”Pyrin teksteilläni siihen, että maailmasta tulisi hetkeksi vähän parempi paikka” – haastattelussa Samae Koskinen

Ville Pirinen

Samae Koskinen on ehtinyt tehdä nelikymppisenä jo pitkän uran. Sister Flo -yhtyeessä aloittanut muusikko ryhtyi vuonna 2006 menestyksekkäälle soolouralle, ja onpa mies ennättänyt sen ohella sotketumaan kaikenmoisiin kummalisiin sivuprojekteihinkin. Aki Nuopponen jututti lauluntekijää Soundiin 7/22.

Kuinka musikaalisessa perheessä kasvoit 1970- ja 80-luvuilla? Ainakaan esiintyminen ei ole selvästikään ollut täysin verissä, mutta oliko musiikki itsessään vahvasti läsnä jo lapsuudessasi?

– Faija soitti rumpuja ja jäätyään eläkkeelle alkoi soittaa vielä bassoakin. Soitin itse uuden levyni bassot ja soitan sitä tulevilla kiertueillakin, joten siinä on ollut meille sellainen yhteinen juttu.

– Hän on myös kuunnellut aina musaa, ja se on iso syy sille, miksi mäkin innostuin siitä niin paljon kuin innostuin. Vanhemmat oli tosi nuoria kun he saivat minut, ja he kuuntelivat Led Zeppeliniä, Black Sabbathia, Van Halenia ja kaikennäköistä, ennen kuin taantuivat siihen Kirkan Surun pyyhit silmistäni -hommaan ja kaikki muu jäi hetkeksi.

– Porukat hiffasi aika nopeasti, miten paljon musa merkitsi mulle, ja olin varmaan 5- tai 6-vuotias, kun olin jo jossain musiikkileikkikoulussa. Pian menin musiikkiluokalle kouluun, lauloin kuorossa, kävin musiikkiopistossa ja soitin aika pitkäänkin kitaraa siellä, mutta jotenkin se teorian opiskelu ei jaksanut innostaa.

– Mulla oli jo pienenä se ajatus, että miksi pitää soittaa nuoteista. Miksei voisi tehdä jotain omaa ja jännää? Kun se maailma avautui teini-ikäisenä, oli ihan selkeää, että teen omia kappaleita ja yritän kehittyä siinä.

Vaikka teetkin nykyään laulaja-lauluntekijä-musiikkia, ovat juuresi syvällä rockissa ja metallissa. Taisit edetä rockista yhä raskaampaan soundiin jo todella nuorena?

– Pakko nostaa esille Kiss, jonka löysin 4-vuotiaana, kun tennispelaajaserkkuni oli jo kasvamassa ulos siitä bändistä ja lahjoitti mulle Paul Stanleyn ja Peter Crissin soololevyt.

– Katsoin niitä naamareita ja pian näin Hittimittarista ihan pienen pätkän Shout It Out Loudia, missä ne syöksee tulta ja heiluttaa päitä synkassa, ja olin että miten tällaista voi olla olemassa.

– Neljännellä luokalla havahduin autossa matkalla Riihimäen ja Hämeenlinnan välillä, kun kuuntelin Helloweenin I Want Out -biisiä toistuvasti ja mietin koko ajan, että tässä kanavassa taitaa olla Kai Hansen ja tässä Mikael Weikath, ja toi soittaa noin ja rummut menevät näin, enkä ymmärtänyt mitä basisti tekee, koska basso harvoin kuuluu hevissä.

– Samanlaisia taianomaisia hetkiä oli paljon, kun kuuli kaverin kanssa kirjaston musiikkisalissa Napalm Deathin Scumin (1987) tai Obituaryn Cause Of Deathin (1989) ensimmäistä kertaa, ja koko ajan löytyi uusia outoja maailmoja.

Kantahämäläisyys on omassa sisäänpäinkääntyneessä asenteessaan ja vaatimattomuudessaan jotain sellaista, mitä ei voi oikein ymmärtää elämättä sitä itse. Miten kantahämäläisyys näkyy sinussa?

