Lyhyitä yöunia ja hiukan liikaa töitä – Arto Tuunela rankkasi rakkaansa

"Pian sitä käveleekin jo paikat kipeenä ja silmät särkevinä kotiin, kun aurinko nousee."
28.10.2015 02:17

Levyt ovat kuin lapsia, ei niitä voi laittaa paremmuusjärjestykseen. Vaan nytpä laitetaan. Soundi.fi:n Rankkaa rakkaasi -sarjassa tunnetut suomalaisartistit puhuvat suunsa puhtaaksi omista studioalbumeistaan. Mikä levy oli hyvä, mikä paras ja milloin ei oikein luistanut. Miksi ei? Entä mitkä ovat tekijöiden omat suosikkibiisit kultakin kiekolta? Tämäkin selviää. Olemme kuulleet jo niin Anssi Kelaa, Turmion Kätilöiden Master Batesia, Hynystä kuin Samae Koskistakin. Viidentenä piinapenkkiin solahtaa mies Pariisin Kevään laulujen takaa. Ole hyvä Arto Tuunela: Rankkaa rakkaasi.

1. Astronautti (2010)

– Haluun laittaa Astronautin ykköseksi, koska sen tekeminen oli erityistä aikaa. Kun aloitin, menin studioon takinliepeet paukkuen ilman valmiita biisejä ja kun lopetin, me oltiin yhtäkkiä kasaamassa bändiä ja lähdössä keikoille. Siinä valossa, että olin ihan tosissani tehnyt keikkailemattomuuslupauksen, toi ajanjakso tuntuu todella merkittävältä. Kakkosalbumin tekeminen oli jännää, kun eka oli otettu ihan hyvin vastaan, mutta kuva siitä, mitä Pariisin Kevät on, ei ollut mitenkään kiveen hakattu. Halusin selkeyttää sitä kuvaa ja tehdä levyllisen outoa popmusaa. Jälkikäteen tarkasteltuna nää biisit on mun mielestä tehty toimimaan keikoilla, joten ehkä mulla oli salainen toive siihen suuntaan.

Suosikkibiisini: Painovoimaa (Korkeushyppääjän rakkaus). Tän biisin aihio oli varmaankin koko albumin eka idis. Soitin sitä mielessäni ainakin vuoden ja uskoin, että siitä tulee jotain hienoa. Mutta en meinannut saada työtä käyntiin. Tää ei ole normaali työmetodini, mutta kirjoittajanblokki oli saanut mut hiukan masentuneeksi, joten istuin lopulta kotona Kalliossa alas rommipullon kanssa ja sovin, että mennään niin pitkälle kuin tarvitsee. Aamuyöhön mennessä sanoitus oli valmis ja äänitin seuraavana päivänä laulut.

2. Musta laatikko (2015)

– Tää on melko vakava ja pimee levy. Tunnelmaltaan aika kaukana ekasta Meteoriitti-levystä (2008). Musta laatikko on ensimmäinen Pariisin Kevät -albumi, jossa tuottajan myssy ei oo pelkästään mun omassa päässä, vaan jaan sen Artturi Tairan (mm. Rubik, Shivan Dragn) kanssa. Se teki hyvää ja huomaan, että mentiin aika pitkälle tietynlaisessa yöleijailussa. Meteoriitti oli vielä ehkä enemmän jotain seitinohutta päivähönöö ja unelmointia. Hyvä niin. Tää on jonkinlaisen sisäänpäin kääntyneen tilan taltiointi, joka näyttäytyy mulle itselleni vielä joskus hyvinkin merkittävänä paaluna ajan virrassa.

Suosikkibiisini: Jokin työntää kohti reunaa. Voisin valita melkein minkä vaan suosikiks, mutta valitsen levyn päätösraidan. Tätä tehdessä oli sellainen olo, että nyt tulee jotain, joka resonoi. Meen sähköseks tätä esittäessä.

