Kummajainen nimeltä Oranssi Pazuzu – millainen yhtye vakuuttaa niin metalliväen, Flow-yleisön kuin taidemusiikin asiantuntijat?

Oranssi Pazuzu on kasvanut salakavalasti marginaaliyhtyeestä kansainvälsen levy-yhtiöjätin suojissa operoivaksi kokeellisen metallimusiikin uranuurtajaksi. Mikko Meriläinen jututti yhtyettä Soundiin 4/20.

On melkoinen klisee, että artisti haluaa vältellä musiikkinsa lokeroimista ja vakuuttelee, kuinka ammentaa sieltä sun täältä, vaikka todellisuudessa tekee hyvinkin genrenmukaista toisintoa esikuvistaan. Eikä siinä mitään, toisinaan vain tuollainen epäilemättä vilpittömin mielin lausuttu perspektiiviharha tuppaa hymyilyttämään.

Etenkin kun maailmasta löytyy kiitettävästi heitäkin, joita on oikeasti aika vaikea saada mahtumaan mihinkään karsinoihin. Kuten vaikkapa kolmetoista vuotta sitten perustettu Oranssi Pazuzu.

Lähes joka yhteydessä heidät määritellään psykedeeliseksi black metaliksi, mikä toki onkin ihan osuvaa. Psykedeelinen on mukavan laaja käsite kattamaan vaikka minkälaista huuruilua, ja black metal on aina kuulunut vahvasti Oranssin Pazuzun raskaaseen, synkkään ja brutaaliksikin yltyvään ilmaisuun.

Toisaalta yhtä totta on kääntää asetelma niinkin päin, että black metal tai metalli ylipäänsä ei ole määrittävä tekijä vaan vain yksi väri Oranssi Pazuzu -paletissa.

Oranssin Pazuzun viidettä albumia Mestarin kynttä kuunnellessa jälkimmäinen tulkinta tuntuu vähintään yhtä relevantilta kuin aiemminkin. Jos levyltä jättäisi Jun-Hisin korinalaulut pois (mutta onneksi ei jätetä, niin tehokkaasti ne selkäpiihin kaivautuvat), oltaisiin useimmiten aika kaukana metallista, jossain kraut rockin ja post rockin sinänsä avararajaisissa maisemissa.

– Genrerajat on itselle ylipäänsä tosi hämmentäviä. Musiikki on niin abs trakti juttu. Korviin tulee ääniä ja niistä muodostuu tunnetiloja, ja ainakin itse haluaa kuunnella kaikkea sellaista, mikä aiheuttaa tunne-elämyksiä, sanoo laulaja-kitaristi Juho ”Jun-His” Vanhanen.

­Hän ei usko siihen, että populaari musiikki olisi suhteellisen lyhyen historiansa aikana vielä jumahtanut sellaiseen tilanteeseen, missä kaikki musiikki olisi tehty.

­– En ole koskaan ollut sitä mieltä, että genret olisivat valmiita, että sun pitäisi valita joku genre ja operoida sen sisällä.

Oranssille Pazuzulle on aina ollut itselleen ilmiselvää, että he ovat paljon muutakin kuin metallibändi.

– Mehän ei soiteta kovin ”metallisti” eikä edes välttämättä metallisoundeilla. Metallin vaikute on meille enemmän tunnelmapuolta, sellaista raakuutta. Me ollaan fuusiobändi, eräänlaisia tutkimusmatkailijoita. Se on meillä verissä, että otetaan aina joku uusi kulma kun aletaan tehdä uutta levyä.

Itsensä haastamista

Toki tässäkin on perspektiiviharhan vaara, sillä suhteellisesta avarakatseisuudestaan huolimatta myös Oranssi Pazuzu pysyy levystä toiseen helposti tunnistettavana. Siis operoi kuitenkin tiettyjen, julkilausumattomienkin rajojen sisällä.

