Eppu Normaali, Popeda, Yö, Juliet Jonesin Sydän, Juice Leskinen… Näitä suomirockin kestomenestyjiä yhdistää tietysti Poko Rekords, mutta myös albumien äänittäjä. Näitä kaikkia on tallentanut Mika Sundqvist, jonka MSL-studio on päätynyt Ylöjärven ja Lempäälän kautta kotitilan kylkeen Kihniöön.
Sundqvist on paitsi suomalaisen studio-osaamisen grand old man, myös muusikko itsekin. Alwari Tuohitorven basistista tuli 80-luvulla suosittu sooloartisti iskelmällisemmän ilmaisun puolella ja myöhemmin hän on yhdessä Veli-Matti Järvenpään kanssa uppoutunut tex mex -musiikkiin. Sundqvist tunnetaan leppoisana huumorimiehenä, mikä on myös osaltaan tehnyt hänestä kysytyn studioketun. Äänittämisen ohella meriitteihin kuuluu myös tuottamista, muun muassa ystäväpiiriin kuuluvalle Popedalle.
Ennen muuta moottoripyöriä ja kaikenlaisia muitakin moottoriajoneuvoja rakastava ja keräilevä Sundqvist on verraton tarinaniskijä. Haastattelu ajautuu toistuvasti sivuraiteille, kun ”pakko muuten kertoa sellainen hauska yhteensattuma” -alustuksella käynnistyy joku vuosikymmenten varrella eteen tullut legenda. Eläviä kertomuksia riittää: milloin on sparrattu studiossa levyttämään päätynyttä maailman huonointa mäkihyppääjä Eddie Edwardsia, milloin on virolaisten muusikoiden maksama sadan pullon vodkapalkkio juuttunut tulliin tai kuinka vastahankaiset hevimuusikot äityivät hetkessä kilteiksi, kun sattumalta pihaan ajoi Sundqvistin Harrikka-kavereita.
Vähän väliä jutustelu keskeytyy, kun MSL-johtaja lähtee etsimään tarinoita kirvoittavia levyjä. Rakkaimmat muistot liittyvät juuri Juicen ja Popedan levyjen äänityksiin. Miehestä näkee, miksi hän jatkaa yhä työssään, vaikka mittarissa on jo 70 vuotta. Se on kivaa. Hän painottaa olevansa onnellinen, koska on saanut tehdä elämässään sitä, mistä pitää. Hyvää vointia piisaa niin kauan, kun jaksaa olla aktiivinen ja kiinnostunut asioista.
Miellyttävää juttutuokiota kuvaa parhaiten se, että jo ensimmäiseen kysymykseen vastatessa Sundqvist tulee kattaneeksi ajanjakson 1960-luvun puolivälistä 1980-luvun alkuun.
Muusikonurasi taisi käynnistyä iskelmän puolella?
– Ensimmäinen kyläbändi Lempäälässä 17-vuotiaana oli enemmänkin sellainen hootenannyjuttu Peter, Paul & Maryn tyyliin. Sen jälkeen menin Matthews-yhtyeeseen, josta tuli myöhemmin kuuluisa Tampereen Hair-musikaalin myötä. Jäin silloin pois, kun ajattelin että alkaa tulla liikaa keikkaa. Halusin kuitenkin käydä töissä enkä elää tällaisellä humpuukilla.
– Sen jälkeen olinkin tanssibändeissä. Ensin Paula Koivuniemen säestysbändissä ja silloin kun Paula odotti lastansa, niin meidän bändi siirrettiin säestämään Irwin Goodmania. Elettiin noin vuotta 1970. Silloin sain ekan kerran maistaa, miltä tuntuu olla suosittu.
– Sen jälkeen mua pyydettiin Alwari Tuohitorveen. Ne oli tehnyt silloin jo ainakin yhden singlen – Sinun laulusi, Elton Johnia. Tavoite oli kuitenkin soittaa rockia, Creedenceä ja semmoista kamaa. Se olisi mukavampaa kuin aloittaa keikkasetti kahdella valssilla. Tehtiin muutama albumi, joista joku menestyikin. Älä iske Tuijaa oli ehkä kovin hitti. Vuoden 1979 puolella touhu alkoi hiipua. Saatiin kuulla, että väkimäärien romahtaminen johtui siitä, että on tullut tällaisia uusia tulokkaita kuin Eppu Normaali, Pelle Miljoona ja Popeda, jotka nyt vetää väkeä. Vanhat pierut saivat painua helvettiin. Se oli koomista, koska olin jo silloin äänittänyt Eppujen levyä. Kasvatinko siis kyytä povellani?
