Arvio: Maailmalla asti noteerattu Oranssi Pazuzu ei hellitä – viideskin levy on vaikeaa mutta loistavaa musiikkia

Arvio julkaistu Soundissa 4/2020.
Kirjoittanut: Kimmo K. Koskinen.

Arvio

Oranssi Pazuzu
Mestarin kynsi
Nuclear Blast

Psykedeelistä black metaliaan dronettava Oranssi Pazuzu on kyennyt pitämään tasonsa hämmästyttävän korkeana, jopa nostamaan sitä. Huomio kumpuaa ajatuksesta, että sen omaleimainen ote tuntui Muukalainen puhuu -debyytillä (2009) upealta mutta lyhytikäiseltä tempulta. Viidennellä albumillaan se jälleen tavallaan ylittää itsensä ainakin uusien näkökulmien löytämisen kannalta.

Mestarin kynsi on massiivinen ja raskas kuuntelukokemus. Oranssi Pazuzu ei ole maineikkaan levy-yhtiön rosteriin siirryttyäänkään virtaviivaistanut ilmaisuaan tippaakaan. Päinvastoin se tunkeutuu mustaan syöveriinsä yhä syvemmälle ja tuntuu entistäkin vaikeammin tavoitettavalta. Juuri tämä tekee yhtyeen uljasta katalogia täydentävästä albumista erinomaisen.

Sooninen hallinta on täyteläisen kokonaisvaltaista, joskin varautumaton kuulija varmasti tarkastelee laitteistoaan huolestuneena.

Mestarin kynnen kymmentä minuuttia hätyyttelevien, junnaavien särömyrskyjen salaisuuksiin pääsee vihkiytymään vasta ajan kanssa. Kappaleiden post rock -ideologian mukainen teemojen pitkälinjainen kasvattelu vaatii aikaa, jotta niiden taajuuksille löytää. Tämä musiikki on lähempänä tunneperäistä kokemusta kuin analyyttista järjellistämistä, mutta kun kuuntelujen myötä nämä vastapoolit kohtaavat, huumaavan metelin palkitsevuus on ilmeistä.

Ihanan visvainen soundimaailma on tasapainoista, vaikkakin väkivaltaista äänivallia. Tärykalvoja sirkkelöivä särö saa tuekseen käppäisestä TRVE -black metalista poiketen muhkeata alapäätä. Sooninen hallinta on täyteläisen kokonaisvaltaista, joskin varautumaton kuulija varmasti tarkastelee laitteistoaan huolestuneena. Ensijärkytyksen jälkeen runnovasta äänikuvasta löytyy akustista kitaraa, huilua ja jousia, joten mustassa on runsaasti sävyjä ja tekstuureja. Myös kappaleiden keskinäinen dynamiikka paljastuu lopulta huomattavan laajaksi.

Pintapuolisesti tarkasteltuna kirskuva, jylisevä, vonkuva ja raakkuva musiikki on raapivaa ja epämiellyttävään muotoon prosessoitua melua. Rujon ja arpisen pinnan ympärillä ja alla tapahtuu kuitenkin vaikka mitä, ja suoraviivaisesta black metal -riipimisestä – jota albumilla on lopulta verrattain vähän – yhtye kallistuu myös progressiivis-psykedeelisesti klenkkaaviin tahtilajeihin, utuisina pulputtaviin sykkeisiin ja upottaviin syvänteisiin. Vahvana mielleyhtymänä on 90-luvun alun taide-kraut-Circle, tosin raskaana, kolhittuna ja ruosteisena. Loputtomalta tuntuva toisteisuus, elektroniset lisukkeet ja Jun-Hisin epämääräisesti artikuloima maaninen korina ovat selkeää jatkumoa porilaisten hypnoottiselle varhaisvaiheelle.

Mestarin kynsi on vaikea, mutta riipivässä haastavuudessaankin loistava albumi.

Löysät pois bändi ottaa levyn päättävällä Taivaan portilla. Yhtä sointua sahaavan kappaleen tauoton takominen muistuttaa transsitilaa. Rumpali Korjakin alkaessa seitsemän minuutin tienoilla hyytyä kappale hiipuu ja albumi päättyy juuri oikealla tavalla, kaikkensa antaneena.

Mestarin kynsi on vaikea, mutta riipivässä haastavuudessaankin loistava albumi. Miksi se ei sitten ole täysien pisteiden levy? Se johtuu yhtyeen huippulaadukkaasta tuotannosta. Levy on loistava kuten aiemmatkin; ei parempi, ei huonompi, mutta sopivasti erilainen, jotta sillä on tärkeä asemansa yhtyeen kehityksessä.

Lisää luettavaa