Kun muusikon ura etenee riittävän pitkälle, voi kehaista tehneensä vähän kaikenlaista. Mutta se, että on uppoutunut perinpohjaisesti musiikkiin, tutkinut sitä itse kokeilemalla ja tekemällä kanssa-artistien mukana ja uskaliaasti sukeltanut pää edellä aina kohti uutta vaatii jo astetta ennakkoluulottomamman erikoistyypin. Sellaisen kuin Mikko Viljakainen (s. 1973).
Viljakainen tunnetaan parhaiten taiteilijanimellään Vilunki 3000, jonka puitteissa hän tekee myös graafiset työnsä. Aliaksia on useita muitakin, joiden nimissä tehdään niin konemusiikkia kuin juurevaa hippirockia. Ja kaikkea siltä väliltä.
Mittavankaan Soundi-haastattelun puitteissa ei ehditä käsittelemään Vilungin kaikkia kiinnostavia musiikillisia projekteja. Vaikka kävisi läpi tärkeimmät vaiheet The Barefoot Brothersista ja Larry And The Lefthandedin kautta Uuteen Fantasiaan ja Tähtiporttiin, on se vain pintaraapaisu. Hyvinkäällä ensivuotensa asunut mutta Kouvolassa kasvanut Vilunki on musiikista laaja-alaisesti kiinnostunut tekijä, joka innostuu itselleen uudesta ja on valmis heittäytymään erikoisiinkin kuvioihin.
Maaliskuussa 50 vuotta täyttävä monitoimimies on ajankohtainen sekä The Barefoot Brothersin uuden albumin sekä maaliskuussa ilmestyvän toisen sooloalbuminsa myötä. Tavoitteena olisi saattaa valmiiksi myös pitkään työn alla ollut Tixa ja Tikkupyllyt -yhtyeen pitkäsoitto.
Mitkä olivat lapsuudessasi suurimpia kiinnostuksen kohteitasi?
– Tv-ohjelmia, sarjakuvia ja kirjoja harrastin tosi paljon. Sitten musa vaan tuli. Isä ja sen veljet oli aktiivisia musankuuntelijoita, samoin äidin toinen veli. 80-luvun alussa tuli rockabilly-buumi Suomeen. Stray Cats oli sairaan kova. Joskus 9–10-vuotiaana ostin jo omia levyjä. Neljännellä tai viidennellä luokalla oli jo oma bändiviritys. Kasetteja kopsattiin jo ennen kuin kasarihevi tuli kuvioihin. Hassisen Koneen eka levy, joku John Lee Hookerin kokoelma ja Bob Marleyn ja Hurriganesin kokoelmat mulla oli ainakin. Vähän kaikkea.
Tapahtuiko silloin tai myöhemmin hurahtamista johonkin tiettyyn musiikkityyliin vai kelpasiko kaikki mitä käsiin saatiin?
– Ehkä aina kaikki. Huomattavasti vanhempana tuli reggae-hurahdus, mutta enemmän mä kuuntelin silloinkin dubia. Ja sitten tietysti oli se hevivaihe varhaisteininä. Pohjoismaissa hyvin tyypillinen urakehitys. Stray Cats, Kiss ja sitten jotain muuta.
Barefoot Brothers tuli kuvioihin jo verrattain varhain.
– Olin kasi- tai ysiluokalla. Muilla pojilla oli siihen mennessä ollut jo vuosikausia kaikenlaisia bändiviritelmiä. Mäkin olin ollut katsomassa niiden keikkoja eri nuorisotaloilla Kouvolassa. En mä niitä oikeastaan tuntenut, mutta sitten alkoi olla yhteisiä kavereita. Jossain kotihipoissa joku oli kuullut, kun mä rämpytän Noitalinna Huraata tai mitä silloinpitikään rämpytellä.
– Barefoot Brothersissa diggailtiin Lynyrd Skynyrdia ja muuta 70-luvun musaa, mikä oli silloin tosi epätavallista. Ei edes yritetty olla missään eturintamassa. Leveät lahkeet piti olla.
