–Tästä tuli spessu, Michael Monroe tokaisee. I Live Too Fast To Die Young -levyn valmistuminen muistutti Monroeta tunnelmista Not Fakin’ It -sooloalbumin (1989) ja Demolition 23 -yhtyeen ainoaksi jääneen levyn (1994) ympärillä. Hän on tyytyväinen moneen tekemäänsä albumiin, mutta muutaman kerran hän on urallaan kokenut, että nyt tuli tehtyä jotain erityistä.
Vuonna 2010 perustetun, solistin nimeä kantavan yhtyeen viides pitkäsoitto oli erityinen jo lähtökohdiltaan ja puitteiltaan. Monroelle ideaalitapa tehdä levy toteutui Horns And Halos -albumilla (2013): yhtye kokoontui treenikämpälle ja työsti kaikki biisit yhdessä alusta alkaen. Koronapandemian vuoksi tuo tapa oli I Live Too Fast To Die Youngin tapauksessa mahdoton.
Monroe, alkuperäisessä Hanoi Rocksissakin soittanut basisti Sami Yaffa, kitaristit Steve Conte ja Rich Jones sekä rumpali Karl Rockfist eivät pandemian vuoksi kohdanneet koko bändin voimin pariin vuoteen. Kun kohtaamisen hetki koitti elokuussa 2021, oli biisiehdokkaita kertynyt kokonaiset 34. Erityisen paljon tarjokkaita löytyi Jonesilta, jonka suunnitelma soololevystä oli kariutunut.
Yaffan vähäisempi biisivalikoima oli ymmärrettävä, olihan basisti juuri panostanut ensimmäiseen soololevyynsä The Innermost Journey To Your Outermost Mind (2021).
– Levylle päätyneistä yhdestätoista biisistä noin kolmasosa on mun sävellyksiä. Levylle oli pitkään tulossa vielä kahdestoista biisi. Lopulta totesin, että vaikka se hyvä biisi onkin, se ei sovi kokonaisuuteen. Näin on hyvä, tästä tuli tiukka paketti, Monroe kehuu.
Monroe halusi uudistaa bändinsä soundia uudessa ympäristössä. Ympäristöksi valikoitui Inkfish-studio, äänittäjäksi Yaffan soololevyn miksannut Erno Laitinen. Monroe huomasi nopeasti, ettei Laitinen tulisi olemaan pelkästään äänittäjä.
– Erno on kitaristi itsekin. Hän oli kelannut monta vuotta, että tekisi mielellään rocklevyn. Nyt sen aika koitti. Ernolla oli hyviä sovituksellisia näkemyksiä ja hänet merkattiinkin levyn
tuottajaksi yhdessä mun ja bändin kanssa.
– Sanoin kundeille, että otetaan tämä askel, hypätään pää edellä tuntemattomaan. Se todellakin kannatti. Freesattiin soundiamme ja tyyliämme sovituksellisesti, tuotannollisesti ja musikaalisesti – säilyttäen kuitenkin linjamme ja asenteemme.
Biisi jonka aika koitti
Monroe korostaa, että tuoreita sävyjä löytyy levyn alusta saakka. Ensimmäisenä singlenä julkaistun avausbiisin Murder The Summer Of Love MC5-vetoiselle kompille ei Monroen yhtyeen aiemmasta tuotannosta verrokkia löydy.
– Ja heti toinen biisi Young Drunks & Old Alcoholics on vähän The Dickies -tyylinen, ei me myöskään ihan tuollaista new wave -sävyistä kamaa olla ennen tehty. Derelict Palace, joka on yksi ehdottomista suosikeistani ja potentiaalinen tuleva sinkku, soi hyvinkin vahvoissa The Lords Of The New Church -fiiliksissä. Se on pieni nyökkäys Stiv Batorsille, tietoinen tai ei.
– Derelict Palace on hyvä esimerkki levyn syvästä, ilmavasta miksauksesta. Kaikki ei iske koko ajan päin naamaa. Mutta en tietenkään väitä, etteikö aiemmilla levyillä olisi hienoja, poikkeavia juttuja. Ajattele vaikka One Man Gangin biisejä In The Tall Grass ja Heaven Is A Free State. Ei tämä bändi olisi voinut kuvitellakaan joskus 2010–2011 tekevänsä sellaisia.
Pianon johdattaman seesteisen Antisocialite-demon tehtyään Monroe tiesi, että biisissä vaani vaara. Jos sovitus kasvaisi liian isoksi, biisi muistuttaisi juuri sellaista kornia 1980-luvun voimaballadia, jollaista Monroe ei missään nimessä tavoitellut.
Vaara vältettiin, kun sovitukselliseksi ja tuotannolliseksi referenssiksi valikoitui John Lennonin Imagine. Suuruus on sisällössä, toteutus säilyy pienenä, intiiminä.
