Kari Aalto on sonnustautunut ”haastatteluasuun”: havaijipaitaan ja hapsutakkiin.
– Eiks oo hienot!
Amerikasta tykkäävä moottoripyörämies näyttää todellakin olevan tyylilleen uskollinen. Vuosikausien mediamyllytys on tehnyt Aallosta ammattimiehen myös pr-asioissa, joten on selvää, että myös haastatteluja varten pitää olla skarpissa edustuskunnossa.
Aamupäivä Työpaja Lyhdyssä on kuitenkin ollut kiireetön.
– Ei me olla tänään vielä mitään tehty… Pitäis vähän reggaeta laulaa.
Hailakka kevätaurinko paistaa avaraan treenikämppään. Maestro Aalto istuu keskellä huonetta kuin spottivalossa.
Nämä treenitilat Helsingin Konalassa ovat nousseet viimeisen kymmenen vuoden aikana ylättävänkin legendaariseksi osaksi kotimaista rokkisaagaa. Puhkiromantisoidut takahuoneläävät voi nykyään sivuuttaa olankohautuksella, mutta tämä viimeisen päälle laitettu studio puupaneeleineen ja akustointilevyineen herättää enemmän tunteita.
Tämähän on se paikka, missä Pertti Kurikan Nimipäivät -basisti Sami Helle haukkui Kari Aaltoa ”vitun pelleksi” Kovasikajuttu-dokumentissa. Toisaalta tämä on myös se paikka, missä bändin pukarit kokoontuivat kesken treenien joukkohaleihin, ja me kaikki liikutuimme.
On jotenkin ihanan 2010-lukulaista, että kehitysvammaisten toimintakeskus on rutkasti enemmän ”rock” kuin jokin merkityksistään tyhjentynyt asennebaari.
Tällä kertaa Lyhdyn tiloissa on työstetty musiikkia hieman eri tunnelmissa kuin Nimipäivät-aikoina. Kari Aalto ja Rastakarai-reggaeyhtyeen Summer Is Fun Fun Fun -debyyttialbumi (ilmestyy 5. kesäkuuta) on hyvinkin perinnetietoista takapotkujumitusta, jonka tempot ovat hitaita, taustakuorot julistavia ja torvet kirkkaita. Dub-kaikukin kumahtaa.
– Studiossa oli leppoisampaa kuin PKN-aikoina. Tunteet eivät kuumenneet, vaan hyvällä fiiliksellä tehtiin, Aalto reflektoi levytyssessioita.
Toki tekeillä ollut musiikkikin oli tyystin erilaista.
– Nää reggaebiisit kertoo ihan eri asioista kuin suomalaisten tai ulkomaalaisten punkbändien kappaleet. Punk on vihaista, sanomallista musiikkia, kun taas reggae on sanomaltaan paljon rauhallisempaa.
Mutta miksi sitten reggaelevy? Aaltohan on tähän mennessä ennättänyt tehdä myös kasetillisen dekadenttia juopottelumusiikkia nimellä Janoinen Kulkuri.
– Olenhan mä tykännyt reggaesta jo 1980-luvulta lähtien, hän muistuttaa.
– Reggaessa viehättää sellainen rauhallinen tempo ja sanoma. Bob Marleyta ja Wailersia sekä Peter Toshia olen kuunnellut pienestä pitäen. Levy tehtiin nyt, kun Pertti Kurikka täytti 60 vuotta ja jäi eläkkeelle. Eli meidän punkbändi lopetti toimintansa. Vaihdoin sitten musiikkilajia.
Aalto innostuu tarinoimaan suhteestaan reggae-kulttuuriin pidempäänkin:
– Kyllähän se jamaikalainen kulttuuri tuli aika tutuksi jo parikymppisenä, kun kaikki polttivat pitkiä sätkiä ja vesipiippua… Minäkin hölmö menin siinä kokeilemaan. Mutta kyllä mä joskus poltan salaa hippitupakkaa vieläkin! Jamaikalle haluaisin tietenkin mennä käymään. Katsomaan, millainen se reggae-kulttuuri siellä paikan päällä on.
Hippitupakan kautta pääseekin kätevästi käsittelemään itse levyä. Autenttista roots-soundia on kasattu luomaan melkoisen ammattimainen porukka: esimerkiksi koskettimia hoitelee virtuoosi Kalle Salonen ja saksofoni-trumpetti-sektiossa päivystävät mestarit Panu Syrjänen ja Antero Priha.
Tuottajana ja rumpalina puolestaan on toiminut Hannu Pikkarainen, mies muun muassa Loirin, Aki Sirkesalon ja Pekka Ruuskan takaa.
– Hannulla onkin pitkä ura näissä hommissa… Hän tuntee hyviä soittajia, Aalto intoilee.
Suurin osa levystä koostuu reggaelle ominaisista maailmojensyleilybiiseistä, joilla on sellaisia nimiä kuin Jopo, Puut, Hipit ja Piknikillä.
Esimerkiksi Puut-kappaletta Aalto kuvailee yksinkertaisesti ”luonnostatykkäämiskappaleeksi”. Puita enemmän Aalto kuitenkin ilmaisee rakastavansa vesistöjä.
– Etenkin joet ja kosket, ja varsinkin Lapissa. Se näkymä ja niiden kuohunta tuntuu jotenkin tosi hyvältä. Vantaanjoen koskea olen käynyt usein ihailemassa. Mitä isompi koski, sen parempi!
Hipeistä laulavalta punkkarilta pitää tietenkin myös kysyä, miten hipiksi hän kokee itsensä.
