On vielä kesä, mutta kohta on syksy. Siihen riviinhän Aura-klassikkoalbumilla julkaistun Elokuun kruunun merkitys tiivistyy. Neloslevy oli monen porttiteoria CMX:n pariin, niin minunkin, ja voinee väittää, että bändi nousi silloin kulttuurisen merkityksensä huipulle. Sen biisit tuntuivat romanttisilta ja syvällisiltä samaan aikaan: ne resonoivat tunnetasolla, mutta houkuttelivat analysoimaan. Analyysissä harva pääsi koskaan kovin pitkälle, mikä oli osa A.W. Yrjänän tekstien ja taiteilijapersoonan viehätystä, mutta siellä täällä ikkunan sai kuitenkin vähän leveämmälle auki.
Elokuun kruunu on sellainen kappale. Tähän aikaan vuodesta sitä tulee edelleen kuunneltua melkein periaatteen vuoksi: tiedän, etten ole ainoa niin tekevä. Eikä kyse tietenkään vain tuosta yhdestä rivistä ole. Biisi kuvastelee syyskesän tunnelmia monella tapaa. Tekstin lisäksi myös melodinen, puoliraskas voimariffittely tuntuu sopivan aiheeseen täsmälleen.
Aura laajensi CMX:n musiikillista palettia useisiin suuntiin. Yhtäällä oli jousisomisteisia balladeja, toisaalla kuulasta progea. Kultanaamiolla orkestraatio valjastettiin eeppisen popin käyttöön.
Elokuun kruunu taas on kuin bändi olisi ottanut Sielun Veljien hittivaiheen suomirock-paatoksen ja silannut sen grungen ja uuden metallin vaikutteilla. Ja sanoilla, joiden rekisterillä ei ole mitään tekemistä noidenkaan mainittujen kanssa.
Yrjänällä on lyyrikkona suositussa suomalaisessa rockissa varsin erikoislaatuinen asema. Korkeintaan jotain Tommi Liimattaa on kohdeltu samanlaisella ”en ymmärrä, mutta olen mykistynyt” -tyyppisellä arvostuksella, mutta hän ei ole toisaalta hätyytellyt listakärkeä tai saanut kultalevyjä. Yrjänän tekstejä analysoidessaan on aina vaarassa nolata itsensä, eihän sitä kuitenkaan ole lukenut hyvä jos murto-osaakaan samasta esoteriasta ja varhaisempien maailmanaikojen klassikkokirjallisuudesta kuin hän. 90-luvun sovinistisessa ilmapiirissä naureskelimme tyttöfaneille, jotka väitetysti haikailivat, miten se ja se Yrjänän sanoitus ”kertoo musta”. En tiedä, oliko sellaisia faneja oikeasti olemassakaan, itse en ainakaan törmännyt muualla kuin kuulopuheissa, mutta jos oli, niin mielekkäämpi heidän CMX-suhteensa oli kuin analyysipettereiden. Jossain vaiheessa maalaisjärki tai itsesuojeluvaisto ohjasivat ymmärtämään, että pätemisen tarpeen voi myös väistää ja antaa tunnereseptoreiden, ehkä jopa omien fyysisten reaktioiden, kertoa mistä kappaleissa oli kysymys.
”Kun katsot molemmilla silmillä, on vain tanssi, ei mitään muuta.” Niinhän Yrjänä Elokuun kruunussa laulaa.
Siksi ei olekaan mielekästä yrittää purkaa biisiä rivi riviltä tekstinsä kautta. Mutta siitä syyskesästä. Sehän on luopumisen ja turhautumisen aikaa monelle meistä Suomen epätasapainoiseen vuodenkiertoon fiksoituneista. Kesään liittyy ylimitoitettuja haaveita, kesän loppumiseen antautumista niiden kohtuuttomuuden edessä. Yleensä kyse on tietysti romantiikasta ja seksistä. Niistä molemmista Yrjänä on kirjoittanut paljon, mutta harvoin samanlaisella kuvastolla kuin Elokuun kruunussa: ”Aamulla löysin hietikolta rakastelun jäljet / nuotiopaikan ja tyhjät pullot, jotain tummaa niin kuin verta.” Siitä mielikuvitus johtaa neitsyyden menettämiseen tuulisella rannalla, ehkä hirmutekoihin Bodominjärven hengessä. Epäyrjänämäisiä kuvia!
Mutta nämä toistaiseksi siteeratut yksittäiset tekstikohdat, vaikka nuoren kuuntelijan korvaan ensimmäisinä tarttuivatkin, eivät lopulta kerro paljoakaan siitä tiheästä verkosta, johon biisi kietoo. Kesä voi päättyä lasin ja unelmien pirstoutumiseen, mutta siitä alkaa taival kohti uutta elämänvoimaa, uutta heräämistä. Kiertokulku on ikuinen, ellei ihmisessä niin luonnossa. Pettymykset huuhtoutuvat ”elokuun virtaan”, kevät tulee taas joskus.
”Meren rannassa vaahto ui, linnut viistää vettä. On vielä yö, mutta kohta on aamu.” Sen tosiasian lohdullisuus tuntuu keski-ikäisenä tärkeämmältä kuin teininä.
Kirjoitin tämän elokuun ensimmäisenä päivänä ukkosen juuri halkaistua Rovaniemen mittapuulla lämpimän iltapäivän.
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 7/23.