– Demopianon soitin itse, mutta halusin ja sain levyversioon Lenni-Kalle Taipaleen, joka on maailman paras pianisti, siis maailman paras. Lenni-Kalle vetää myös Top of the Pops -henkisen Can’t Stop Falling Apartin rock-pianon.
Antisocialite on laulullisesti yksi solistin omista suosikeista. Viimeisen silauksen toi väsymys.
– Biisi on laulun osalta yksi vaativimmista, joten lauloin sen ensimmäisenä. Mutta mulle jäi fiilis, että pystyisin vetämään sen paremminkin. Eräänä aamuna saavuin studioon myöhään menneen yksityiskeikan ja parin tunnin yöunien jälkeen ja sanoin, että vedän biisin uudestaan. Rich ja Erno ihmettelivät, että sehän on jo loistava, mutta suostuivat.
– Väsymys toi soundiin raspia ja käheyttä. Se sopi biisin tunnelmaan. Rich ja Erno intoilivat, että toihan soundaa hyvältä. Lievässä itsetunnon puuskassa tokaisin, että olen samaa mieltä, Monroe nauraa.
Levyn seesteisimmistä kappaleista jälkimmäinen, päätösbiisi Dearly Departed syntyi Monroen muutettua Turkuun 2001. Hän sävelsi biisin yhdessä ystävänsä, kitaristi Mickey Cranen kanssa. Parikymmentä vuotta Monroe oletti, ettei koskaan levyttäisi kappaletta.
– Kirjoitin tekstin, kun silloinen vaimoni Jude ei enää voinut hyvin. Olimme kirjoittaneet vuosien mittaan monia biisejä yhdessä. Dearly Departed oli viimeinen biisinnimi, jonka häneltä sain. Juden menehdyttyä Dearly Departedista tuli biisi hänelle.
– Viime kesänä mietin, että ehkä tuon hienon biisin olisi aika päästä levylle. Biisi oli henkilökohtainen, mutta siinä on myös laajempi taso. Jokainen meistä jossain vaiheessa elämäänsä menettää läheisen ja joutuu asennoitumaan uuteen elämäntilanteeseen.
– Sovitin biisiä uusiksi poistamalla b-säkeistön, joka oli mielestäni turha. Sitten Sami ehdotti biisille uutta lähestymistapaa. Hän lähestyi musiikkia muistellen yhteisiä yöllisiä syvällisiä keskusteluja Juden ja mun kanssa kämpillämme New Yorkissa. Silloin totesin, että tässä meillä on levyn vika biisi.
Kun idealismi unohtuu
Murder The Summer Of Love oli yhtä lailla itsestäänselvä avaaja. Aloitusbiisin viesti on, että elämän salaisuus on tässä hetkessä, ei taakse katsomisessa.
– Lyriikat viittaavat Altamont Speedway Free Festivalin tragediaan vuonna 1969 ja love & peace -idealismin loppuun. Idealistina koen, että hippiaate oli lähinnä mitä tulemme koskaan pääsemään siihen, että ihmisillä olisi todella valta. Jenkeissä hallinto oli ihan kusi sukassa, kun eivät tienneet miten nutistaisivat hippiliikkeen. Väkivalta ei toiminut, kun vastaukseksi ojennettiin kukkasia.
– No, markkinoille laitettiin huonoa happoa ja jengi sekosi huonoilla tripeillään. Ja hippiliikkeeseen hyppäsi mukaan jengiä, jotka idealismin sijaan vain halusivat päästä vetämään kamaa ja harrastamaan seksiä. Jos idealismi unohtuu, on aate helppo nutistaa.
Murder The Summer Of Love on oiva esimerkki Monroen tavasta leikitellä rocktekstien klassisella kuvastolla. Avaussäe ”No fun in the California sun” luo kuuden sanan mitassaan yhteyden niin The Stoogesiin kuin Ramonesiin (vaikka surf rock -klassikko California Sun ei Ramo-originaali olekaan).
– Totta! Säe ”Stupid had a gun but they blamed the 81” taas on pieni viittaus Deep Purplen Smoke On The Waterin säkeeseen ”Some stupid with a flare gun”. Joskus nämä jutut ovat alitajuisia.
Tietoisesti Monroe ei viitannut Bryan Adamsin Summer Of ’69 -hittiin. Eräässä taannoisessa haastattelussa saksalainen toimittaja kertoi havainneensa biisien c-osissa yhtäläisyyksiä.
– Ymmärrän mitä hän tarkoitti, mutta eihän mun biisin melodia ole yhtään sama kuin Summer Of ’69:ssa. Loistavaahan tässä on se, että molemmissa biiseissä lauletaan kesästä ’69. Naurettiin bändin jätkien kanssa, että joo, suunniteltu juttuhan tämä oli.
Punk rockilla on aina ollut sijansa Michael Monroen musiikissa. Mutta All Fighter ja Pagan Prayer kurkottelevat uusiin punk-ääriin. Etenkin jälkimmäisessä on jopa hardcore-sävyjä.
– Joo, ei löydy ihan tuollaisiakaan biisejä aiemmilta levyiltä. Pagan Prayer on ainoa levylle valikoitunut Steven tekemä biisi. Siinä on hardcorea, mutta toisaalta hitaasta, hevimmästä väliosasta tulee mieleen myös – no, mikäs se onkaan se ”Fuck you I won’t do what you tell me”-bändi? Ai niin, Rage Against The Machine!
Pagan Prayer sisältää levyn ainoan pandemiaviittauksen. No Guilt taas kumpuaa George Floydin tragediasta ja Yhdysvaltain oikeusjärjestelmän epäkohdista, jotka mahdollistavat, etteivät rikokseen syyllistyneet virkavallan edustajat joudu vastuuseen teoistaan.
– Teksteissä on oltava sisältöä, pinnallista hölynpölyä en pysty laulamaan. Joskus biisit tulevat vanhetessaan uusin tavoin ajankohtaisiksi. Mieti vaikka Not Fakin’ It -levyn biisiä Man With No Eyes ja tätä yhtä hullua diktaattoria. Ja biisin ”We’ve got new kinds of disease” -säe viittasi AIDSiin, mutta osuu myös koronapandemiaan.
– Ja entäs säkeet ”Just when you think you got it made / You get caught in the net”! Miten mä tuolloin jo ennustin internetin, Monroe virnistää.
Suru sarkasmin takana
”And they’re all coming out tonight / Everyone who’s ever been nobody.”
I Live Too Fast To Die Youngin kolmas single Everybody’s Nobody soi temaattisesti olennaisena, kuin hymninä kohtalon kolhimille.
Ihan sellaiseksi eivät Monroe ja Rich Jones biisiä alun alkaen kirjoittaneet. Everybody’s Nobody syntyi kesällä 2019 Turussa yhtyeen Suomen-keikkojen yhteydessä. Ideansa se sai jo aiemmin Monroen ja Jonesin sähköpostikeskustelusta, joka liittyi mahdolliseen tulevaan Lontoon-keikkaan.
– Meitä kysyttiin yhteiskeikalle yhden bändin kanssa, nimeä en viitsi nyt mainita. Tuo Hanoi-vaikutteinen bändi oli 80-luvulla matkalla maineeseen, mutta ei kasvanut koskaan kauhean isoksi. Näitä kulttibändejähän on, suuria staroja paikallisessa baarissa. He sanovat kyynisesti, etteivät koskaan halunneetkaan olla isoja. Mutta ehkä heidän on vain pakko sanoa niin.
Monroe muisti paitsi yhtyeen myös Lontoon heroiinihuuruisen skenen hännystelijöineen, ”London liggerseineen”. Jones vakuutteli, että yhteiskeikka vetäisi yleisöä.
– Vastasin: ”In that case all the London liggers, all the hangers on, everybody who’s ever been nobody is gonna be there – except without the smack!” Rich totesi, että tuostahan saisi biisin, Monroe nauraa.
Solisti lauloi Everybody’s Nobodyn ensin sarkastisella otteella, mutta huomasi sitten, että sanoituksesta löytyy jaettu, surumielinen taso.
– Sen hiffattuani lauloin biisin uudelleen, uudella asenteella, en enää niin pilkallisesti. Biisinhän voi tulkita myös niin, että me ollaan kaikki jonkin arvoisia. Jokainen meistä on ollut nobody. ”And nobody’s gonna be somebody tonight.”
Everybody’s Nobody on myös yksi niistä biiseistä, joilla toteutuu Monroen halu tuoda uudelle levylle yllättäviä, hurjapäisiä sävyjä varhaisten Alice Cooper -albumien tapaan.
– Olin jo säveltänyt biisin keskiosan ja lähetin sen Richille kitarasooloa varten. Hän lähetti mulle sovitusideansa ja kirjoitti, että kuuntele ja nuku yön yli, kerro vasta aamulla onko tämä liian ufo. Siitä keskiosastahan tuli yksi lempikohdistani levyllä! Siinä on puolen sävelaskeleen lasku huuliharppusoolon jälkeen ja pari muuta makeaa käännettä.
Nimikappaletta äänitettäessä Monroe mietti, että biisi kaipaisi kitarasooloonsa Saul Hudsonin alias Slashin kädenjälkeä. Monroe viestitti Guns N’ Roses -kitaristille, olisiko tällä yhden soolon verran aikaa. Parin päivän sisällä biisi sai soolonsa, yhdellä otolla äänitetyn.
– I Live Too Fast To Die Young -biisin synnyttyä mulle valkeni, että hei, nimihän kuvaa mua. Alice Cooper -nyökkäystä löytyy nimibiisistäkin. Tokan säkeistön viimeinen lause on ”Until it hits you and you’re under my wheels.”
Teksti: Jukka Kittilä
Lue koko haastattelu Soundista 7/22.
Michael Monroen 60-vuotisjuhlakeikka järjestetään Helsingin Jäähallissa 23. syyskuuta.