Mikko ”Vilunki 3000” Viljakainen. (Kuva: Mikko Meriläinen)
Satunnaisesta sekoilusta huolimatta Barefoot Brothers on osoittautunut pitkäaikaiseksi kokoonpanoksi. Vastikään ilmestyi yhdeksäs albumi, ajatonta rock-soundia huokuva The Collector. Mikä yhtyeen koossa pitävä voima oikein on?
– Me viihdytään toistemme seurassa. Kun kokoonnutaan kämpille, joka on edelleen siellä Kouvolassa, kyllä me siinä kaksi tuntia ensin jutellaan ja kuunnellaan levyjä. Sitten soitetaan 35 minuuttia ja taas jauhetaan paskaa ja käydään läpi asioita. Se on sillä lailla tiivis yhteisö.
Oliko Larry And The Lefthanded ensimmäinen bändisi Helsingissä?
– Joo. Olin tutustunut (Timo) Kaukolampeen jo 1980-luvun puolella Dinosaurockissa. Sillä oli sitten myöhemmin se Huggin’ Wayne, jolle tein sinkun kannen. Kun Kaukolammelle selvisi, että olen muuttamassa Helsinkiin, se oli heti perustamassa bändiä. Varmaan seuraavalla viikolla meillä oli jo kierrätyskeskuksesta haetut urut. Jotain kaksi-kolme sointua osasin etukäteen. Kyllä niistä sai biisejä tehtyä. Ne samat soinnut oli tosi monessa Lefthanded-biisissä, vähän vaan eri järjestyksessä ja eri tempolla.
Larryt oli katu-uskottava, 60-luvun garage rockin henkeä levittävä yhtye 90-luvun Suomessa. Se oli aika poikkeuksellista.
– Kun muutin tänne, meillä ei ollut treenikämppää tai soittokamoja. Mulla oli kitara, mutta ei edes omaa kitaravahvistinsa siinä vaiheessa. Timon kanssa ruvettiin systemaattisesti hankkimaan kampetta Keltaisen Pörssin ja Hesarin ostetaan ja myydään -palstan kautta. Hoidettiin se oma äänentoisto heti sille levelille, millä me haluttiin olla. Kaikki oli aloittaessa jo vimpan päälle.
Timo Kaukolampi on kertonut, että hedelmällisin lähtökohta on, kun ei osaa vielä kunnolla, mutta on kuitenkin loputon kiinnostus jotain tiettyä musiikkia kohtaan. Lopputuloksesta tulee väkisinkin oman näköinen, kun ei osaa tehdä varman päälle.
– Ja siinä on erilainen energia, kun tehdään tyhjästä. ”Mihin mä laitan tän piuhan? Mikä tää on, kaikulaite? Ai näitä pitää olla monta? Voinko mä laittaa kaikkeen sitä kaikua?”
Bändi meni eteenpäin tyylillisesti varsin nopeassa tahdissa.
– Joo, ja meillä oli lyhyessä ajassa aika paljon keikkoja. Puutuminen on väärä sana, mutta tajuttiin että mehän voidaan vetää tempoa alaspäin. Kun keksittiin joku melodia, sitä piti soittaa helvetin nopeasti eikä siitä tullut mitään. Tuli erilaista komppia, trip hop tuli kuvioihin, kuunneltiin silloin jotain Portisheadia.
– Sitten tuli se ketjulompakko- vaihe, Hellacopters ja nämä. Garage rock -skene muuttui raskaampaan suuntaan. Meille ei tuntunut ollenkaan luontevalta, että pitäisi tehdä jotain Kiss-tyylisiä hard rock -riffejä.
Etkö sinäkin soittanut The Flaming Sideburnsissa aivan bändin alkuvaiheessa?
– Soitin kyllä. Minä, Suksi ja Jokelainen ja varmaan Eduardokin oli se alkuryhmä. Mutta mulla ja Kaukolammella mielenkiinto ryhtyi siirtymään elektronisempaan suuntaan.
Op:l Bastards olikin luonnollista jatkoa viimeiselle elektronisempaan suuntaan menneelle Larry And The Lefthanded -albumille. Ensin kitara tippui pois instrumenttivalikoimasta ja myöhemmin Larry-etuliite bändin nimestä.
