vaikka sitten useamman erilaisen kertoja minän hahmossa.

Teksti: Aki Nuopponen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 2/20.