– Hengasin jo nuorena goottien, punkkareiden ja hevareiden kanssa, mutta olin vähän joka porukassa jonkinlainen outolintu. Joskus sitä sai kuonoon ja joskus tuli vaan sanomista, eli se oli sellaista vahvaa ulkopuolisuuden tunnetta.

– Mulla ei ole Riihimäestä mitään pahaa sanottavaa, mutta kyllä mä silti käytän sanaa ”sinnittelin”, kun sanon että asuin siellä 27-vuotiaaksi asti pelkästään sen takia, että meillä oli Sister Flo -yhtye.

– Olen tosi iloinen että tein niin, koska yhtäkkiä ympärillä oli samanhenkisiä ihmisiä, joilla oli samanlaisia intressejä. Hengasin paljon yliopistoväen kanssa, vaikka oon itse vain kusinen yo-datanomi. Se oli sellainen tietynlainen havahtuminen. Ihaninta elämässä on ollut se, että joka kohdassa on saanut ihmetellä kaikkea.

Sister Flo tai soolotuotantosi eivät juuri raskaamman musiikin suuntaan kallistu, joten mitkä tienhaarat ovat johtaneet sinut tämän ilmaisun äärelle?

– Se laulaja-lauluntekijä-musiikki, mitä olen eri muodoissa tehnyt, löytyi yhdistelmänä The Byrdsin harmonialaulua, Nick Draken mystisyyttä, Jethro Tullin metsänhenkimaailmaa ja The Velvet Undergroundin pop-sensibiliteettiä.

– Kun käynnistelimme Sister Flo -bändiämme, meidän ympärillä oli jo vähän alle parikymppisenä paljon päihdeongelmia, väkivaltaa ja suvaitsemattomuutta, ja kavereitakin alkoi jo siinä kohtaa tippua arkkuun.

– Kaikki oli niin nihkeää, että synkän metallin sijaan pyrimme tekemään mahdollisimman kaunista musaa. Jotain niin harmonista ja nättiä, että se olisi vastaveto kaikelle sille, mitä todellisessa elämässä on tapahtunut.

Riku Mattilalla oli kuulemma melkoisen suuri rooli Sister Flon alkuvaiheessa?

– Rikulla oli menossa jonkinlainen kriisi levy-yhtiömaailmassa. Se manaili, että vittu kun Suomessa kaikki on sitä iskelmää, ja se oli jotenkin tosi kyllästynyt kaikkeen.

– Se oli mennyt viinilasi kädessä nettiin, katsonut kaikkia nuoria suomalaisia underground-bändejä ja päättänyt, että jos ei löydä yhtään hyvää, se lopettaa musiikin tekemisen. Riku löysi kaksi bändiä: Anal Thunderin ja Sister Flon.

– Riku nauroi, että nämähän on riihimäkeläisiä, ja asui itsekin siellä. Riku laittoi viestiä, että mitä jos se koetuottaisi yhden biisin meille. Mähän en edes tiennyt kuka Riku oli. Jätin vastaamatta aika pitkäksi aikaa, kunnes huomasin että se oli tuottanut Pistepirkkoja ja olin, että voidaan kai me koettaa.

– Syytän eli kiitän Rikua monessa kohdassa siitä, että teen musiikkia ammatikseni. Se oli se kaveri, joka kannusti mua soololevyn tekemiseen, ja rohkaisi suomenkielisen musan kirjoittamiseen. Vaikken tuolloin välittänyt suomalaisista teksteistä, on kaikki kääntynyt sittemmin päälaelleen, ja nykyään suomilyriikat on mulle kaikki kaikessa.

Sister Flo julkaisi peräti kuusi albumia vuosien 2000-2010 välillä. Se oli melkoinen tahti, kun ottaa huomioon miten suuresti albumit erosivat toisistaan ja miten erilaisia fiiliksiä niihin vangittiin.

– Nyt kun katson sitä jälkeenpäin, niin mehän oltiin aika outolintuja. Me ei oltu oikein mitään genreä.