– Mulle kävi sikäli hyvin, että tein Moottoripyörä on moottoripyörä -biisin – jota ehdotin Alwarin Tuohitorven biisiksi, mutta muut sanoivat, että voiko tyhmempää kuulla, ei käy – soolona, kun EMI antoi luvan. No, siitähän tuli sitten aikamoinen megahitti siihen aikaan ja kultalevy seinälle. Se helpotti päätöstä jättää Alwari taakse ja ruveta touhuamaan omalla nimellä.
– Sitten tuli vuonna 1982 Syksyn sävel -voitto. Hormoonihiiret on lastenlaulu. Sen syntytarina on vähintäänkin omituinen. Lempäälässä tuli herrasmies poikansa kanssa ja sanoi, että teepäs meidän pojalle laulu. Laitetaan se tenavatähtikisaan. Hän kyllä maksaa, komean näköisellä Mersulla tuli mies pihaan. Joo, tehdään vaan, mutta en mää sitä voi noin vaan tehdä, tuo poika joku päivä meille ja kokeillaan kitaran kanssa lastenlauluja, että mä näen millä sävellajilla hänen äänensä toimii. Sitten kun olin tilannut kaikki muusikot soittamaan, niin isäkin tuli kuuntelemaan mitä siinä lauletaan. ”’Taputteli pimuja puohon…’ – mikä helvetin pornolaulu tämä on! Kymmenen vanha jätkäkö muka laulaa tommoista, ei käy!”
– Ihmettelin, että mitäs me nyt tehdään, kun olin tehnyt biisin jo valmiiksi. ”Tunge se vaikka perseeseesi, unohda koko juttu”, se sanoi ja ne kävelivät pois. No, mähän olin laulanut sen jo pojalle opettelua varten. Okei, pannaan se sitten Syksyn sävel -kilpailuun. Ajattele mikä työtapaturma se oli. Tämä on osoitus siitä, että ikinä ei voi tietää mihin joku juttu johtaa. Se myi kolmessa viikossa 33 000 kappaletta.
– Niin kuin Silvennoisen Heikki sanoi, että on tämä yhtä helvettiä. Hänelläkin oli Tabula Rasaa ja muita hienoja bändivirityksiä, niin ensimmäisen kultalevyn hän saa kappaleesta Jumankauta juu nääs päivää.
Alwari Tuohitorvi oli sikäli kiinnostava bändi, että se taisi olla ensimmäisiä glamia ulkoiseen habitukseen tuoneita suomalaisyhtyeitä. Ja musiikkityylikin vaihtui tosiaan matkan varrella astetta jyrkemmäksi jytämenoksi.
– Se tuli olosuhteiden pakosta. Oltiin treenattu kunnianhimoisempi ohjelmisto, jossa oli omien biisien lisäksi Moody Bluesia ja sellaisia. Mutta ei sellainen mennyt jengiin keikkapaikoilla. Sen takia mä sanoin, että tämä on nyt pään hakkaamista seinään: meidän on vedettävä Status Quota, Mudia, Sladea ja kaikkea tällaista. Räimettä tiskiin! Sen jälkeen tuli Remu ja Hurriganes, joka näytti, että vieläkin yksinkertaisemmin voi soittaa.
Soolourasi 1980-luvulla oli siis suunnittelematon siirto?
– Teinhän mä jo Alwarin aikana vuonna 1977 Aurinkolaiva-nimisen albumin. Se oli EMI:n aloite, että kun muutkin tekee soololevyjä, niin kiinnostaisiko? No, mulla oli ylimääräisiäkin biisejä. Kyllä sitä muutama tuhat meni, mikä vähän korpesi, kun oli sydänverellä yrittänyt tehdä. Siellä oli muun muassa sellainen käännöskappale kuin Theme for an Imaginary Western, joka on Jack Brucen biisi. Tehtiin se suomeksi ja mun mielestä se kuulostaa aika komealta vielä tänäkin päivänä, kun se on joskus Yöradiossa tullut. Kyllähän Silvennoisen Heikki vetää helvetin hienot soolot siihen. Ei sitä hävetä tarvitse.
Oliko se ”oikeiden töiden” tekeminen yksi motiivi studiotyön aloittamisessa?
