Näin syntyi Big Lupu – 22-Pistepirkko 25 vuotta sitten ilmestynyttä klassikkolevyään muistelemassa

Neljännesvuosisata sitten 22-Pistepirkko julkaisi Birdy-hitin voimalla bändin uudelle tasolle nostaneen Big Lupu -albumin – mutta helposti se ei syntynyt. Artikkeli on julkaistu alun perin Soundissa 12/2012.

Countrya, bluesia ja autotallirockia omintakeisesti naittanut Bare Bone Nest -levy (1989) viritti alan harrastajien korvat tiukasti 22-Pistepirkon taajuudelle. Onnistuneen albumin ansiosta kolmikko sai käyttöönsä kunnon budjetin ja rupesi tekemään maailman parasta poplevyä. Big Lupu -albumin (1992) prosessia leimasivat hermoromahdukset ja umpikujat. Loistava lopputulos kuitenkin oikeutti kaiken kivun ja vaivan.

PÄÄOSISSA:
Espe Haverinen: rummut, tabla, kongat, marakassi, laulu
Asko Keränen: urut, syntetisaattori, basso, laulu
P-K Keränen: sähkökitara, akustinen kitara, slidekitara, taputukset, rhythm box, laulu
Riku Mattila: sähkökitara, akustinen kitara, slidekitara, syntetisaattori, lyömäsoittimet, äänitys, miksaus

Asko: – Me alettiin keikkailla ulkomailla Bare Bone Nest –levyn jälkeen. Meistä tuli selvästi suositumpi bändi sen ja Big Lupun välissä. Käytiin monissa maissa, ja näkyihän se Suomessakin.

– Me käytiin kuitenkin siivoamassa edelleen. Mä lopetin vähän ennen kuin Big Lupu ilmestyi.

P-K: – Levyn suuri ulkomusiikillinen ansio on se, että meistä tuli ammattilaisia. Kun Birdystä tuli suosittu kappale, niin se avasi meille uusia ovia. Meillä oli paljon enemmän keikkoja. Saatiin keikoista rahaa.

Asko: – Me oltiin vielä töissä, kun levyä tehtiin. Me oltiin aika usein siivoamassa ja harjoiteltiin päivisin. Me harjoiteltiin maanisesti. Yritettiin saada levyn ideoita kasaan.

– Me soitettiin P-K:n pannuhuoneessa, mistä on valokuvakin Big Lupun sisäkannessa. Se oli niin pieni paikka, että Ben (valokuvaaja Ben Kaila) joutui ottamaan kuvan ulkoa. Se pisti kameran sisään ikkunasta. Kalansilmäobjekti teki siitä tilasta isomman näköisen.

P-K: – Me istutaan sen takia, että me ei mahduttu seisomaan. Se oli niin matala.

Riku: – Big Lupu oli meidän kolmas yhteinen albumi. Sinä aikana yhtye kehittyi huimasti. Levyillä oli …kovaa yritystä.

– Kun me lähdettiin tekemään Big Lupua, tarkoitus oli mennä studioon ja soittaa biisit sisään suunnilleen livenä. Sehän ei toimi koskaan. Mekin todettiin aika nopeasti, että levystä ei tule riittävän hyvää tällä tavalla. Sen jälkeen päätettiin ryhtyä tekemään maailman parasta poplevyä. Tavallaan siis ääripäästä toiseen.

Asko: – Siellä on Birdy-kappale, joka on meidän suosituin ja tunnetuin kappale hirveän monessa maassa. Me oltiin soitettu sitä keikoilla ja ihmiset olivat tykänneet. Ajateltiin, että siinä kappaleessa on jotain erityistä. Optimistisesti lähdettiin levyn tekoon, mutta ongelmia oli monenlaisia.

– Ensin me ei tavallaan osattu soittaa niitä biisejä. Sitten jotkut kappaleet, joista me ajateltiin, että ne on ykköslaatua, ei ollutkaan hyviä. Sitten se koko homma lähti tavallaan kuin uudelle kierrokselle. Meidän pitäisi joskus julkaista sellainen ep, missä on kaikki Don’t Say I’m So Evilin versiot. Ensimmäisessä beatbox paukuttaa ja P-K soittaa boogieta särösoundilla. Se on ihan erilainen kuin levylle tullut.

– Me myös mietittiin, että kannattaako mennä studioon vielä, kun meillä on niin vähän biisejä. Kaikki oli kuitenkin sitä mieltä, että nyt Pistepirkko voi lyödä läpi. Meillä ei ollut sellaista työrauhaa, mihin me oltiin totuttu. Meillä ei ollut sellaista rakennelmaa, millä me pystytään jättämään se hässäkkä ulos.

