Muistatko Stop Töhryille -kampanjan, FPS-vartiointiliikkeen ja Helsingin graffitisodat? Kaikki nämä on ikuistettu suomiräpin aikakirjoihin

Niko Peltosen toimittamassa Martti Luther ja muovipussi -juttusarjassa käsitellään Jontti & Shaka -kaksikon Rata-äänite-albumilla vuonna 2007 julkaistua kappaletta Kurssi hakuses.

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä ja lopulla suomiräppi oli jo vakiintunut genre mutta edelleen marginaalissa sikäli, ettei se soinut hittiradioissa tai entisten rockfestareiden päälavoilla. Biitit olivat perushyviä ja riimittelijöillä alkoi olla sanottavan lisäksi taitoa sanoa.

­Hiphop on aina ollut lokalisaation kulttuuria. Toki se syntyi Bronxissa, mutta sen leviäminen sieltä perustuu formaatin kykyyn sopeutua kaikkialla kaikkina aikoina vallitsevien olosuhteiden kuvaamiseen. Vastakulttuuria se on ollut niin kauan kuin se on kuvannut vastakulttuuria.

Vielä 2000-luvun alun Suomessa hiphop täytti tämän ehdon. Rokkarit ja popparit naureskelivat koko genrelle, ja oli tavallista törmätä näkemykseen, jonka mukaan räppääminen ihan ilmaisukeinona teki musiikista paskaa.

Samaan aikaan Helsingin öisillä junavarikoilla ja muilla neonvalokulttuurin jättömailla vallitsi sodanomainen tila, kun hiphop-kulttuurin neljästä elementistä näkyvintä eli graffititaidetta koetettiin tuoda julki, ja skandaalimaisen huonosti harkittuun Stop Töhryille -ohjelmaansa hirttäytynyt Helsingin kaupunki koetti taistella tätä toimintaa vastaan.

Sotatila oli pitkälti jo ohi, kun Jontti & Shaka julkaisivat keväällä 2007 klassikkoalbuminsa Rata-äänite. Levy kertookin enemmän liian pitkään jatkuneesta nuoruudesta Kallion kaduilla ja baareissa.

Shakan soolobiisi Kurssi hakuses lähtee nostalgisesta näkökulmasta ja kuvaa ysärin loppupuolen graffitihommia. Jos koko albumin ymmärtää kahden kertojan minielämäkerraksi, on tämä levyn neljäntenä kuultava kappale tarpeellinen fläsäri varhaisempaan nuoruuteen.

Myöhäisteineillä on hallussa koko pääkaupunkiseutu, ja tuttaviakin löytyy naapurikunnista asti. Raitiovaunuilla ajellaan, jotta voitaisiin ”rempata mestat” ja laittaa ”ylänakkiin salanimi”, eli oma tägi sporan arvokkaimpaan paikkaan, ylätakaikkunaan. Dokailun jatkuessa tulee jossain vaiheessa väistämättä esiin idea mennä ”Idvelmalaan tanssimaan punaisen paholaisen kaa”. VR:n junavarikko on suosittu kohde niin maalaajien kuin vartiointiliike FPS:n näkökulmasta, ja piirileikin säännöt ovat selvät molemmille osapuolille.

Shakan kertojahahmo on biisissä varovaisen passimiehen roolissa. Pasilan ratapihalla päälle hyökyy demoninen uhka, jonka hän aistii ensimmäisenä.

Tos toisest stogest aukes vissii äske ovet / Hei onks jengi sokeet, painutaan vittuu täält ja nopee / Eiku pitää tehä loppuun, no miksei piirretä viel jotain karakterii tohon / eihän meil oo mitään kiirettä / Näin nihkeit viboi ei saa aikaan normaali stevari / Mestoil salee pääpiru, paranormaali Pedari.

Herttaisella ”Pedari”-nimellä kutsuttiin FPS:n pahamaineista perustajaa ja pääjehua Petri Lokkaa, jonka menestyksekästä uraa graffitien vastaisessa taistelussa ovat seuranneet syytökset ylilyönneistä ja suoranaisista pahoinpitelyistä. 1990-luvun graffitiporukalle hän on jäänyt mieleen tilanteissa konkreettisesti läsnä olleena helvetinkoirana, mitä Shakan yllä siteeratut riimit kuvastavat.

Kyse oli lopulta julkishallinnon julistamasta avoimesta sodasta tiettyjä nuoria alaisiaan kohtaan. Väestön suuri enemmistö eli elämäänsä kaikessa rauhassa, mutta graffitimaalarit muodostivat sissimäisen yhteisön, joka eli jännittävää ja seikkailullista, mutta vaaranalaista elämää vailla lain suojaa: heille laki oli vain uhka.

FPS:n toiminta osoittaa myös julkishallinnon vajonneen tässä sissisodan strategioihin, jolloin ei kysellä jokaisen yksittäisen toimen legitimiteetin perään, kunhan ”vihollinen” saadaan nitistettyä.

Tämän kaiken tapahtuminen nousukauteen heräävän maan pääkaupungissa on kuumottava ja kiinnostava kulttuurihistorian luku, jota tullaan toivon mukaan selaamaan vielä ahkerasti. Yhteiskunnan totuttujen parametrien nitistessä liitoksistaan olisi hyvä perehtyä mikroskenaarioihin, joissa näihin parametreihin ei olla lähtökohtaisesti voitu luottaa.

Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 4/20.