– Op:l syntyi, kun muut Lefthanded-jäbät ei yhtenä päivänä päässeet treeneihin. Siinä oli aika pitkään etsikkovaihe, että mitäs me tehdään. Ryhdyttiin tekemään tylympää ilmaisua ja syntikat tuli kehiin, ensin oli rumpukonetta ja sitten sampleria.
– Pistepirkoilla oli se vahva sekoiluvaihe silloin ja otettiin niistä mallia. Sitten tuli myös Kraftwerk ja tällaiset hommat. Ei kauheasti tiedetty, että Suomessakin oli ollut elektronisemman musiikin bändejä. Ehkä joku Organ tiedettiin. Ei ollut tietoa mistään Stresseistä ja tämmöisistä. Sen takia Op:l-juttu oli freesiä tykittelyä, koska me ei otettu mallia oikeastaan mistään vanhoista bändeistä.
Sinä taisit kyllästyä ensimmäisenä Op:l Bastardsiin?
– Oli siinä kyllä paljon muutakin… Ne muut jatkoi sitä K-X-P:tä. Olin mä siinäkin alussa mukana, mutta sitten meille tuli se Uusi Fantasia -homma siihen vähän väliin. Op:lilla oli oikeusjuttu käynnissä ex-managerin kanssa. (Tuomo) Purasta ei kiinnostanut tapella jostain oikeuksista, Kaukolampi oli ihan stressin syövereissä. Se Op:lin toiminta muuttui mahdottomaksi. Siinä vaiheessa kukaan ei halunnut koskea siihen. Bändi ei koskaan hajonnut, se vaan jotenkin jäi, vaikka myöhemmin tehtiin comeback ja toinen albumikin.
Miten Uusi Fantasia syntyi?
– Kun mä tutustuin Perttuun (Mäkelä, DJPP). Se esitteli mulle vähän erilaista sampleria mitä Kaukolammella oli. Alkoi kiinnostaa joku Nightmares On Wax, sellainen pössyttelymusa. Alettiin vaan ihan huvikseen tehdä niitä biisejä. Ei meillä siinäkään ollut mitään suunnitelmaa. Nitin Sawhney oli iso vaikute, vaikka en tiedä kyllä yhtään mistä se tuli. K-X-P lähti sellaiselle monotoniselle linjalle, kun mä olisin halunnut tehdä isompia melodioita, tavallaan kaunista musiikkia.
Toisella Uusi Fantasia -albumilla, vuonna 2010 ilmestyneellä Heimolevyllä, alkoi olla jo hieman enemmän nostetta, mutta tuntui, ettei potentiaalia saatu oikein realisoitua.
– Rupesi syntymään lapsia ja sen sellaista. Mä luulen, että me tehtiin sitä levyä liian pitkään myös sen takia, kun oli omat studiot eikä tarvinnut kiirehtiä, vaan sai tehdä fiiliksen mukaan. Oltiin ehkä vähän liian kunnianhimoisia. Oltais voitu tehdä se kuukaudessa ja siitä olisi tullut ihan yhtä hyvä. Nyt me hierottiin sitä varmaan seitsemän vuotta. Kun levy ilmestyi, niin ei jaksanut olla innostuneena antamassa haastatteluja tästä uudesta mahtavasta levystä. Mutta on siinä tosi hyvät soundit ja hienoa soittoa.
Mikä sinua ylipäätään ajaa tekemään musiikkia? Onko tavoitteena koko kansan tavoittama hitti vai tieto siitä, että joku homma on täydellisesti hallussa?
– Tavoittelen melodiaa, harmoniaa. Varsinkin nykyään, kun tajuan että osaan. Kun harmonia tai melodia saavuttaa lakipisteensä, kuulijalle tulee sellainen oho, mitä ihmettä nyt tapahtuu -olo, vaikka se ei alkuun olisi vaikuttanut yhtään hänen musiikiltaan.
Oletko kuitenkin tyytyväinen siihen, että olet tehnyt musaa enemmän undergroundista kuin mainstreamista käsin?
– Kyllä, paitsi siihen että siitä voisi saada enemmän rahaa. Mutta en jaksa myöskään panostaa siihen, että siitä saisi enemmän rahaa. Etenkään nyt, kun kaikki on niin pirstaloitunutta, ja hittimusa – mitä se nyt nykyään onkaan – on aika raskas skene olla mukana. Vaikka tekisit hyvän biisin, niin siihen pitäisi ottaa jotain co-writereita mukaan, jotka tekee siihen jonkun näppärän kertosäkeen. Mua ei kiinnosta näppärät kertosäkeet.
