Sillisalaatista Pizza Margheritaan – Olavi Uusivirta rankkaa rakkaansa (osa 7)

"Haagalaisessa kellarissa paloi valo luultavasti parikymmentä tuntia päivässä koko syksyn ajan."

Lämmintä ja orgaanista. Kuva: Jukka Lehojärvi

Levyt ovat kuin lapsia, ei niitä voi laittaa paremmuusjärjestykseen. Josko nyt silti laitettaisiin. Soundi.fi:n Rankkaa rakkaasi -sarjassa tunnetut suomalaisartistit puhuvat suunsa puhtaaksi omista studioalbumeistaan. Mikä levy oli hyvä, mikä paras ja milloin ei oikein luistanut. Miksi ei? Entä mitkä ovat tekijöiden omat suosikkibiisit kultakin kiekolta? Tämäkin selviää. Sarjassa olemme kuulleet jo mm. Arto Tuunelan ja Jori Sjöroosin näkemykset tuotoksistaan. Seitsemäntenä ääneen päästetään kuusi studioalbumia musiikkiurallaan julkaissut Olavi Uusivirta. Oletkos hyvä Olavi: Rankkaa rakkaasi.

1. Minä olen hullu (2008)

– Olen jokaisen levyn julkaisun kynnyksellä ollut aina melko rehellisesti sitä mieltä, että uusin on paras. Siis vielä parempi kuin edellinen, joka sentään oli jo edellistä parempi. Tästä vinkkelistä katsottuna olisikin luontevaa laittaa levyt käänteiseen julkaisujärjestykseen ja todeta, että tekemällä oppii. Kuitenkin on myös muita arvoja. Kuten symboliarvo. Minä olen hullu on minulle symboliarvoltaan merkityksellisin. Se merkitsi oman lauluntekijä-äänen syntymistä ja ohjasten ottamista omiin käsiin. Toinen albumini Me ei kuolla koskaan (2005) oli ollut menestys flopanneen Nuoruustango-debyytin (2003) jälkeen. Siitä tuli sitten kai jonkinlainen krapula, kun halusin sen jälkeen myllätä koko paletin ihan totaalisesti. Ilmoitin levy-yhtiöön, että kitaristimme Jaakko Murros tuottaa sitten seuraavan levyn. Choruskitarat, analogisyntetisaattorit ja viulukoneet kaivettiin esiin. Päätettiin, että tällä levyllä ei sitten yksikään kertsi ”lähde”. Tiedostaen tai tiedostamatta lähdimme tekemään melkoisen tummaa ja sisäänpäin kääntynyttä levyä ja taisimme siinä monin paikoin onnistuakin, sillä radiot ihmettelivät ja kriitikot kiittelivät. Jälkeenpäin ajatellen siinä oli semmoista kaupallisen itsemurhaamisen meininkiä ilmassa, kun joka toinen biisi kertoo maailmanlopusta tai vituiksi menneestä rakkaudesta. Ennen muuta tämä on kuitenkin tuottaja Jaakko Murroksen ja äänittäjä-miksaaja Tommi Vainikaisen vastaansanomaton voimannäyte ja allekirjoittaneelle merkittävä itsenäistymisen hetki musiikintekijänä. Hullun myötä meistä tuli nähdäkseni myös ensisijaisesti bändi, jonka nimi nyt vain sattuu olemaan oma nimeni. Huomionarvoista on se, että pystyn edelleen kuuntelemaan tätä tuntematta hirvittävää häpeää ja vaivautuneisuutta. Ja edelleen pidän levyn päättävää Sinistä kukkaa yhtenä onnistuneimmista tekeleistämme.

Suosikkibiisini siis: Sininen kukka

2. Elvis istuu oikealla (2012)

– Tähän levyyn päättyy ja huipentuu Murroksen ja Jiri-serkun aikakausi, eräänlainen Murrosvaihe siis. Jaakko ei halunnut tuottaa enää kolmatta levyä, joten käännyimme vanhan ystävämme Julius Maurasen puoleen. Juppu sulkikin projektin heti sydämeensä ja lähti ohjailemaan yhtyettämme hienovaraisen päättäväisesti kohti uusia sointivärejä. Jiri sai potkaista Junonsa määrittelemättömäksi ajaksi kellariin ja Murrokselta kiellettiin choruksen käyttö. Samalla otettiin puhelu maanmainioiksi tiedetyille vaskiveikoille, Juho Viljaselle, Janne Toivoselle ja Tero Toivoselle. Lähdettiin hakemaan lämmintä, orgaanista, folkahtavampaa soundia pienillä glam-elementeillä höystettynä. Lopputulos on aika seiskytlukulainen keitos valoisaa ja kirkasotsaista popmusiikkia. Levyn valmistuttua totesin, että yhtä lukuun ottamatta kaikki kappaleet menevät duurissa. Synkistelyn aika oli toistaiseksi ohi. Jupun koko teknillis-näkemyksellinen tietotaito, sofistikoitunut tyylitaju ja populaarimusiikin perinpohjainen tuntemus pääsi käyttöön täydessä mitassaan, ja se kaikki kuuluu lopputuloksessa.