– On meidän pilarit olleet aina samat, Vanhanen myöntää. – Heti alussa meillä oli ajatus pahaenteisestä tunnelmasta, joka yhdistyisi hypnoottisuuteen. Hypnoottisuuden kautta kuulija toivottavasti pysähtyy kuuntelemaan tarkemmin ympärillä olevaa tunnelmaa. Voi ikään kuin jäädä lepäämään siihen maisemaan tai rytmiikkaan, vaikka se ei olisi mikään maailman helpoinkaan rytmiikka. Ajatuksena on ollut, että vietäisiin se pidemmälle kuin black metalissa yleensä.

Yhtyeen juuret on ihan muualla kuin bläkkiksessä, mystisessä Kuolleet Intiaanit -nimisessä seinäjokelaisessa taiderock-performanssiryhmässä. Vanhasen lisäksi Oranssissa Pazuzussa soittavat alusta saakka mukana olleet Jarkko ”Korjak” Salo (rummut), Ville ”Evil” Leppilahti (koskettimet), Toni ”Ontto” Hietamäki (basso) sekä viime levyn jälkeen mukaan tullut kitaristi Niko ”Ikon” Lehdontie.

– Vaikka me ollaan metallia ja bläkyä kuunneltu aiemminkin, niin vähemmän sitä on tullut tätä ennen soitettua. Haluttiin pitää se meidän oma soittotyyli, mikä on enemmän jotain 1970-luvun stailia. Groove on meille tärkeää, sellainen tietynlainen draivi joka imaisee. Tietysti myös äänimaisemallisuus ja tietynlainen psykedelia, Vanhanen analysoi.

1970-luvun vaikutusta on Vanhasen tulkinnan mukaan myös innokkuus tutkimusmatkailuun, koska silloinkin monet historian kirjoihin jääneet yhtyeet tarkastivat kurssiaan levyjen välissä.

– Meitä kiinnostaa myös se haaste, että mihin me itse pystytään ja miten pitkälle me voidaan tätä juttua viedä. Täytyy myös muistaa, että kun tässä ollaan se kolmetoista vuotta tätä tehty, niin vaikka joku juttu kuulostaisi meistä radikaalilta, niin lopulta siitä tulee kuitenkin tämän bändin kuuloista. Luulen, että sen takia monista bändeistä tulee helvetin tylsiä, koska ne kokee että joku ei ole heidän soundia, vaikka varmasti niistä hulluimmiltakin tuntuvista ideoista tulisi osa sen bändin tyyliä.

Oranssin Pazuzun musiikki ei synny perinteisesti pianon ääressä säveltämällä, vaan se rakentuu asteittain kohti yhdessä määriteltyjä tunnetiloja pyrkimällä.

– Me tehdään jo aikaisessa vaiheessa mielikuvitusleikkejä tematiikasta. Vaikka ei ole sanoituksia tai edes valmiita biisejä, niin saattaa olla abstrakteja ajatuksia siitä, että millaista tunnelmaa haetaan. Ei me puhuta c-molleista vaan jamitellaan vaan biisiä kasaan, ja koko ajan takaraivossa jyskyttää se abstrakti ajatus.

Mestarin kynttä rakentaessaan he lähtivät hakemaan hypnoottisia loitsuja ja kirouksia, ideoita jotka vaikuttaisivat sekä heidän itsensä että muiden mieliin ehkä odottamattomillakin tavoilla.

– Levyllä on paljon rytmiikoita, joista ei ihan saa kiinni, mutta jotka kuitenkin saavat pään nyökkimään. Ne on tietynlaisia puzzleja meillekin, palikoita jotka pitää saada paikalleen, mutta me ei itsekään tarkasti tiedetä mitkä ne oikeat kohdat ovat. Kunhan ne tuntuvat oikeilta.

Nuken hoiviin

Ilmaisunsa laajuuden ansiosta Oranssi Pazuzu on löytänyt kaikupohjaa paljon metalliyleisöä laveammalta, mikä konretisoitui viimeistään edellisen Värähtelijä-levyn (2016) innostuneena vastaanottona Pitchfork-sivustoa myöten.

Soundissa Pekka Laine hurmioitui albumista tähän malliin: ”Värähtelijä osoittaa, mitä metallin ja happorockin risteytys voi vimmaisimmillaan olla […] kuin riitti, joka pelottaa ja puhdistaa yhdellä kertaa.”