Seuraava projektisi Tähtiportti vaikutti siltä, että se syntyi enemmänkin konsepti edellä, jossa musiikki on vain yksi ulottuvuus. Mikä Tähtiportissa oli lähtöajatus?
– Se oli ensin mun sooloprojekti. Kuvittelin, että rupean tekemään ambientia, mutta ei siitä mun ambientista tullut mitään. Sitä on hauska kuunnella, mutta todella tylsä tehdä. Pyysin Stiletti-Anaa (Ilari Larjosto) kaveriksi, että hän voisi ohjelmoida siihen jotain.
– (Sami) Hynnisen kanssa tuli puheeksi, että sähän voisit tulla laulamaan, mutta hän sanoi, että hänellä on näitä runoja, laitetaan vähän spoken wordia päälle. Siitä tuli ahaaelämys. Oltiin sovittu studiolle tällit, että Sami tulee kokeilemaan. Mutta se olikin tehnyt laulut ihan tiptop valmiiksi. Me ei tiedetty yhtään Ilarin kanssa, mitä sieltä on tulossa. Sami veti molemmat yhdellä otolla purkkiin ja lähdettiin baariin.
– Kun Perttu (Häkkinen) oli frendi, niin pyydettiin se mukaan, vaikkei sillä tainnut olla siinä oikein muuta roolia kuin olla Perttu Häkkinen, paukutella kasinollakasia ja olla hauskaa seuraa.
Tässä on käyty läpi bändejä ja ryhmiä, joissa olet vaikuttanut, mutta olet sitäkin moniulotteisempi tekijä musiikin parissa. Olet muun muassa tehnyt dj:n hommia, pitänyt radio-ohjelmaa ja toiminut taustapiruna muille artisteille. Millaiseksi näet oman roolisi isossa kuvassa?
– Olen vähän sellainen downeri, joka sanoo mieluummin, ettei tälleen kyllä kannata jatkaa kuin että tsemppiä, jatkakaa tällä tiellä vaan. Mun on vaan pakko sanoa, että toi on ihan paskaa. Joskus oltiin JVG:n kanssa studiolla kuuntelemassa niiden uusia biisejä, ja mut kutsuttiin kuuntelemaan, että Vilunki, tule sanomaan mikä näistä biiseistä on paskin. Ne soitti kolme biisiä ja sanoin, että tämä on kyllä ylivoimaisesti hirvein. Muut nauroi ja sanoi, että jes, tää on se hitti! Ja se oli hitti!
Kiinnostaisiko sinua tuottajan hommat laajemmassa mittakaavassa?
– Ehkä vähän joo. Kun on tullut vanhemmaksi, niin on ollut kiva tehdä mieluummin kavereiden kanssa kuin ottaa mitään nuorisoartisteja siipiensä suojaan. Olinhan mä aika pitkään sitä Maustetyttöjen ekaa levyä tekemässä. Mutta sekin vähän jäi, kun selvisi, että ei ne mimmit ehkä halua siihen ketään neuvomaan. Niillä oli ihan selkeä visio, mitä ne haluaa tehdä. Mun alustavien neuvojen perusteella mentiin eteenpäin ja saatiin aikaan hyvää jälkeä.
Olet tunnettu myös graafisten töittesi kautta. Oliko se alun perin harrastus, joka laajeni vai tavoitteellinen ammatti?
– Kyllä mä sitä ihan tavoittelin. Kun Musafasulle Kouvolassa tuli somisteeksi tyhjiä levynkansia ja leffajulisteita, kävin keräämässä niitä. Mulla oli laatikollinen ihan ihme bändien levynkansia. Keräsin kyllä levyjäkin jo siinä vaiheessa. Tämä selittääkin, että olet tehnyt paljon nimenomaan levyjen kansia.
– Mulle oli tärkeää, että panet levyn soimaan ja istut sen kannen kanssa etkä tee mitään muuta. Se tuottaa mulle tyytyväisyyttä.