”Studioon tuli kaikenmoisia englanninkielisiä fakseja, joissa sanottiin, että tämä demo ei ole hyvä”

P-K: – Levyä oli sikamainen tehdä, kun studioon tuli kaikenmoisia englanninkielisiä fakseja, joissa sanottiin, että tämä demo ei ole hyvä. Tai kysyttiin, että milloin levy on valmis. Sitten bändin piti olla persoonallinen ja toisaalta tehdä hittejä. Me luettiin niitä kädet täristen. Me ei oltu totuttu sellaiseen. Kukaan siinä työyhteisössä ei ollut. Jos Mattilakin luki jonkun faksin, niin sillä tuli joskus yhtäkkiä kuin sarvet päähän.

– Se oli kaikille raskas juttu, mutta Rikussa oli se hyvä piirre, että se ei antanut periksi. Samaan aikaan sillä oli nihilistisen lahjomaton suhtautuminen musaan. Että jos joku juttu ei ole tarpeeksi hyvä, se ei vaan ole tarpeeksi hyvä.

– Ilman Rikua tätä levyä ei olisi. Silloin kun jengi rupesi harvenemaan ja kaikki meni hapoille, niin Mattilahan sen survoi valmiiksi. Että nyt tämä tehdään pois.

Espe: – Jos me tehtäisiin levyjä sillä tavalla, että se on valmis sitten kun me kaikki ollaan siihen tyytyväisiä, niin me tehtäisiin vieläkin meidän ensimmäistä levyä.

Asko: – Big Lupu oli niin pitkä sessio, että hermot meni itse kultakin vuoron perään. Se antoi leimansa sille levylle. Jokainen oli vuorollaan aika ei-niin-yhteistyökykyinen. Enempikin jopa päinvastoin.

Espe: – Sen takia me kutsuttiinkin sitä Sick Lupuksi.

Asko: – Mä muistan sen helpotuksen, kun se vihdoin valmistui. Muistan, että sen jälkeen vaan kävelin ulkona ja nautin siitä, että ei enää tarvinnut tehdä sitä. Se oli ihan uskomaton fiilis.

– En osaa vieläkään suhtautua siihen levyyn neutraalisti. Vihaan sitä, vaikka näen sen musiikilliset ansiot.

P-K: – Se levy on meidän osalta raskautettu ulkomusiikillisilla syillä. Se painolasti ei ole reilu sitä musiikkia kohtaan.

Espe: – Kun levy on valmistunut, me ei olla koskaan oltu tyytyväisiä siihen. Aina niissä on jotain vikaa.

Asko: – Silloin me oltiin jo opittu pitämään turpa kiinni. Kun me tehtiin Bare Bone Nestin promootiota, me sanottiin joka haastattelussa, että tämä on paska levy. Että jos sä tykkäät tästä levystä, niin olet huono toimittaja.

”Sen jälkeen vaan kävelin ulkona ja nautin siitä, että ei enää tarvinnut tehdä sitä. Se oli ihan uskomaton fiilis.”

P-K: – Lähes kukaan muusikko tai taiteilija ei ole täysin tyytyväinen viimeisimpään tekemäänsä, vaan ensi sijassa ajattelee, että hyvä kun se on valmis. Ja sitten menee eteenpäin. Niin sen pitääkin olla.

Asko: – Mekin haluttiin tehdä joka levyllä jotain uutta ja erilaista. Bare Bone Nest oli mustavalkoinen roots-levy. Tästä me haluttiin muovisen ja värikkään ja keinotekoisen ja runsaan ja helmeilevän ja heleän ja moniulotteisen kuuloinen levy. Siis studiolevyn kuuloinen levy.

Riku: – Jäbien visio sarjakuvamaisesta roots-cocktailista oli kova.

Espe: – Big Lupu oli se levy, mille me saatiin ekaa kertaa iso budjetti.

Asko: – Bare Bone Nestillä oli 16 raitaa käytössä, mutta nyt saatiin 24. Se tarkoitti myös sitä, että se maksoi enemmän. Silloin piti miettiä sellaisiakin asioita, kun kaikki ei tapahtunut tietokoneella.

Riku: – Tällä levyllä ei ole ollut teknistä lähtökohtaa. Kaikki tehtiin ihan analogisin keinoin. Me vaan hierottiin sitä niin paljon kuin mahdollista. Vasta tämän jälkeen jäbät toden teolla friikahtivat midikuvioon ja konejuttuihin.

– Tämä on oikeastaan aika traditionaalinen juttu. Toisaalta onhan jo 60-luvulla säädetty hulluna. Ja olihan meillä jo Kings Of Hong Kongilla (1987) kaikenmoisia efektejä.

Asko: – Meillä oli alussa paljon kappaleita, mutta sitten ne sulivat pois. Ne eivät kestäneet studiotyötä. Crippled & Blind Blues on mukana, koska meidän piti jotain kehitellä.

P-K: – Se on ihan peruskamaa. Muistan, että mä vaan rämpyttelin kitaraa jossain ja joku laittoi nauhurin päälle. Se kuulosti kivalta.

Espe: – Toisaalta Big Lupua tehdessä me tutustuttiin ensimmäistä kertaa sämplereihin ja niiden käyttöön.

Asko: – Silloin oli tullut hiphop ja triphop ja tekno. Massive Attack oli olemassa jo silloin. Tykkäsin semmoisesta tosi paljon.

P-K: – Muistan kun ihmeteltiin studiossa, että mikä kone tuo on. Se oli sämpleri. Muistaakseni Mattila puhui myös Primal Screamin Screamadelicasta silloin. Se tuntui jännittävältä.

Asko: – Tired Of Being Drunk tehtiin aluksi rytmikoneella siksi, että voidaan kehitellä sellainen Massive Attack -tyyppinen dubjuttu sinne pohjalle. Me ei kuitenkaan osattu tehdä sitä. Me ei osattu käyttää niitä kamoja. Sen vuoksi Espe vaan soitti lopulta vispilät siihen päälle.

P-K: – Jos ajattelee pragmaattisesti, niin se levy oli studiotyön intensiivikurssi, joka kesti helvetin monta kuukautta. Nykypäivänä semmoinen ei hirveän helposti onnistu. Tosin nykyään meillä on oma studio, missä me voidaan olla vielä pitempään.

Asko: – Jälkeenpäin olen toki onnellinen, että tällaisenkin olen kokenut. Olihan se opettavaista, vaikka silloin se oli todella raskasta.

Riku: – Levynteosta teki vaikeaa se, että jäbillä oli samaan aikaan ulkomaille menemisen projekti päällä. Niillä oli tanskalainen manageri säätämässä sitä. Se toi mukaan aikamoisen paineen.

”Levy oli studiotyön intensiivikurssi, joka kesti helvetin monta kuukautta”

– Olin silloin tuotantopäällikkönä PolyGramilla ja mulla oli mahdollisuus päättää, että tehdään tämä niin hyvin kuin osataan. Bändillä oli samaan aikaan keikkoja ja muuta, ja se tietenkin venytti prosessia. Senkin takia loppumetreillä oltiin helvetin väsyneitä. Kyllähän se lopulta valmistui ja olen edelleen tuottajana ylpeä siitä levystä.

Asko: – Me oltiin moneen kertaan esimerkiksi jättämässä Birdy-kappaletta pois. Se oli tipahtamassa, koska me ei saatu sitä valmiiksi. Se meni aivan kalkkiviivoille. Sitten keksittiin, että P-K laulaa ilman korvakuulokkeita ja kuuntelee vaan kaiuttimista. Silloin sen ääni rupesi yhtäkkiä soljumaan ja soimaan.

– Muistan sen helpotuksen tarkkaamon puolella: ”Hei, nyt tämä toimii!” Se oli mahtavaa. Myöhemmin keksittiin siihen linnunlaulut ja muutettiin sen kappaleen nimeä. Se oli aluksi Evil In My Room. Meidän joka kappale oli silloin Evil jotakin.

– Birdy-nimi tuli siitä, kun tykkään hirveästi Birdy-kirjasta ja -elokuvasta. Se kertoo nuoresta  kaverista, joka sekoaa.

Riku: – Birdy on sellainen 50-luvun teinibiisi melodialtaan. Simppeli rallatus, joka jää mieleen. Alusta asti oli selvä, että se on sinkkubiisi, joka pitää tehdä huolella. Kun ajattelee tätä päivää, niin tehtiinhän se lopulta aika villillä tavalla.

– Birdyn pohja soitettiin livenä sisään. Siinä on kaksi kitaraa ja rumpuhomma. Siitä kuulee hyvin, miten me soitettiin kimpassa. Sen jälkeen siinä oli monta vaihetta. En kuitenkaan sanoisi, että se oli erityisen vaikeata.

Big Lupu -lp:n keskiaukeama.

Asko: – Oli hieno hetki, kun Ahdin (Marja-aho) tekemä musiikki loksahti paikoilleen. Sitten me keksittiin se väliosa. Siinä oli tyhjä kohta ja päätettiin kokeilla niitä lintuja. Laitettiin mankka soimaan ja ihmeteltiin, että tämäkin toimii.

”Meillä on hyvä idea, mutta me ei osata tehdä sitä valmiiksi. Loppuu taito kesken.”

P-K: – Meillä on omanlainen nenä sellaisille voittajakappaleille. Ongelma on siinä, että miten me saadaan se potentiaali kaivettua esiin. Että siitä tulee sellainen, mistä me haaveillaan. Siinä tulee yleensä ongelmat vastaan.

Asko: – Me ei annettu periksi, koska näin on käynyt meille ennenkin. Meillä on hyvä idea, mutta me ei osata tehdä sitä valmiiksi. Loppuu taito kesken.

Riku: – Birdyn teko kuvaa mun mielestä hyvin koko levyä. Se ei ollut sen hankalampi kuin mikään muukaan. Yritys vaan oli niin kova, että… Jos ajatellaan korkeushyppyä, niin tällä levyllä rima laitettiin 30 senttiä oman ennätyksen yläpuolelle.

Asko: – Birdy oli sellainen kappale, mistä me oltiin kaikki samaa mieltä. Aina ei olla oltu.

Espe: – Kun Rat King tuli Drops & Kicksin (2005) ekaksi sinkuksi, mä olin, että ei helvetti! Sitä on mukava soittaa keikalla, mutta en vieläkään tykkää siitä biisinä.

Asko: – Big Lupullakin on mukavia soittokappaleita. Sillä on paljon kappaleita, joita on mukava soittaa edelleen. Texacoson ja Swamp Blues on todella mukavia.

Espe: – She’s So Shyta ei ole kertaakaan soitettu. Turhaan huutelevat raukat sitä keikoilla.

Asko: – Big Lupulla oli myös sellainen tematiikka, että voi pyytää vierailevia muusikoita. Me jopa oikein keksittiin niitä. Don’t Say I’m So Evilistä tuli kaksiosainen, kun siihen haluttiin kuubalaista rytmiikkaa. Siksi Papa Monteron jengi tuli sinne naputtelemaan juttujansa. Swamp Bluesiin pyydettiin Jimi Tenor tekemään musiikkia. Se onkin ihan huikea.

– Oli kiva, kun pystyi toteuttamaan tämmöisiä ideoita. Oli kiva, kun oli budjetti. Pystyi sanomaan, että tee tähän jotain ja saat vielä palkkaakin siitä.

– Meillä oli ihan sellaisia keskusteluja, että pitääkö meidän soittaa ne kaikki riffit ja fraasit itse vai onko se ihan sama, kunhan ne vain tulee levylle sellaisina kuin me halutaan. Koska Riku on parempi soittamaan kuin me, se soitti monissa biiseissä. Ei kuitenkaan kaikissa, koska meidän taito riitti siihen meidän omaan bluesiin.

”Oli päivänselvää, että seuraavaa levyä ei tehdä yhdessä”

Riku: – Soitan melkein joka biisillä. Siinä mielessä olin selkeästi bändin jäsen.

– Olennaista oli se, että tein erilaisia asioita kuin bändin jätkät. Mielestäni en soita kitaraa paria bluesjuttua lukuun ottamatta lainkaan P-K:n tontilla. Kyllä ne on sellaisia täydentäviä asioita. Ja jos joku esimerkiksi sanoo, että soitan paremmin kitaraa kuin P-K, niin kysyn heti, että millä kriteereillä?

Asko: – Big Lupu oli viimeinen levy, mikä tehtiin Rikun kanssa. Rumble City Lala Land tehtiin jo eri porukalla.

Riku: – Big Lupun tekeminen oli niin heviä, että me todettiin, että nyt ollaan päästy yhteistyömme loppuun toistaiseksi. Sen jälkeen oli päivänselvää, että seuraavaa levyä ei tehdä yhdessä. Seuraavan kerran tehtiin yhteistyötä, kun miksasin Eleveniä (1998). Se oli hauska, paineeton proggis.

Jälkisanat: Levyn kansi

Asko: – Riku sanoi, että tee levyyn kansi, kun teit edelliseenkin. Koska levyn tekeminen oli niin vaikeaa, mun nimiehdotukset  olivat typeriä ja itseinhoisia. Sellaisia kuin Toilet Head. Ja onhan Big Lupukin vinoilua johonkin suuntaan.

– Kannessa on tosi hieno kuva. Se on myös jotenkin symbolinen. Siinä sillassa on kaikenlaisia rakenteita. Sitten siellä on Kleinbus ja juna, mutta ei raiteita. Mun mielestä siinä on symboliikkaa, että joku on jumissa sillalla. Sitten siinä on molempiin suuntiin keltainen viiva, joten siinä ei voi ohittaa.

– Se kansi on loppuun asti mietitty. Kaikki on varastettu jostain sarjakuvalehdistä. Takakannen kuva on jätkästä, joka roikkuu. Se on Daredevil-lehdestä. Ja Big Lupu -fonttikin on jostain sarjakuvalehdestä leikattu.

Teksti: Tero Alanko
Artikkeli on julkaistu alun perin Suomalaisen rockin klassikot -juttusarjassa Soundi-lehdessä 12/2012.