Minkä Deep Purple -albumin tekemistä Ian Gillan inhosi? Laulajasuuruus Soundin haastattelussa

EPA-EFE / CYRIL ZINGARO / AOP

Deep Purplen Ian Gillan täytti elokuussa komeat 75 vuotta. Pesunkestävästä rokkikukosta harmaahapsiseksi herrasmieheksi varttunut laulaja ennätti kertomaan Soundin Jukka Kittilälle kuulumisiaan sekä ajatuksiaan yhtyeensä pitkästä urasta. Julkaisemme katkelman Soundissa 8/20 julkaistusta haastattelusta nyt verkkoversiona.

Yksi syistä siihen, että sinä ja yhtyetoverisi olette artisteina niin pitkäikäisiä, tuntuu olevan se, että niin paljon klassikkokamaa kuin te olettekin luoneet, ette ole pelänneet virheitä.

– Virheet, voi luoja. Virheet ovat kuin lapsia. Niitä tulee paljon ja sinun tulee rakastaa niitä kaikkia tasavertaisesti, yhtä suurella rakkaudella kuin onnistumisiasi. Eli kyllä, virheitä on riittänyt. Ja kun vanhat virheet nousevat esiin, tokaisemme vain että okei, siirrytäänpä seuraavaan.

– Kaikki käyvät läpi ongelmallisia aikoja, etsikkoaikoja. En edes muista sen yhden albumin nimeä, niin viekkaasti muisti toimii, pyyhkii näitä asioita pois. The House of Blue Light (1987)! Sehän se oli! En nauttinut sen tekemisestä. Siinä on biisi tai kaksi, jotka ovat ok, mutta levyltä puuttuu sydän. Onhan noita pari-kolme muutakin, varmasti arvattavissa, mitä levyjä tarkoitan. Eivät ne välttämättä ole huonoja, mutta epämääräisiä, persoonattomia.

– Ulkomusiikilliset virheet tapahtuivat lähinnä epäkypsinä aikoinani. Kysyit aiemmin, olisinko ottanut nuorena neuvoja vastaan. Toistan, että todellakin olisin, jos joku vain olisi napannut kainaloonsa ja neuvonut. Syksyllä 1972 kirjoitin managementille painokkaasti, etten pysty tähän enää, jätän Deep Purplen. Annoin yhdeksän kuukauden varoitusajan, kerroin lähteväni kesäkuussa. Enkä saanut edes kunnollista vastausta! Lähtöni kuitattiin vain, että ”Ok, heippa”.

– Mutta kaikki tuo kuuluu tähän isompaan kuvioon. Ja kun pääset minun ikääni, on jo liian myöhäistä tehdä virheillesi mitään. Et voi kuin kirjoittaa biisejä niistä.

1970-luvulla Deep Purple, kuten moni muukin iso rockyhtye, julkaisi klassikoiksi myöhemmin nousseita albumeja tiiviillä tahdilla. Eikä levytystahtianne ole myöhemminkään voinut kutsua verkkaiseksi. Mistä luomisvimma kumpuaa?

– Voisin nimetä muutaman artistin – mutta en nimeä – jotka eivät voi sietää kiertämistä ja yleisölle soitta mista. He mieluummin vain työskentelevät studiossa, eivätkä sielläkään kovin usein. Meidän eetoksemme kumpuaa siitä, että kaiken alussa olimme vain kakaroita akustisine kitaroineen. Ensimmäisessä bändissäni oli muistaakseni neljä kitaristia akustiset kitarat kourassa, rummut olivat mitä lie purkkeja, eikä yhdessäkään kitarassa ollut kuutta kieltä. Mutta siinä me olimme, ympyrässä, hypimme ylös alas, lauloimme palkeet auki, sydämet pakahtuen. Sen jaetun kokemuksen tuoma riemu vertautuu siihen, mitä jotkut saavat kirkossa, toiset jalkapallo-ottelussa. Se on syvästi spirituaalista. Ja se primitiivinen motiivi pysyy mukanasi. Etkä tee tätä vain yleisölle, vaan siksi että saat olla bändin ytimessä ja jakaa ainutlaatuisen seikkailun.

– Muistan aina, miten työskentelin nuorena Dusty Springfieldin ja Sammy Davis Jr:n kaltaisten ahke rien ammattilaisten kanssa. Heillä oli esiintyminen verissä. Ammattilaisuus oli unelmani, ja olen syleillyt jokaista hetkeä tässä työssä.

­– Nuorena sällinä jalkapalloa pelatessa haluat harjoitella ja pelata joka hetki, levätessäkin pelaat unissasi. Sama juttu musiikin kanssa. En ymmärrä, miten artisti voi olla tekemättä musaa, mutta eri kulmasta musiikin pariin päätyneet voivat kai ajatella toisin. En vain ymmärrä heidän lähtökohtiaan. Enkä ymmärrä musiikillista snobbailua. Kaikki musiikki on omalla tavallaan arvokasta.

– Mainitsin eräälle toimittajalle jokunen viikko sitten, että kysyin taannoin avustajaltani, paljonko biisejä olen mahtanut tehdä. Hän vastasi, että yli 500. Ajattelin, että sepä hienoa. Sitten näin Dolly Parton -dokumentin, jossa Dolly kertoi tehneensä yli 5 000 laulua. Kerroin siis tämän tälle toimittajalle, ja hän tokaisi, että sehän tekee sinusta laiskan jullin, eikö teekin. Ja minä muuten rakastan Dolly Partonia aivan yhtä lailla kuin John Lennonia.

Vuonna 2017 käynnistitte The Long Goodbye -kiertueen. Se päättyi viime vuonna, mutta viimeisiin jäähyväisiin lienee vielä matkaa?

– Avainsana olikin ”long”. Meillä oli joitain vuosia sitten kehnompi vaihe, kaikilla meistä oli sairautemme. Mutta kuin ihmeen kaupalla tokenimme ja hylkäsimme ajatuksen jäähyväisistä. Kukapa tietää, mitä edessä odottaa. Syleile jokaista hetkeä, anna kaikkesi, älä pakota mitään.

– Rakastamme jokaista jaettua hetkeä musiikin äärellä. Musiikki on yksi harvoista asioista, joita voit tehdä koko ikäsi. Jos menestyt jalkapalloilijana, voit tehdä sitä 35- tai ehkä 37-vuotiaaksi. Siinä iässä olet muusikkona vasta alussa! Ensimmäiset kaksikymmentä vuotta opettelet työtäsi, nyt voit nauttia taiteestasi.

Teksti: Jukka Kittilä
Lue koko haastattelu Soundista 8/20.