– Kysyin Epe Heleniukselta, että mitäs jos hommaan 8-raitastudion kamat, joiden suorituskyky on parempi kuin Nurmikallion Microvoxilla, jossa se teki hommia kahdella kaksiraitakoneella. Ehdotin, että hommataan studiokamat Luukkasen Simon kanssa. MSL-kirjainyhdistelmä tulee meidän nimistä. Simo jäi jo aika alkuvaiheessa pois. Epe vastasi, että jos jälki on parempaa ja hinta kohtuullinen, niin totta kai hän valitsee hinta-laatusuhteeltaan paremman. Siitä alkoi meidän yhteistyö Epen kanssa.
– Ensimmäinen yhteistyön hedelmä oli Popedan 12-tuumainen single Erkki ja Leena (1978). Siellä Ylöjärven Mettistössä tehtiin myös Eppujen Maximum Jee & Jee, Juicen XV yö ja Kuusessa ollaan, Popedan eka albumi ja Hassisen Koneen Täältä tullaan Venäjä. Mietin, että näin helppoako tämä levyjen teko onkin. Aina tulee kultalevy. Mutta se oli vain sattumien summa, että osui niin nousujohteisia ja lahjakkaita kavereita samaan aikaan.
– Varsinkin silloin punk-aikana oli niitä nuoria jätkiä, jotka kauheasti paahtoi ja sauhusi, mutta soittaa ei oikein osattu mitään. Mutta annoin nuorien poikien painaa, kun on into päällä. Siukosen Jyrki soitti rumpuja Kollaa kestää -yhtyeessä. Kun se ei meinannut jaksaa soittaa biisiä loppuun, niin sitä piti tsempata ja hieroa käsiä, että koita nyt. Ja oli Bastards, Riistetyt, Karanteeni ja Sensuuri, jossa oli Costello ennen Popedaa.
– Ja sitten oli orkesteri nimeltä Shitter Limited. Mäkin jouduin poliisikuulusteluihin siitä Anna pillua, Helena Pesola -levystä. ”Mitä te suollatte täältä studiosta tällaista tavaraa? Tämä on törkeää!” Vastasin, että olen äänitysstudioyrittäjä. En minä ole vastuussa siitä sanomasta. Minä äänitän. Olenhan mä äänittänyt biisin, jossa lauletaan, että Kekkonen on kaljupäinen gangsteri eikä mua ole kukaan siitäkään syytteeseen pannut.
Päädyitkö etupäässä suomirockin äänittäjäksi ja asiantuntijaksi sattumalta vai oliko se musiikkia, johon sinulla oli eniten näkemystä?
– Kyllä suomirock oli mulle jopa henkireikä. Kun tehtiin Popedan livelevy (Huilut suorina, 1986) Husulassa Kotkan lähellä, niin tuli déjà vu -ilmiö, kun jätkät vetää soundcheckissä Born to be Wildia. Sitä Alwarikin veti keikoillaan joskus kymmenen vuotta aikaisemmin. Ihan kuin olisin itse mennyt ajassa taaksepäin. Popedahan on ollut mulle ehdottomasti se tärkein bändi siinä mielessä, että olen tehnyt niiden kanssa yhdessä biisejä ja yhdessä touhuttu monenlaisia juttuja. Se on ollut mulle Alwarin jatkumo. Ja henkilökemia on tärkeä. Ollaan hyviä ystäviä vieläkin ja meillä on yhteisiä harrastuksia, kuten moottoripyörä- ja autojutut ja mustaruutiammunnat.
MSL muutti vuonna 1980 Lempäälään. Siellä taltioiduista äänitteistä eniten huomiota sai varmaankin Juice Leskisen ideoima hyväntekeväisyysjulkaisu Maksamme velkaa vuonna 1985.
– Sanoin heti kättelyssä, että tehdään ne laulustemmat jo ennalta valmiiksi, koska popula tuli Hotelli Hopeakanavan kautta, toiset enemmän, toiset vähemmän humalassa. Huhu oli levinnyt, että studiolle tulee nuorisosuosikki Neumann. Siellä sitten oli yli 200 pikkulikkaa sifonkihuiveissaan talon ympärillä ja tallasi kaikki kukkapenkit ihan paskaksi. Rouva oli kuumana.
Lempäälästä studio siirtyi Kihniöön vuonna 1993.
– Syy oli hyvinkin raadollinen. Rouvalta meni työpaikka alta Lempäälän Kansallispankista. Parkanosta avautui paikka ja kun meillä oli tässä rannassa jo mökki, niin ajattelin että voitaisiinhan me periaatteessa työpaikan perässä tännekin muuttaa, vaikka tämä äänittämisen kannalta olikin huonompi ratkaisu kuin Lempäälä. Mutta jos tarjoan asumistilat, saunat ja tällaiset, niin kyllä niitä asiakkaita tulee. Niin kuin on tullutkin.