– Fullsteaminilla oli tallissaan Lapko ja Disco Ensemble. Niille kaikille oli selkeä rööri, mihin ne meni. Me taas oltiin Moody Bluesia kuuntelevia pikkukaupungin hippejä, ja tehtiin ties mitä glam- ja progerockia.

– Se oli ennemmin sellaista Mojo-lehden kasvattamaa musiikkia kuin mitään 2000-luvun puolivälin nuorisokulttuuriin osuvaa tai muutenkaan ajankohtaista. Tuo on ollut jopa koko mun uraa leimaava asia, että
olen tavallaan halunnut aina tehdä ajatonta musiikkia, enkä mitään tiettyä tätä hetkeä tai mitään sellaista, mitä juuri nyt halutaan.

Julkaisit ensimmäiset sooloalbumisi Vol. 1 (2006) ja Elossa (2009), kun Sister Flo oli vielä olemassa. Nämä olivat kuitenkin hyvin erilaisia levyjä, ja esimerkiksi teksteistä vastasivat ihan muut kirjoittajat.

– Enhän mä edes yrittänyt tehdä mitään tekstejä itse, vaan mulla oli paljon runoilijakavereita, joten ideoitiin sanoja viinipäissämme Saila Susiluodon ja Sanna Karlströmin kanssa. Riku tunsi Kauko Röyhkän ja pyysi sitäkin tekemään tekstejä. Se oli ihan älytöntä, koska en edes ollut kuullut tuolloin yhtään Kaukon biisiä.

– Tein kaksi levyä siten, että ensimmäiselle lyriikat kirjoitettiin runoilijoiden ja Kaukon kanssa yhdessä, ja toisen tein Kaukon kanssa. Käytännössä niin, että mulla oli idis ja Kauko teki sen. Olin tavallaan statisti omalla levylläni, mutta tavallaan silti messissä. Tuon jälkeenkään mulla ei ollut pitkään aikaan suurta kunnianhimoa sanoihin.

– Siinä, etten ollut koskaan välittänyt suomenkielisestä lyriikasta, oli se hyvä puoli, että kun aloin lopulta tekstittää itse, mulla ei ollut mitään painolastia. Ei ollut sellaisia hahmoja mielessä, joiden tekstejä olisin pitänyt ylittämättöminä.

Ensimmäiset omat tekstisi kuultiin kolmannella sooloalbumillasi Kuuluuko, kuuntelen (2011), mutta samaan aikaan jokin muukin vaikutti muuttuneen, mikä kuului levyn irrottelevassa tunnelmassa.

Martikaisen Jarkko oli tärkeässä roolissa siinä.

– Oltiin oltu samoilla keikoilla ja Jarkko sanoi, että on nyt tutustunut minuun ja ihmettelee, miksen kirjoita omia tekstejäni. Jarkko sanoi, että mulla riittää juttua ja ajatuksia.

– Tehtiin sellainen diili, että Jarkko on ikään kuin mun kustannustoimittaja. Mä teen jotain ja Jarkko lukee sen ja kommentoi niitä tekstejä. Tämä oli yksi tärkeimpiä käänteitä soolourani kannalta.

– Tuo oli se kohta, kun mun elämä muuttui muutenkin tosi paljon. Tapasin vaimoni ja hän on suurin syy sille, millainen artisti Samae Koskinen on tänä päivänä. Tämä kuulostaa tosi kornilta, mutta vaimo kirkasti mun elämää tietystä ahdistuksesta, masennuksesta ja itseinhon kyllästämästä paskamaailmasta siihen, että maailma voi olla kiva paikka.

– Opin, että on olemassa monia kulmia, mistä maailmaa voi katsoa. Se opetti mua niin monessa jutussa, mistä oon ollut hänelle kiitollinen. Ja oon vieläkin. Joka päivä. Siitä että se on jaksanut katsella mua kaikki nämä vuodet.