– Kyllä mä siinä mielessä oon hippi, että kyllähän toi amerikkalainen 1960–70-lukujen hippimusa, kuten The Doors, Janis Joplin ja Jimi Hendrix, tuli vahvasti kuvioihin joskus 15–16-vuotiaana. Se oli samaa aikaa, kun löysin nuo moottoripyörä- ja autohommat.
Kari Aaltohan ei tunnetusti pidä prätkäinnostustaan vakan alla. Tämä käy ilmi esimerkiksi silloin, kun häneltä kysyy levyltä löytyistä reggae-oodeista hänen idoleilleen. Sellaisista kuin Lemmy on menny.
– Lemmy Kilmister oli moottoripyörämiehiä kuten minäkin. Siinä Motörheadin Killed By Death -videossahan hän ajaa 1960-luvun Harley Davidson Sportsterilla seinän läpi ja hakee sen kimman olohuoneen sohvalta! Se on hieno kohtaus.
– Lemmy oli muutenkin tärkeä hahmo mulle. Hänen kuolemansa oli surkea juttu, kun en Motörheadiakaan päässyt koskaan näkemään livenä. Hawkwindista olen myös aina tykännyt paljon! Tykkäsin Lemmyn menosta sekä lavalla että sen ulkopuolella: Jack Danielsia ja tupakkaa kului, ja olen kuullut, että Suomessa käydessään hänelle maistui myös Koskenkorva.
Toinen levyn henkilölaulu Hyvästi käsittelee puolestaan Matti Nykästä. Aalto ruotii siinä mäkikotkan ja median hankalaa suhdetta:
”Sai paskaa niskaan lehtitoimittajilta / siltä revittiin siivet, sen unelmilta”, hän laulaa.
– Halusin tehdä myös Matin muistolle biisin. Mua suututtaa se tapa, miten Mattia mediassa myöhemmin kohdeltiin. Hän rupesi juomaan viinaa, ja sitten häntä käytettiin hyväksi. Ja käytetään vielä kuoleman jälkeenkin. Tänään kun viimeksi katsoin Seiskaa R-kioskilla, niin huomasin, että kannessa oli jotain hautajaisjuttua, ja siinäkin mainittiin Matti.
– Onhan siinä lehdessä paljon kauniita naisia, mutta kuolleet pitäisi jättää rauhaan, Aalto linjaa.
Pertti Kurikan Nimipäivien lopettamisen jälkeen tuntuu kuin sen jokainen jäsen olisi vapauttanut luovuutensa rönsyämään joka suuntaan. Pertillä on inhorealistinen Kalevi Helvetti ja Sami Helteellä jazzprojekti Sam Heat. Aallolla puolestaan on edellä mainittu Janoinen kulkuri.
Nimipäivätkään ei ole vielä malttanut täysin lopettaa. Sen lisäksi, että yhtyeen rumpali Toni Välitalo kurkistaa haastattelun puolivälissä studioon vilkaisemaan, mitäs täällä touhutaan, on PKN tekemässä tällä hetkellä englanninkielistä levyä.
– Amerikan markkinoille, kun sellaisen tilasivat, Aalto tokaisee.
Aaltoa ei muuten haittaa palaaminen Kurikka-touhujen pariin, mutta englanti on työkielenä aiheuttanut päänvaivaa.
– Onhan se suomesta englanniksi kääntäminen vaikeaa, kun tekstien pitää kuitenkin kertoa joten kuten se biisin alkuperäinen tarina samalla tavalla! Välillä menee ihan improvisoinniksi. Olemme tähän mennessä saaneet tehtyä biisit Mä vihaan maailmaa, En ole koti-ihminen ja Puhevika.
Aalto on jatkanut soittamista myös Välitalon ja Helteen kanssa Sam Heat And His Blue Kings -yhtyeessä. Siinä hän komppaa rummuilla Helteen tekemiä jazzlauluja.
– Rummuthan on mun pääsoitin, Aalto huomauttaa.
– Mun veljet oli muusikoita, ja mut laitettiin 14–15-vuotiaana rumputunneille. Pääsin sitten Kulosaaren musiikkikouluun opiskelemaan rumpujen soittoa, ja soitinkin sitten monta vuotta. Mutta sitten toi yks Pertti pyysi mut bändiinsä laulajaksi, niin rummut sitten jäi. Vaikka olenkin tällainen monilahjakkuus, niin on tärkeää keskittyä yhteen asiaan kerrallaan!
Nykyään aikaa rummuille on sentään riittänyt. Aalto ylläpitää soittotaitoaan treenaamalla ”pari-kolme kertaa viikossa”.
– Mutta sehän tässä musiikinteossa on hienoa, että mulle myös maksetaan tästä. Huomenna perjantaina on palkkapäivä, niin onpahan sitten rahaa viettää viikonloppua!
Sitä viikonloppua hän viettää Helsingin Kalliossa. Pitkään Itä-Helsingissä asunut taiteilija pääsi vihdoin muuttamaan ihailemaansa kaupunginosaan puoli vuotta sitten.
– Kalliossa saa olla rauhassa kavereiden kanssa, polttaa tupakkaa ja juoda alkoholia. Pidän Kalliosta myös siksi, että siellä on hyvin monenlaista kulttuuria. Siellä ei ole pelkkää ”suomikulttuuria”, vaan siellä on paljon muunkinlaisista kulttuureista tulevia ihmisiä!
Teksti: Mikael Mattila
Haastattelu on julkaistu Soundissa 4/20.