Asiakkaiden kirjo on ulottunut iskelmästä death metaliin ja punkista Vera Teleniukseen pääpainon ollessa silti rockissa. Taltiointeja on tehty useita satoja. Mitä arvelet, miksi muusikot ovat niin mielellään tulleet MSL-studioille?
– Isoin osa oli varmaan sitä, että mulle tuli maine näiden menestyneiden bändien myötä. Itse olen leikkisästi sanonut, että olen äänittäjä, joka ei ole onnistunut pilaamaan joidenkin kaupallisia visioita. Hinta-laatusuhde on kohdannut. Tulee riittävän hyvää eikä ole aivan järjettömän hintaista. Sama pätee ihan mihin alaan vaan. Vaikka olisit suutari, joka tekee hienoja käsintehtyjä kenkiä. Työn laatu kertoo, kuinka paljon asiakkaita saat.
– Kai silläkin on vaikutusta, että olen omasta mielestäni sosiaalinen enkä rupea kenenkään kanssa riitelemään enkä rättylöimään. Vaikka on mullakin joskus ollut hankalia asiakkaita.
Kun tyylillinen kaari on aivan laidasta toiseen, niin onko kulttuurieroista johtuvia skismoja syntynyt äänittäjän ja artistin välillä?
– Ei ne mitään merkittäviä ole olleet. Kiti Neuvonen joskus sanoi, että saakelin kapitalisti, kun mulla oli harrastusautona Camaro ja sen lisäksi käytössä Mersu. Mutta ei tässä voi kapitalismista puhua. Tämä on ollut työpaja, jolla on kohtalaisen mukavasti pärjännyt. En ole tullut rikkaaksi, mutta en köyhäksikään.
Onko vastaan tullut tilanteita, jossa on täytynyt avata artistien henkisiä lukkoja?
– Kyllä joskus on joutunut tsemppaamaan, kun huomaa, että toisella on rima kertakaikkiaan niin korkealla, että näkee sen hirvittävän jännityksen läpi. Saatan sanoa, että juodaas nyt kahvia, otetaan ihan rauhassa ja mennään vaikka katsomaan tuonne järvelle. Ihan muunlaisiakin maailmoja olen kohdannut. Nokian kehitysvammaisten orkesteri Hempan Pumppua olen äänittänyt monta levyä.
Millaisia luonteenpiirteitä ammattiisi ylipäätään vaaditaan sosiaalisuuden lisäksi?
– Lehmän hermot.
– Totta kai on muistettava, että tässä on sukupolvien kuilu. Nytkin oli studiossa Alatalon Eeron bändi, sellaisia 18-vuotiaita kavereita tekemässä kaksi biisiä. Mahdoton energia ja nuoruuden into. Sellainen räjähtää käsiin! Mutta mä olenkin vanha äijä ja ne on niin nuoria. Ja niinkin nuoret kaverit kuunteli munkin mielipiteitä.
Tuntuuko sinusta siis, että olisit myöhemmällä iällä pudonnut kärryiltä? Vai onko annettavaa yhä tänäkin päivänä?
– Tietyissä asioissa olen pudonnut kärryiltä. Kyllä tämä äänitystekniikka on ehdottomasti vanhanaikaista. Kelanauhurin olen ostanut vuonna 1985 ja ensimmäinen sillä taltioitu levy oli Eppu Normaalin Kahdeksas ihme. Se 24-raitainen nauhuri maksoi silloin 250 000 markkaa kauko-ohjaimineen kaikkineen. Se oli helvetin iso raha, uusi Mersu maksoi sen verran. Kyllä mä pystyisin tekemään modernimminkin, mutta mun täytyisi opetella käyttämään Pro Toolsia ja muita, enkä mä enää tämän ikäisenä ala. Niin kuin Kasevan miehet uutta materiaalia nyt äänittäessään sanoivat: he haluavat tulla tekemään tällaisia vanhan liiton hommia, koska he ovat itsekin vanhan liiton miehiä.
Millainen suhde sinulla on lähtökohtaisesti tekniikkaan? Olet varmasti joutunut kikkailemaankin erilaisten toiveiden ja teknisten haasteiden välimaastossa?