Tapasi kirjoittaa tekstejä on hyvin omalaatuinen. Keskityt monesti lyriikoissasi hyvin pieniin, kauniisiin asioihin elämässä, ja koko tekstin mitassa sanoituksesta voi silti löytää yhä suurempia teemoja.

– Mulle sanotaan usein, että kirjoitan tosi positiivisia tekstejä. En aina tunnista itsessäni sitä. Se innostuja minussa on se positiivinen ihminen, mutta sen jälkeen on vielä enemmän sellainen vatvoja, huolestuja ja aika raskaskin jäbä.

– Usein sanotaan myös, että kirjoitan arkisia tekstejä. Musta taas tuntuu siltä, että mä kirjoitan koko ajan kuin jostain taioista. Teksteissä on aina jokin tähtipöly kaiken ympärillä.

– Tekstini ovat usein sellaisia valokuvamaisia tuokiokuvia, joissa mustarastas on siemenpussilla, ja ne voi kyllä nähdä arkisina juttuina, mutta mulle niiden asioiden yhdistäminen ja rytmitys luo ihan käsittämättömän maailman.

– Pyrin teksteilläni siihen, että maailmasta tulisi vähän parempi paikka. Hetkeksi ainakin. Jos yhden tekstin avulla aina kaikki tämä kaaos hetkeksi helpottaisi ja pystyisi olemaan läsnä ja nauttimaan jostain hetkestä. Jotta kuulijat saisivat sen saman lohdun elämäänsä edes pieneksi hetkeksi, niin se on jokaisen tekstin kirjoittamisen arvoista.

Sanoituksesi ovat myös muuttuneet paljon niiden 11 vuoden aikana, kun olet kirjoittanut omia tekstejä. Vaikuttaa siltä, ettei yhtä pysyvää Samae Koskinen muotokieltä ole, vaan sen on muututtava samaan tahtiin kuin sinunkin?

– Mun on pakko laulaa siitä mitä mä tiedän. Laulan ympärilläni olevista asioista ja ihmisistä.

– Kolmannella levyllä on kappale Hän jolla on kaikki, joka kertoo siitä kun menin naimisiin. Se on täysin alastomasti niistä fiiliksistä kirjoitettu, miltä tuntui hääjuhlassa. Se kerronta on niin suoraa, että ymmärrän kyllä jos se tökkii.

– ”Miksi se hekumoi tällaista keskiluokkaista paskaa?”, joku voi kysyä, ja asia johtuu vain siitä, että tuolla hetkellä juuri nuo tunnelmat olivat minulle totta. Tiedän, että niin suoraan kirjoittamalla jokainen kuulija ei voi samaistua niihin teksteihin, mutta tiedän myös, että sitten kun se teksti osuu, niin se osuu yhtä lujaa kuin minuun itseenikin.

– Olisin aika metsässä jos eläytyisin siihen, millaista on olla 17-vuotias vuonna 2022. Voin kirjoittaa nyt siitä, miltä Samae Koskisesta tuntuu hänen ollessaan 43-vuotias. Minusta artistin kuuluukin kasvaa. Ja se on hienoa.

Kahden ensimmäisen sooloalbumin jälkeen vaikutat tulleen levy levyltä yhä itsevarmemmaksi sen suhteen, että uskallat olla oma itsesi musiikissasi.

– Haluan aina löytää jotain uutta, leikkisää ja jotain jännää. Se taas mikä on muuttunut, on se tietty suurempi uskallus ja luotto siihen, että se oma fiilis oikeasti sanelee aika pitkälle sen, mitä se musiikki tai biisi oikeasti on.

– Se muutti paljon, kun opin luottamaan, että jos biisi oikeasti tuntuu hyvältä minulle itselleni, niin se todennäköisesti resonoi myös yleisöön. Se on paljon parempi vaihtoehto kuin se, että biisejä tai musiikkia hinkkaisi hengiltä. Hion niitä vieläkin paljon, mutta pidän enemmän kiinni niiden perusluonteesta.