Ja ylsihän albumi ilmestymisvuonnaan myös Teosto-palkintoehdokkaaksi. Satuin istumaan silloin esikarsintaraadissa ja oli ilahduttavaa huomata, kuinka vaikkapa kansanmusiikin tai klassisen musiikin asiantuntijat yksi toisensa jälkeen vaikuttuivat Oranssin Pazuzun sävyistä, vaikka saattoivatkin aluksi vierastaa yhtyeen raskautta ja brutaaliutta.

– Kyllä se (Värähtelijän herättämä huomio) keikkamääriä nosti jonkin verran, ja vakiinnutti bändin asemaa, Vanhanen pohtii. – Syitä siihen on mahdotonta itse sanoa, mutta toivoisi toki, että se johtuu siitä että bändi on mennyt eteenpäin ja musiikki on sellaista, että sillä saa resonoitua paremmin ja laajemmin.

Vanhanen muistelee, että yhtyeen alkuaikoina tavoitteena oli vain päästä tekemään levy ja keikkoja. Periaatteessa tavoitteet ovat yhä samat: musiikin tekeminen on tärkeintä, ja sen mukana tulevat asiat ovat vain bonusta.

– Ollaanhan me päästy pidemmälle kuin mitä ikinä ajateltiin. Kaikki ollaan otettu mitä on tullut, ja paljon ollaan jätetty ottamattakin. Halutaan kuitenkin, että keikat säilyisivät uniikkeina kokemuksina. Siinä mielessä ollaan hyvässä tilanteessa, että me saadaan tehdä sen verran keikkoja kuin halutaan. Jos niitä tekisi liikaa, siitä tulisi rutiinia ja homma vesittyisi.

Tällä hetkellä syksyn keikkakalenterissa on parikymmentä vetoa ympäri Eurooppaa.

Yksi selkeä osoitus eteenpäin menemisestä on uusi levy-yhtiö. Kahden albumin mittainen yhteistyö Svart Recordsin sekä yhdysvaltalaisen 20 Buck Spinin kanssa päättyi, ja Mestarin kynsi tulee maailman johtavan metallilabelin Nuclear Blastin kautta.

– Meillä ei ollut mitään valittamista, sekä Svart että 20 Buck Spin ovat loistavia levy-yhtiöitä, mutta omaa työmäärää on ollut jonkun verran myös ei-musiikillisissa asioissa. Ajateltiin, että jos me halutaan helpottaa omaa tekemistä ja saada musiikkiamme kuulumaan laajemmalle, niin ei tehdä sitä mihin tahansa hintaan mutta jos löytyisi sopiva label niin voidaan tehdä. Yllättäen se löytyi Nuclear Blastista. Heillä oli parhaat ajatukset siitä, mikä tämä bändi on ja mitä tämän kanssa voidaan tehdä.

– Toivon, että tämä vapauttaa meille enemmän aikaa tehdä musaa. Nyt kun on muita ihmisiä hoitamassa niitä asioita, jotka eivät suoraan liity siihen.

Konkreettisesti suurelle lafkalle siirtyminen näkyi heti ensimmäisen singlen kohdalla. Uusi teknokratia -kappaleelle palkattiin video-ohjaajaksi muun muassa Ghostille ja Chelsea Wolfelle videoita tehnyt Zev Deans. Ja jälki on todella vaikuttavaa.

Uusin jäsen: sampleri

Ilmeisin kehitys Oranssi Pazuzun levyillä on tapahtunut soundeissa. Ero kiehtovan mutta suhteellisen karusoundi sen Muukalainen puhuu -debyytin (2009) ja Julius Maurasen tuotannossa tehdyn, erittäin täyteläisenä ja dynaamisena soivan Mestarin kynnen välillä on suuri.

Juho Vanhanen sanoo, että asia selittyy enimmäkseen resurssien ja taitojen karttumisella, mutta myös estetiikan muutoksella.

– Kahdella ekalla levyllä meille oli jopa ideologinen asia, että kaikki pitää taltioida livenä. Valonielu (2013) oli muutoslevy, jolloin levyttämiseen alkoi suhtautua kuvanveistona. Siten, että me tehdään nyt tämmöinen puutarha, ja voidaan laittaa sinne ihan mitä vaan jälkikäteenkin.