3. Jossain on tie ulos (2013)

– Tällä albumilla Pariisin Kevät on parhaimmillaan kohkaavissa biiseissä. Halusin tehdä jotain äkäistä ja äkkiväärää – siinä määrin kuin Pariisin Kevään voi kuvitella olevan äkäistä ja äkkiväärää. Oltiin ihan bändinä studiossa. Se oli hauskaa, kaunis toukokuu Joensuussa. Nukuttiin lyhyitä yöunia ja paiskittiin hiukan liikaa töitä, mutta ainakin todettiin, että kymmenen päivää kimpassa tällä porukalla ei aiheuta pahoja oireita. Kuunneltiin paljon Smashing Pumpkinsin Machinaa (2000) näihin aikoihin. Mä halusin saada jonkin mystisen kanavan auki tälle albumille. En tiedä, ehkä se vähän aukes, luulisin.

Suosikkibiisini: Juhlat. Tää on Pariisin Kevään paras biisi. Piste. Tässä on kaikki. Hyvät juhlat on elämä pienoiskoossa, ne on liian nopeesti ohi, ja pian sitä käveleekin jo paikat kipeenä ja silmät särkevinä kotiin, kun aurinko nousee. Rakastan sitä, että saan olla sentimentaalinen musiikin äärellä.

4. Kaikki on satua (2012)

– Me ollaan just avattu peli bändinä ja yhtäkkiä tuntuu siltä, että Pariisin Kevät, jonka piti olla jonkinlainen sivujuonne mun elämässä, onkin vasta alussa. Tai ainakin tuntuu siltä, että nyt just kun tää vaikuttaa kovasti olennaiselta, niin ois hyvä tehdä lisää ja mielellään hyvin.

”Ton voi laittaa mun hautakirjoitukseksi.”

Mulla on hirveä määrä ideoita puhelimessa, ja en ehkä mene studioon ihan niin itsevarmana kuin Astronauttia tehdessä. Pariisin Kevät on kasvanut bändiksi – siihen liittyy muitakin ihmisiä. Mulla on myös toive, että meno jatkuu, kun kerran ollaan päästy soittamaan muutamat tosi ekstaattiset keikat isoille yleisöille. Toisin sanoen, mulla on hyväntuntuinen lasti suorituspainetta niskassa ja ajattelen, että nyt mä vittu näytän niille. Kaikki on satua ei lopulta kokonaisuutena oo mun suosikki, mutta pari aika napakkaa ja tunnelmallista laulua siltä löytyy. Pari biisiä sai myös ihan mukavasti radiosoittoa, mistä ei tehnyt mieli valittaa. Festarit halus meidät edelleen, eikä tuntunut enää ihan siltä, että kohta tää loppuu. Ajatus, että me saatetaan jatkaa hiukan pidempäänkin, alkoi tuntua mahdolliselta.

Suosikkibiisini: Häikäisee. Mulla oli yhdeksän biisiä valmiina ja kymmenennen paikasta tappeli kaksi keskinkertaista tai vaan vääräntyylistä biisiä. Päätin kokeilla tehdä vielä yhden. Ajattelin mun silloisella kotikadulla öisin demoniensa vallassa huutavaa nuorta miestä ja mietin, että silläkin on täytynyt olla todellisuutta kauniimpi unelma rakkaudesta, joka ei ehkä koskaan toteutunut. Biisistä tuli mun mielestä kaunis. Kari Saarilahti (Don Johnson Big Band) soundivelhona auttoi mua säröttämään rumpuja just oikealla tavalla ja Artturi (Taira) teki komeet synabassot. Mä soittelin vähän kitaraa ja lauloin paljon harmonioita. Ton voi laittaa mun hautakirjoitukseksi.

5. Meteoriitti (2008)

– Tää ei millään tavalla oo Pariisin Kevään paskin levy. Päinvastoin, se on paras. Tai olis, jos siinä ei olis paria paskaa biisiä.

Suosikkibiisini: Samoilla raiteilla. Ensimmäinen Pariisin Kevät -biisi. Jotenkin jännä, että tuli tehtyä. Olin vähän sekaisin ja pelottavan ihastunut. En keksinyt muutakaan.

Se oli sitten taas siinä. Spotifyssa eniten suosiota vuosien varrella keränneiden Pariisin Kevät -kappaleiden lista näyttää tältä:

Lisää luettavaa