Kun Nightwishin kymmenettä studioalbumia Yesterwyndeä alkaa kuunnella, nousee mieleen kysymys, missä vaiheessa uraansa yhtye oikeastaan eteni tärkeään käännekohtaansa.
Uutuus nimittäin vahvistaa tunnetta, että yhtyeen ura jakautuu kahteen vaiheeseen. Ensinnäkin oli kunnianhimoinen ja alati kehittyvä Nightwish, joka kasvoi tasaisesti taitavammaksi levy levyltä. Raakilemaisen debyytin jälkeiset Oceanborn (1998) ja Wishmaster (2000) esittelivät huomattavasti keskivertoa metalliyhtyettä ilmeikkäämmän ja kiinnostavamman bändin. Century Childilla (2002) sekä Oncella (2004) Tuomas Holopainen pääsi toteuttamaan vapaammin suureellisia visioitaan, kun sinfoniaorkesterin tuella esitettyjen kappaleiden sovitukset muuttuivat yhä mahtipontisemmiksi.
Kenties tämän jälkeen Nightwish puhkesi täysin kukkaan ja teki ne levyt, jotka tiivistivät yhtyeen soundin kirkkaimmin. Dark Passion Play (2007) oli 14-minuuttisine avauskappaleineen vaikuttava todiste siitä, että Tuomas Holopainen on yksi tämän planeetan taitavimmista melodisen metallimusiikin säveltäjistä. Imaginaerum (2011) jatkoi vahvaa linjaa ja esitteli kuulijoille monia Nightwishin rakastetuimmista kappaleista. Yleisöstä kuuluu edelleen erityisen vahva kohahdus, kun Storytime, I Want My Tears Back tai Last Ride of the Day alkavat soida.
Tämän jälkeen Nightwishin levyt ovat tuntuneet aiempaa vahvemmin hyväksi havaitun reseptin hienosäädöltä. Endless Forms Most Beautiful (2015) ja Human. :!!: Nature. (2020) väänsivät mahtipontisuusmittareita edelleen korkeammalle, mutta harppaukset eivät ole olleet enää niin suuria kuin aiemmilla levyillä. Yesterwynde jatkaa sujuvasti kahden edeltäjänsä linjalla, ja albumikolmikko muodostaakin yhtyeen katalogissa kuin yhtenäisen jatkumon. Levyjä voisi verrata saman elokuvasarjan eri osiin.
Yesterwynde alkaa vahvasti. Kuulija johdatetaan albumin pariin akustisen kitaran ja Floor Jansenin kauniin laulun voimin, mutta pian tunnelma sähäköityy, kun Kai Hahdon rivakat tuplabassarit ja Emppu Vuorisen raskaat kitarariffit alkavat vyöryä kaiuttimista.
Nimikappale Yesterwynde sekä sitä seuraavat Ocean of Strange Islands ja The Antikrythera Mechanism näyttävät hyvin, mistä uudessa albumissa on kysymys: Nightwish luottaa ydinosaamiseensa ja tekee sitä, minkä osaa parhaiten. Vaikka kappaleet ovat tutun massiivisia, viljellään suureellisimpia juoksutuksia hivenen aiempaa maltillisemmin. Toisaalta kitarariffit murisevat hieman edellisiä levyjä tuimempina, ja bändi esittelee metallisempaa puoltaan aiempaa innokkaammin.
Neljäntenä kuultava singlekappale The Day of… on levyn ensimmäinen biisi, jolla Nightwish tähyää tyylillisesti uusiin suuntiin. Hitusen konemaisesti säksättävä kappale tuo mieleen Battle Beastin 1980-luvun raskaalle rockille kumartavan soundin. Levyn avaussingle Perfume of the Timeless palauttaa pelin Nightwishin ydinalueelle, ja itse asiassa se on sikäli osuva singlevalinta, että se summaa mainiosti, mitä muulta levyltä on odotettavissa.
Kuudes kappale Sway nojaa metallipaukkeen sijaan Hahdon vispilärumpuihin sekä Jansenin ja Troy Donockleyn kauniisiin laulumelodioihin. Donockleyn puhallinsoittimet tuntuvat ylipäätään saaneen sävellyksissä enemmän tilaa Marko Hietalan poistuttua jäsenistöstä. Children of Ata puolestaan flirttailee teknohenkisen kompin kanssa, ilman konerumpuja tosin. Something Whispered Follow Me antaa tilaa Emppu Vuorisen sähkökitaratunnelmoinnille.
Seitsemäntenä kuultava, himmailusta kelpo jytinäksi kasvava Hiraeth erottuu levykokonaisuudesta edukseen hienojen melodioidensa ansiosta. Biisissä on mukana myös I Want My Tears Backistä muistuttavia irlantilaishenkisiä osuuksia. The Weave päästää uuden basistin Jukka Koskisen jykevän kompin valokeilaan, ja Lanternlight päättää albumin valssirytmisiin pianomelodioihin. Viimeinen kappale on tällä kertaa huomattavasti hillitympi kuin kahden edellisen levyn järkälemäisiin mittasuhteisiin yltyneet eepokset.
Tuomas Holopainen antoi hiljattain Off the Record -podcastille haastattelun, jossa häneltä kysyttiin kunkin Nightwish-yhtyetoverin parhaita puolia. Holopaisen vastauksessa toistui usean jäsenen kohdalla, miten he ovat rentoja ja ystävällisiä kavereita, joiden kanssa on helppo olla. Tämä epäilemättä keventää tunnelmaa treenikämpällä ja tekee bändin arjesta mukavampaa.
Yesterwynden kohdalla kuitenkin miettii, voisiko Nightwishille olla eduksi, jos Holopaisella olisi yhtyeessä joku ärhäkkäämpi vastavoima. Kipunoisiko yhtyeen musiikki vielä kirkkaammin, jos säveltäjän ideoita kyseenalaistettaisiin enemmän ja tämä joutuisi välillä operoimaan kauempana mukavuusalueeltaan?
Nightwishin kymmenes levy nimittäin kuulostaa ensitutustumisella oikein hyvältä metallialbumilta, jota vaivaa tuttuuden tuntu. Mikäli pidit bändin kahdesta edellisestä levystä, pidät aivan varmasti tästäkin, ja sama toisin päin.
Seuraava testi onkin, miten Yesterwynde muuttuu ajan mittaan. Avautuuko levy uudella tavalla paremman tutustumisen myötä? Alkaako siitä erottaa nyansseja, joita ensikuuntelulla ei huomannut ollenkaan? Se on täysin mahdollista. Ensivilkaisulla se kuitenkin tuntuu levyltä, joka sijoitetaan listan puolivälin tienoille, kun Nightwishin levykatalogia asetellaan joskus myöhemmin paremmuusjärjestykseen.