Mestarin kynnellä selkein uudistuminen on tapahtunut siinä, että mukaan on tullut sampleri. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Oranssi Pazuzu olisi mitenkään modernisoinut soundiaan, ennemmin ajatukset menevät aiempaakin vahvemmin vanhan kraut rockin suuntaan.

– Meillä oli samplerin kanssa ajatuksena korostaa mekaanisuutta. Waste of Space Orchestran (Dark Buddha Risingin kanssa tehty yhteisprojekti) jälkeen tuntui, ettei kitaravallia voi tehdä sen isommaksi, koska ei meillä ole enää käytettävissä kymmentä henkeä kuten siinä.

– Koska siihen suuntaan ei kannattanut mennä, tuntui että sopiva vastaus olisi avarampi äänimaisema, joka ei välttämättä ole minimalistinen mutta siinä olisi kuitenkin enemmän tilaa soundielementtien välillä. Sampleri on hyvä tukemaan ja viemään pidemmälle hypnoottista ajattelua. Tavallaan meillä on nyt yksi jäsen lisää.

Siinä missä musiikki on saanut enemmän sävyjä ja avaruutta, on Jun-Hisin laulu pysynyt vähintään yhtä brutaalina korinana ja örinänä kuin ennenkin. Ja sitä voimakkaammaksi tehokeinoksi se on kasvanut.

Pakostikin herää kysymys, että onko laulu Oranssissa Pazuzussa lähinnä soundillinen elementti vai onko teksteilläkin jokin merkitys, saati kun niistä ei juurikaan selvää saa.

– Kyllä niillä on, Vanhanen vastaa painokkaasti. – Etenkin meille. Helpottaa, että on selkeä tunne, jota kohti voidaan mennä. Uskon että teksteillä on iso merkitys tunnelman valjastajana meille tekijöille – ja sen myötä toivottavasti myös kuulijoille.

Vanhanen ei suostu paaluttamaan Oranssi Pazuzun rajoja edes siihen, että olisiko yhtyeen levyillä mahdollista jonain päivänä kuulla niin sanottuja puhtaita, ei-öristyjä ja melodisia, lauluja.

– No, ei sekään mikään raja ole, se on nyt vain mennyt näin. Ja kyllä mä koetan saada laulustani aina enemmän sävyjä esiin, vaikka toki se ilmaisu on hyvin fyysistä ja äärimmäistä. Siellä kun on aika monella soittimella jo melodiaa ja soinnutusta, niin ehkä puhtaampi laulu veisi sellaista epäinhimillisyyttä liikaa pois.

Kohti loputonta valoa

Mestarin kynsi -nimestä nousee väistämättä mielleyhtymä nykypäivän politiikkaan. Nimittäin perussuomalaisten puheenjohtajaan Jussi Halla-ahoon, jota hänen uskollisimmat lampaansa ovat Mestariksi nimittäneet. Mielleyhtymä ei kuitenkaan ollut tarkoituksellinen.

– Ihan aluksi emme ymmärtäneet sitä yhteyttä lainkaan, se tuli mieleen vasta kun nimeä oli maisteltu jo jonkin aikaa, Vanhanen sanoo. – Eli kyllä me se tiedostettiin, mutta ei kauheasti välitetty.

Täysin irrallaan todellisuudesta albumin tekstit eivät kuitenkaan ole, vaikka niukkasanaisessa mystisyydessään paljon tulkinnanvaraa jättävätkin.

– Teemassa on heijastelupintaa moderniin maailmaan, mutta niin on muihinkin kohtiin ihmiskunnan historiassa, Vanhanen sanoo ja avaa hieman:

– Albumi on dystooppinen painajaisvisio totalitaarisesta hallitsijasta ja yhteiskunnasta, jota kontrolloidaan magian tavoin. Levy alkaa sillä, että tämä hahmo herää ja nousee, ja levyn lopuksi se vie kaikki loputtomaan valoon. Siinä on myös aikajärjestys, mutta se mitä albumilla tapahtuu ei ole meillekään yksiselitteistä.

Teksti: Mikko Merilänen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 4/20.