Syksyllä 2007 luuhasin paljon Helsingin Iso-Roobertinkadulla rockbaari Stagessa. Asuin lähellä, niin myös ystäväni Jari, joka veti siellä musavisaa ja soitteli levyjä. Stage oli peruslinjaltaan aika ankea puolihevibaari Panteroineen ja Disturbedeineen, mutta Jarilla oli tarkempi pelisilmä ja sormi ajan hermolla.
Erään kerran hän laittoi soimaan välittömästi kaaliin tarttuvan suomenkielisen kappaleen, jonka saattoi luokitella ”elektropunkiksi”, siis genreen, joka vielä tuolloin oli indiediskoissa hyvinkin voimissaan. Täsmällisesti nakuttava biitti, ronski bassokuvio, vihaisilta roboteilta kuulostavat kitarat ja puolipuhuttu lauluraita, jossa oli periaatteessa aggressiota, mutta sen alla selvästi kuuluvilla merkittävät määrät naiivia haikailua, myöhästyneen teini-iän haaveita ja kenties kertojan itselleen osoittama sanoma: äkkiä nyt sinne tanssilattialle ennen kuin menetät parhaan tilaisuutesi.
Oli mentävä kysymään Jarilta, mitä ihmettä tämä nyt sitten oli. Kuulemma hän oli löytänyt Pariisin Kevät -nimikkeen alla julkaistun tuoreen biisin MySpacesta. Virallista julkaisua ei vielä ollut.
Pari vuotta myöhemmin valtaosa popmusiikkia seuraavista suomalaisista sitten tiesikin, kuka oli Arthur Tunes -pseudonyymillä alun perin esiintynyt Arto Tuunela, kolmekymppinen studiopuuhastelija, joka oli siihen asti saavuttanut julkisuutta lähinnä grungehtavan Major Label -yhtyeensä kanssa. Nyt hän oli löytänyt itsestään popparin, ja siitä on seurannut jo puolentoista vuosikymmenen verran kaunista kuultavaa.
Pidän sooloprojektista yhtyeeksi muuttuneen Pariisin Kevään singlesarjaa 2000-luvun Suomen parhaana, ja siihen tulee useita loistavia albumiraitoja päälle. Mutta Tuunelan ensimmäisistä MySpace-hankkeista ei olisi voinut päätellä, mitä tuleman pitää.
Noihin aikoihin netti-ilmiöitä tuli ja meni. Enimmäkseen meni. Eikä Suomessa oikein ollut sellaista musabisneksen infrastruktuuria, joka olisi osannut niihin tarttua. Tuunela tosin pääsi isolle yhtiölle heti Meteoriitti-debyyttiä (2008) tekemään; siinä oli lie kyse aiemmista kontakteista, vaikka Karoliina Sallisen vuonna 2010 City-lehteen tekemässä haastattelussa Tuunela muotoileekin, että hänet ”haettiin kotoa”.
Tavastian Lauantaidisko lanseerattiin vasta 2009, mutta Tuu rokkaa mun tanssilattiaa sijoittuukin fantasiadiskoon, jossa jokaiselle on ottajansa ja löytäjänsä. Tuunelan kertoja ei itse asetu haaveilijan rooliin, vaan usuttaa ystäväänsä tai sitten ihan vain abstraktia kuulijaa nousemaan pöydästä, antautumaan ja edes yrittämään, vaikkei ”lanne liiku niinku MTV:n tytöillä”: ”Sit sä näit sen tähtisilmän keikkuvat lanteet ja sä halusit mennä / No mikset sä oo jo siellä?”
Karoliina Sallinen spekuloi haastattelussaan jo menestystä maistaneen Tuunelan olevan sellainen tyyppi, joka ei edes huomaisi, jos joku tähtisilmä olisi kiinnostunut hänestä. Vastaukseksi suoraan kysymykseen hän kertoo saavansa ”hymyn ja olankohautuksen”. Heti seuraavassa kappaleessa Tuunela tunnustautuu romantikoksi. Se tuskin yllättää ketään.
Oli aika, jolloin pariutumisriitit todella tapahtuivat tanssilattialla, mutta oli myös aika, jolloin tanssilattia oli euforian ja itsestä pakenemisen paikka. Sinne uskaltautuminen ei edellyttänyt pelien pelaamista, kylmän kyynistä ”isojaon” odottelua.
Tai no, oli aika, jolloin asia oli näin ainakin yöelämän kauniimmissa kolkissa, niissä joissa silmät saattoi sulkea ja antaa musiikin virrata. Rokata omaa tanssilattiaansa ja ehkä jonkun toisen.
Tai ehkä me vain haaveilimme sellaisista tanssilattioista? Tai ehkä arkisempikin, tahmaisempikin, baarinnurkka muuttui tähtisilmien katseen alla sellaiseksi? Niin kuin Pariisin kevät muuttuu Pariisin Kevääksi romantisoivassa mielessä.
Tällaisista todellisuuden ja unelmien risteyspinnoista olen aina ajatellut Pariisin Kevään parhaiden kappaleiden kertovan. Ensimmäisestä MySpace-julkaisusta asti.
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 5/22.