– Levynkansista kerättiin myös informaatiota, kun ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa. Yksi artikkeli Soundissa saattoi olla kaikki, mitä siitä levystä oli tietoa saatavilla. Se oli jännittävää! ”Tää Helix on Kanadasta! Miten sieltä voi tulla jotain bändejä?” Ei ollut mitään käsitystä, että totta kai sieltä voi tulla bändejä, mutta kun ei ollut törmännyt yhteenkään bändiin sieltä, niin Helix oli yhtäkkiä jännittävämpi kuin Twisted Sister.
Mistä lähtien olet pystynyt pitämään graafista työtä oikeana työnä?
– Kyllä siinä aika pitkään meni. Mehän tehtiin sitä yhdessä Kaukolammen kanssa Speedshop Graphicsina tosi pitkään. Mä vaan rupesin käyttämään siihen enemmän aikaa. Kun Timo oli lähtenyt himaan, saatoin jäädä aamukahteen asti säätelemään tietokoneella jotain kirjainten eroja, jotka olin käsin leikannut jostain, skannannut ja laittanut riviin. Timo jäi siitä jossain vaiheessa pois ja mä rupesin tekemään flyereita Hesan klubeille. Aina oli tiukka aikataulu ja yötä myöten niitä tehtiin. Aina samalla tekniikalla eli silppusin jotain vanhoja lehtiä.
Sinulla tosiaan on oma tunnistettava tyylisi. Onko se syntynyt tietoisesti vai oletko vaan aina tykännyt siitä estetiikasta?
– Kyllä se leikkaa ja liimaa -estetiikka on mun juttu. Mun on pakko näprätä niitä kirjaimia uudestaan ja uudestaan. Mun on pakko käydä jokainen kirjain yksitellen läpi ja tehdä sitä vaikka kaksi päivää ennen kuin mä olen siihen tyytyväinen.
– Valkyriansin uuden levyn kannet oli ensin tosi monimutkaiset. Käytin siihen ihan vitusti aikaa ja sitten Valkyriansin Angster soittaa mulle, että ei tämä nyt oikein ole se linja. Okei, mä vaihdan tähän hirviön pään ja tohon pari tähteä. Jes, nyt se on siinä! Käytin monta päivää siihen ekaan versioon, vikaan versioon puoli tuntia. Mutta siinäkin olen järjestellyt ja leikannut ne kirjaimet. Jos mä olisin mennyt suoraan siihen ekaan versioon, niin olisin ihmetellyt, miten tällainen voisi mennä läpi. Tuntuu että olisin huijannut.
– Siinä ei tehdä millekään Adidakselle logoa, vaan se liittyy musaan. Sen takia tykkään siitä.
Taustapirun hommiin palataksemme: mikä roolisi on ollut esimerkiksi Suadin uralla?
– Tunsin Suadin jo pitkään ennen kuin hän rupesi tekemään omaa musaa. Pyysin laulamaan sitä Uudessa Fantasiassa. Sitten ollaan tehty kahdestaan musaa, sovitettu niitä biisejä. Ekalla levyllä soitinkin melkein kaikissa biiseissä jotain. Olin siinä ensin kitaristina, Puranen oli basistina. Sitten kun se jäi pois, pyysin Barefoot-kitaristi Tattia soittamaan siihen bassoa. Tatti oli vähän aikaa hiljaa puhelimessa ja sanoi, että hän on kuitenkin parempi kitaristi, eli jos sä soitat sitä bassoa ja mä tulen kitaristiksi. Siitä Suadin bändistä tuli tosi hyvä.
Mikä ajoi tekemään ensimmäisen varsinaisen sooloalbumisi The Life Of Elsa Liimanainen vuonna 2018? Se on kuitenkin ambientimpaa kuin mitä sinulta oli siihen mennessä totuttu kuulemaan.
– Meidän perheeseen tuli silloin Netflix. Koin syyllisyyttä, että mä istuin ja katsoin sieltä jotain sarjaa tuntikaupalla. Laitoinkin sitten House Of Cardsin pyörimään ja soitin siihen päälle. Sitten yhtäkkiä mulla oli levyllinen sellaista täysin pysähtynyttä kauhumusaa. Taloyhtiön kellarissa on kerhotila, jossa soittelin pianoa ja syntikoita ja purkitin sen. Musat on tehty kokonaan ilman tietokonetta. Laitoin vaan ne biisit peräkkäin ja se oli siinä.