Suosikkibiisini: Reeperbahn

3. Ikuiset lapset (2014)

– Tämä voisi yhtä hyvin olla listan kärjessä, siinä määrin korkealla olivat tunnelmat levyn valmistumisen kynnyksellä. Kaikki oli muuttunut, tai siltä ainakin tuntui, vaikka tosiasiallinen muutos oli Jirin ja Murroksen lähtö yhtyeestä ja Timon (Kämäräinen) asettuminen taloksi edellisten jättämälle tyhjälle tontille. Vaikka Jaakko (Kämäräinen) ja Olli (Krogerus) olivatkin edelleen kehissä, tuntui kuin koko bändi olisi aivan toinen.

”Älkää muuttako mitään, yrittäkää nyt vain olla tyrimättä tätä studiossa.”

Ja niinhän se olikin. Dynamiikka ja geometria muuttuivat täysin. Yhtäkkiä lavalla olikin vain neljä tyyppiä. Neljä on kiehtova määrä ihmisiä. Se on toisaalta 4, toisaalta 3+1 ja toisaalta 2+2. Lavalla se konkretisoituu erityisellä tavalla. Instrumentaation vinkkelistä muutos oli vielä radikaalimpi, kun samaan syssyyn päätin luopua kitaransoitosta lavalla lähes kokonaan. Sekstetistä trioksi – siltä muutos käytännössä tuntui. Timolle periytyi aika luontevasti kapellimestarin ja tuottajan viitta. Sen kaavun hän kantoi kunnialla. Haagalaisessa kellarissa paloi valo luultavasti parikymmentä tuntia päivässä koko syksyn ajan. Levyn dogmana oli Pizza Margherita – kaikki ylimääräiset kuorrutukset helvettiin. Jos perusainekset – pohja, tomaattikastike ja mozzarellajuusto – ovat timanttia, se riittää. Sen on riitettävä. Tämä oli myös a&r:mme Riku Mattilan tärkein ohje. Kuultuaan meidän kellaridemot hän sanoi: ”Älkää muuttako mitään, yrittäkää nyt vain olla tyrimättä tätä studiossa.” Riku passitti meidät legendaarisen Risto Hemmin hoteisiin Finnvoxille, ja mainiota työtä Risto pohjien äänittäjänä ja albumin miksaajana tekikin. Lopputulos on valoisa, leikillinen ja ulospäinsuuntautunut levy. Jotain sellaista kai lähdettiin hakemaankin. Tunnuslauseeksi muodostui Cisse Häkkisen klassikko: ”Me räjäytetään!”

Suosikkibiisini: Ollaanko tämä kesä näin?

4. Preeria (2010)

– Tämä oli luontevaa jatkoa Hullulle. Choruksen määrää ja analogisyntsia lisättiin ja tummissa vesissä uiskenneltiin edelleen, mutta energian suuntaa käännettiin ulospäin. Julkaisun jälkeen toimittaja Tomi Nordlund kysyi haastattelussa, että onko tämä nyt se Olavi Uusivirran post punk -levy. Kielsin ja kiertelin ja mumisin muistaakseni jotain muutamista määrittävistä biiseistä, joista saattaa sellainen viba ehkä tulla. Kyllähän se sieltä puskee läpi aika voimakkaastikin näin jälkikäteen ajateltuna, tuo määrätty trendi, joka noihin aikoihin huipentui. Levyllä on lähes pelkästään rakkauslauluja, mutta rakkaus on aina joko kiellettyä, saavuttamatonta tai muuten vain toteutumatonta. Täältä löytyy monta omaa suosikkia, kuten Uni, Nero, Sydänmaa ja Sinä elät yksin. Jostain syystä ne ovat kuitenkin onnistuneet väistelemään keikkojen settilistoja viime vuosina. Ehkä ne tarvitsevat jonkin erityisen paikan ympärilleen.