– Mä luulen, että kaikki jotka tekee musaa, on koko ajan vähän epävarmoja kaikesta, ja niin olen yhä minäkin. Tämä on sellaisten ihmisten ala, jotka haluaisivat tulla kuulluksi, mutta en tunne ketään, joka olisi ihan takki auki koko ajan ja täysin varma siitä, että nyt olen tehnyt suurta taidetta ja koko maailma tulee kuuntelemaan minua.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana myös keikkasi ovat muuttuneet todella paljon ja on ollut valtava ilo huomata, miten suurella energialla hetkessä elävä esiintyjä Samae Koskinen on.

– Kyllähän mä oon aivan suvereeni esiintyjä verrattuna siihen, mitä olin silloin aikanaan. Nykyään mä oikeasti nautin keikoistani. Joskus kauan sitten olin kauhuissani.

– Kyllä mä tätä nykyäkin teen tietyt rituaalit ennen keikkaa. Hengitysharjoituksia ja sellaisia, koska tiedän että keikat on parempia niiden jälkeen. Mutta kaukana ovat ne päivät, kun tein suoranaisia taikoja pukukopissa. Hieroin kylmägeeliä hartioihini ja kävelin sen keikkapaikan ympäri, vain jotta edes uskaltaisin jännitykseltäni nousta lavalle.

– Mulla on paniikkihäiriöhistoria, mutta se on tavallaan mennyttä. On häkellyttävää, että näinkin paskana laulajana saan niin paljon iloista palautetta kuulijoilta keikoilla. Mä lähden yhä joka kerta keikalle sellaisella asenteella, ettei kukaan kuitenkaan tule tai varsinkaan tykkää, vaikka joka kerta lopputulema on päinvastainen.

– Tässä taannoin olin Kalkkisissa soolokeikalla. Sen jälkeen eräs rouva tuli kertomaan, että hän on käynyt 10–15 kertaa keikoillani ja kuinka kukaan suomalainen ei laula niin tarkasti kuin minä. Ihmettelin että onko hän tosissaan ja rouva jatkoi, että laulan aina niin hyvin ja oon aina niin vireessä. Kyllähän se hämmensi, ja kuulosti hienolta.

Kahdeksas sooloalbumisi Viima vie tuntuu aivan poikkeuksellisen sujuvalta ja rennolta musiikilta, jossa jopa biisejä ennen ehtii kiinnittää huomiota siihen, miten vaivattomalta se kuulostaa.

– Riku Mattila kuunteli nämä biisit ja sanoi, että ne ovat parhaita tekemiäni kappaleita. Se oli todella helpottavaa kuulla, koska mulla oli vähän vaikeita vaiheita ennen sitä. Riku antoi mulle yhden neuvon: tuota tämä itse ja tuota tämä selkeästi. Siten, että ne laulut ja niiden luonne kuuluu sieltä. Ei mitään ylimääräistä.

– Otin mun soolokeikkojen livebändin mukaan levylle ja päätin tuottaa sen itse. Soitettiin parissa kolmessa päivässä pohjat nauhalle Finnvoxilla Kelly Ketosen ja Okke Komulaisen kanssa, vein levyn työhuoneelle, soitin akustiset kitarat, Tommi Pietiläinen soitti mandoliinit, Okke soitti kiipparit omalla studiollaan, lauloin sen ja se oli siinä.

– Jokaisessa biisissä on oma sävynsä, mutta se kaikki oli maailman helpointa tehdä. Ja on siellä pari oikein hyvää biisiäkin. Saat pian sen kaiken, Marketin rappuset ja Paul Stanleyn silmät ovat sellaisia, joista tykkään ihan erityisesti.

– Mulla on ollut jokaisen levyn jälkeen tunne, että oon ihan varma että lopetan. Sitten mä jotenkin hakeudun tekemään uutta musaa. Tällä kertaa se on ollut helpompaa, koska olen soittanut tänä kesänä niin paljon keikkoja.

Teksti: Aki Nuopponen
Lue koko haastattelu Soundista 7/22.