Toinen sooloalbumisi Life Of Mike ilmestyy ensi maaliskuussa. Se taas eroaa melko tavalla edeltäjästään. Mistä sen leikkisämpi tyylivalinta kumpusi?
– Olin tehnyt niitä biisejä vuosien varrella. Kun pyörin Saksassa tangopiireissä, asuttiin aina Hampurissa. Siellä on sellainen jäbä kuin Benjamin Wild, joka on tehnyt teknoa jo 90-luvun alussa. Sen kanssa ruvettiin käymään niitä mun biisejä läpi. Ne mulle jo kuluneet biisit saikin ihan uutta soundia. Ajattelin, että kyllä näistäkin vois tehdä levyn. Ja kun oli korona-lockdown, niin ryhdyin käymään niitä läpi sillä silmällä, että näistä on oikeasti tulossa levy.
Kerrotkos hieman tästä Saksan tangokuviosta?
– Olen ollut vuosikausia dj:nä projektissa, jossa esitellään suomalaisia tangoja saksalaisille. Se alkoi siitä, että Hampurissa yhdessä puistossa oli yhden päivän ajan suomalaisen tangon tapahtuma. Siellä on aina joku suomalainen bändi, dj-musaa ja tanssin opetusta. Se on kestänyt jo aika kauan. Välillä on ollut pitkiäkin kiertueita. Mukana on ollut niin M.A. Numminen ja Markus Allan kuin Vallilan Tango ja Jaakko Laitinen & Väärä Raha.
Tykkäät siis myös vanhasta suomalaisesta iskelmästä ja tanssimusiikista. Millainen suhde sinulla on nykyään musiikinkuunteluun: ohjaako sitä kiinnostus musiikista vai levynkeräily?
– Vähän vaikea sanoa. Merkityksellistä on se musa itsessään. Vaikka mäkin olen kaivellut sitä tosi pitkään, niin silti löytää aina jotain uutta. Viihdyn erikoismusan parissa myös keskenäni. Saatan istua treenikämpällä ja kuunnella niitä outoja levyjä vaikka koko iltapäivän. Aiemmin kuuntelin levyjä aamusta iltaan ja jätin nukkumaan mennessä vielä levyn soimaan. Kuuntelin himassa levyjä koko ajan. Mäkin välillä hamstraan levyjä. Kun ostan kirppikseltä vaikka viis levyä enkä kotiin päästyäni heti rupea niitä kuuntelemaan, niin saatan unohtaa ne vaikka vuodeksi. Siellä saattaa olla mitä tahansa: Meiju Suvasta, jeesuslevyjä tai mitä vaan humppaa. On siistiä löytää omasta levyhyllystä sellaista, mitä en ole ikinä kuunnellut.
Edellä mainittu soololevysi ilmestyy maaliskuussa, jolloin täytät 50 vuotta. Millaisia ajatuksia tämä virstanpylväs herättää?
– On järkyttävää, mihin se aika on mennyt. Onneksi on vanhempia frendejä, ja on huomannut, että eipä se ole niitä mihinkään muuttanut. On se silti jännittävä homma.
Oletko huomannut juhlapäivän lähestyessä itsessäsi jotain aiheeseen liittyviä ilmiöitä? Ei ole tullut tarvetta hankkia esimerkiksi moottoripyörää?
– Mä olen hirveä hamstraaja, joten ehkä pikemminkin pitäisi päästä jostain kamasta eroon. Kyllä me vene siskon kanssa hankittiin. Vielä kun tietokoneista pääsisi eroon, älypuhelimista pääsin jo. Oli ihan mieletön elämys, kun tajusin että mulla on aikaa, kun en räplää sitä älypuhelinta. Lapsi kysyi yksi päivä, että miksi muut ihmiset katsoo puhelinta, mutta sä et. No, siellä ei ole mitään katsottavaa. Voin pelata matopeliä tai selata frendien puhelinnumeroita.
Teksti: Antti Luukkanen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 1/23.