– Kyllä mä olen spesiaalijuttuja joutunut tekemään. Esimerkiksi Juice Leskinen halusi kappaleeseen Heavydiggarin vuorisaarna viestin saatanalta. Silloin oli puhetta, että kun vinyylilevyjä pyörittää takaperin, niin sieltä kuuluu viestejä. Tiäksää minkä viestin mää tein Juicelle? Nauha pantiin koneeseen nurin päin ja kuuntelin musiikkia takaperin: tuohon väliin sen pitää mahtua. Jos leikitään, että raita 24 on tyhjä, ja kun mä käännän sen toisinpäin, se onkin raita yksi. Äänitän sen sinne ja kun se käännetään takaisin, se on raidalla 24. Mä äänitin sinne: ”Te vääräuskoiset! Te odotatte viestiä saatanalta, mutta minä olenkin Sundqvist!”
Vaikka et esiintyvänä artistina ole enää viime vuosina ollut parrasvaloissa, musiikkiasi kuulee silti tasaisin väliajoin televisiossa.
– Olen tehnyt aika paljon mainoksia. Jollain radiokanavalla oli äänestys, että mitkä ovat ärsyttävimpiä mainoksia. Sanoin Alatalon Mikolle, että kerrankin ollaan listaykkönen ja -kakkonen. Alatalo voitti ärsyttävimpien biisin tittelin Puuhamaalla, mää tulin hyväksi kakkoseksi Visulahdella ja kolmoseksi vielä Wasalandialla! Mutta esimerkiksi Visulahdesta sanoivat, etteivät he sitä vaihda, koska kakarat saattaa laulaa sitä pomppulinnoissa hyppiessään. Siitä on tullut sellainen brändi. Joka kesä mä saan siitä jonkunlaisen Teosto-korvauksen.
Olet nähnyt vuosikymmenten kehityksen tekniikassa ja äänitystavoissa. Onko tällaiselle studiolle enää tilausta tulevaisuudessa, kun tietokoneella pystyy tekemään levyjä kotioloissakin?
– Se on ideoista kiinni, ei laitteista. Tällaiselle studiolle on enää aika vähän käyttöä, mutta on myös niitä, jotka haluaa, että soitossa on se särmä ja yhdessätekemisen ote. Just katsoin dokumenttia, jossa Bruce Springsteeniltä kysyttiin, että kuinkas te teette niitä levyjä. ”Levyjen tekeminen on sosiaalinen tapahtuma, silloin ollaan yhdessä. Hiki pitää valua, vasta silloin tulee kunnon levyjä.” Ja lisäsi, että hän ei halua käyttää Auto-Tunea. Jos hän haluaa laulaa tietyllä tavalla, niin onko se hienoa, että Auto-Tune korjaa sen luistatuksen pois? Jos hän haluaa, että se luistatus on siinä, niin se on.
– On mullakin tuolla erillinen Auto-Tune, jota aina silloin tällöin käytetään. Jos sitä laitetaan lievästi eikä kuulija välttämättä huomaa sitä, se on ok. Mutta jos sen kuulee selvästi, niin… No, tänä päivänä radiosta tulee paljon sellaista, josta kuulee heti, että Auto-Tune on päällä.
Tunnet varmasti paljon muita alalla vaikuttavia studiohenkilökuntaa. Yhdistääkö heitä kaikkia joku ominaisuus tai luonteenpiirre vai ovatko kaikki omanlaisiaan persoonia?
– Kyllä mä sanoisin, että jokainen on vähän omanlaisensa. Me käytiin silloin Alwari-aikana Tukholmassa Marcus Musicissa, jossa Hurriganesin Roadrunnerkin on äänitetty. Ne oli omanlaisiaan tyyppejä. Ihan hienosti sekin juttu toimi, mutta on ihme miten Richard Stanley sai tuottajana läpi ne ideansa, sillä kyllä niillä oli sellainen Vikingarna-ote siihen hommaan. Olisi pitänyt olla puhdasta Stratocasteria ja kuulakasta kaikua. Mitenkä se saikin ne ymmärtämään, että Get On vedetään näin eikä suinkaan limputella?
Täytit helmikuussa kunnioitettavat 70 vuotta. Et ole kuitenkaan jää mässä eläkkeelle?
– Hissuksiin tehdään mitä pyydetään. 38 vuotta MSL-studiota on pitkä pätkä. Ja kun firmoja tulee ja menee, niin on se aika pitkäikäinen yritys.
1. maaliskuuta 2017
MSL-studio, Kihniö
Teksti: Antti Luukkanen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 3/2017.