Suosikkibiisini: Uni

5. Me ei kuolla koskaan (2005)

– Tämä taisi osaltaan mahdollistaa myöhemmän riippumattomuuden ja ylipäätään jonkinlaisen nurkan monikansallisen yhtiön rosterissa. Voisi ajatella, että paineet olivat valtavat, mutta tosiasiassa kävi juuri päinvastoin. Kukaan ei odottanut minulta mitään, ei ollut jäätimenestyksen jälkeistä follow-up-painetta, ei mitään lunastettavaa. Se oli todella vapauttavaa. Lakkasin vaivaamasta päätäni sillä, mitä joku levy-yhtiön setä, kriitikko tai radiopomo tästä voisi ajatella. Aloin tehdä lauluja ensisijaisesti itselleni. Tein demoja lähinnä pianolla ja akustisella kitaralla, mikä sai ne tietysti kuulostamaan aika perinteiseltä folkahtavalta singer-songwriterkamalta. Sitten kuvaan astui Okko Laru. Universalin a&r-päällikkö Hannu Sormunen oli löytänyt demokasasta lupaavan kuuloista brittipoppista soittavan bändin ep:n. Enemmän kuin bändiin itseensä, Hannun huomio kiinnittyi tuottaja-laulaja-lauluntekijä-multi-instrumentalisti Okko Laruun, joka juuri samaan aikaan oli tuottamassa Hectorin sittemmin menestyksekkääksi osoittautunutta Ei selityksiä -paluulevyä (2004). Hannu oli sitä mieltä, että Okko voisi olla oikea mies tuottamaan seuraavan levyni. Okko innostui tarjouksesta ja minustakin kuvio vaikutti hedelmälliseltä. Okko tarttui materiaaliin rohkein ja määrätietoisin ottein ja näki monet biisit aivan uudessa valossa. Demo-cd:n loppupäässä, kahdennenkymmenennen raidan kieppeillä oli esimerkiksi yksi omasta mielestäni vähän country-henkinen tunnelmointipala, jonka olin itse ajatellut julkaista ehkä joskus nelikymppisenä. Okko oli toista mieltä, ja hyvä niin. Biisin nimi oli On niin helppoo olla onnellinen. Kiitoksen lopputuloksesta ansaitsee myös jo debyyttilevyn – ja itse asiassa jo sen kuuluisan ”ekan demon” – kätilöinyt Mikko Raita, jonka ajassa kiinni oleva miksaus sai biisien energian välittymään täydessä mitassaan. Määrätty nuoruus tietysti kuuluu vähän huvittavallakin tavalla läpi monissa raidoissa, mutta nuoriahan sitä oltiinkin, parikymppisiä koltiaisia.

Suosikkibiisini: Niin kuin eilenkin

6. Nuoruustango (2003)

– Nyt kahdentoista vuoden jälkeen tämä esikoinen näyttäytyy omiin silmiin jonkinlaisena demokasettina, johon ängettiin kaikki temput, mitä osattiin. Aikamoinen sillisalaatti siitä tulikin: yksi biisi kuulostaa etäisesti HIMiltä ja toinen Marvin Gayelta. Väliin mahtuu joukko niiauksia singerisongeri-perinteen, ysäribrittipopin, Donkkarien ja Policen suuntaan. Yksi radiohitti sinne kuitenkin mahtui, Pahat pojat -leffaan (2003) poimittu Raivo härkä, joka ratsasti Kentin Musik Non Stopin (1999) aloittamalla mid-tempo-rock-diskobuumin aallonharjalla, kuten samoihin aikoihin julkaistut Zen Cafén Mies jonka ympäriltä tuolit viedään (2001), Jonna Tervomaan Yhtä en saa (1999) ja Irinan Vastaukset (2004). Muistan kuinka Markus Selin tuli Pahat pojat -ensi-illassa naljailemaan, että ihan hyvä levy, mutta mitä vitun humppaa siihen alkuun on tungettu. Ihmettelin tovin, että mitäköhän se mahtaa vitun humpalla tarkoittaa, kunnes tajusin, että levyhän alkaa yhdellä mikillä äänitetyllä cover-vedolla, Daven Jatsikansa tulee -höpsöttelyllä (alkup. Jazzikansa tulee, 1973). Se oli meistä hauskinta ja viileintä ja hölmöintä ikinä laittaa se siihen levyn alkuun. Aika hauskaa se on vieläkin.

Suosikkibiisini: Ei mitään koskaan ollutkaan

Siinäpä ne taas tältä erää. Spotifyssa eniten suosiota aikain saatossa keränneiden OU-kappaleiden lista on seuraavanlainen: