”Muistatko Virran Olan, joka kiipes Otavassa/Roikkui humalassa joka tähden sakarassa/A:sta O:hon asti, uhkarohkeasti/Kunnes putosi, ja loppui satumaa.”
Tuomari Nurmion definitiivinen suomalaisen iskelmätähteyden analyysi alkaa viittauksella muusikkopiireissä tunnettuun legendaan: hybriksensä huipulla ollut Olavi Virta oli kiipeillyt porilaisen Otava-hotellin katolla olleessa valomainoksessa, juovuspäissään keikan jälkeen.
Todellisuudessa hän ilmeisesti onnistui olemaan putoamatta juuri sillä kertaa, mutta artistina tippui kyllä piankin korkealta ja kovaa. Virran 50-luvun lopun maineenmenetys ja sen jälkeiset vaiheet nuhruiseen kuolemaan asti ovat iskelmäkohtalon oppikirjamateriaalia.
Vielä paljon nuorempana sai itsensä omin voimin hengiltä Satumaan säveltäjä Unto Mononen. Ainakaan tällä puolen aavaa merta ei onni seurannut miestä, joka sentään tuli muun ohessa säveltäneeksi ehkä ikivihreimmän populaarimusiikkikappaleemme.
Ja näitä tarinoitahan on rutkasti lisää. ”Monesta pikku prinsessasta tuli ruma noita/Prinssit olivatkin pelkkiä sammakoita/Suudelmista rupisista suklaasydän suli/Itku tuli, siihen loppui satumaa”, jatkaa Nurmio ja vittaa ehkä sittenkin Suklaasydämen tunnetuinta tulkkia Brita Koivusta enemmän vaikkapa alkoholin riepotteleman Laila Kinnusen tarinaan.
Tuomari Nurmiolla on tietysti taustaa kaikenlaisissa juurimusiikeissa, mutta 80-luvun puolivälin tienoilla, uransa tietynlaisen välivaiheen jälkeen, hän näyttää fiksoituneen erityisesti suomalaiseen iskelmään. Vuoden 1986 Käytettyä rakkautta -levy oli täsmäisku kaljabaarien jukebokseihin ja paluu kultalevykantaan. Tässä vaiheessa kyse oli lähinnä kaupallisesti kannattavasta roolileikistä.
Kenties siitä jäi jonkinlainen krapula, kun heti seuraavalla Kuu-albumilla meininki oli rujompaa ja levyn ehdottoman kärkiraidan aiheina juuri iskelmätähteys, ”nahkoineen ja karvoineen”. Siihen loppui satumaa on toki tango, mutta kohtalaisen muotopuoli ja vittumainen sellainen.
Menestyksekäs leikki iskelmän parissa näyttää saaneen Nurmion pohtimaan tosissaan genren ja sen tekijöiden asemaa Suomessa. Oman kertomansa mukaan hän oli tehnyt jo Käytettyä rakkautta varten tutkimustyötä, analysoinut toivelaulukirjoja selvittääkseen iskelmän kaavan ja tyypillisen sanaston. Siihen loppui satumaa on sitten ikään kuin purkutaidetta.
Biisin kuvaaman viihdetaiteilijan kohtalon voi toki yleistää iskelmää laajemmallekin, eikä se myöskään ole tyypillinen vain Suomelle. ”Sua kehutaan, sut nostetaan/Sua mainostetaan, sut ostetaan/Sua käytetään, sulle näytetään/Että sä olet vanki satumaan”, Nurmio laulaa kertosäkeessä. Nämä mekanismit pätevät Ameriikan Yhdysvaltoja myöten, mutta satumaa käsitteenä ankkuroi lausuman tietysti meikäläiseen todellisuuteen.
Siihen loppui satumaa on armoton biisi. Musiikillisesti se kolkkaa ja klenkkaa ikivihreän tangon rujona serkkuna, mutta yrmeän määrätietoisesti. Arto Piispasen muka pehmentävät kosketinvälikkeet tuntuvat vain korostavan yleistä kolhoutta. Ahti Marja-ahon ja Markku Hillilän rytmisektio ontuu kuin Virran Ola viimeisillä voimillaan.
Nurmion teksti taas on jopa moralistinen, sivustakatsojan tuomio. Ei hän tunnu itse samaistuvan kaatuvan tangokuninkaan persoonaan. Hän vain näkee, miten viihdeteollisuus ihmisiä kohtelee: imee heidät koneistoonsa tuottamaan lisäarvoa, sylkee sitten raatoina ulos.
Nurmion katsannossa iskelmätähden ongelma on nimenomaan ”kaikkensa antaminen”. Sellaista yleisö rakastaa, mutta antajan se voi tuhota. ”Jos sä suostut kumartamaan yleisölle liian syvään”, niin nenä painetaan paskaan.
Satumaa on valtakunta, jolla on kuninkaallisensa. Ne voidaan syrjäyttää. Pudotus huipulta on raju. Vallankumouksissa kruunupäät tapaavat menettää henkensäkin.
Oman reseptinsä selviytymiseen Nurmio esittää biisin lopussa:
”Se joka pelaa hyvin, pitää valtit käsissään/Lyö loppuun aina ässän/’Aamen, se on tässä, Mä otin potin taas’, se sanoo pelureille/Kiitos teille, tähän loppuu satumaa.”
Ulkopuolista ei kaada mikään vallankumous.
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 8/24.
