Rotten Sound – kaikki balanssissa, kaikki täysillä

Grindcore-täryjyrä Rotten Soundin tammikuussa ilmestyvä Cycles-albumi päättyy eeppiseen neljän minuutin hidasteluun. Muuten mennäänkin kolmesataa lasissa.

 

 

Puhelin piippaa viestiä Rotten Soundin tamperelaisjäseniltä Keijo Niinimaalta (ärinä) ja Toni Pihlajalta (basso). Kerrankin haastattelupaikan valinnassa on joku järkevä pointti sen tyypillisen ”mennään mestaan x, siellä saa polttaa” -lausahduksen sijaan.

Keijo: – Nähdäänpä ravintola Artturissa. Voidaan samalla pelata sähköiskupeliä.
Anteeksi? Yhtä lailla ulalla on ravintolan myyjätärkin.

Keijo: – Jossakin täällä on sellainen hopean värinen hökötys, jossa on neljä kahvaa ja vilkkuva valo.

Ja pian kaivattu peli löytyy. Parin testimielessä koetun sähköiskun jälkeen haastattelu voi alkaa.

Toni: – No niin, annahan tulla. Sovitaanko niin, että huonosta vastauksesta tai valehtelusta saa sähköä?

Mikäpä siinä. Otetaan heti kärkeen kysymys, joka täytyy esittää. Pitävätkö vanhempanne Rotten Soundista?

Toni: – Pappani on kova musiikkimies. Hän soittaa rumpuja ja laulaa veteraanikuorossa. Soitin hänelle kerran Rotten Soundia sellaisen puoli minuuttia ja se riitti. Enempää hän ei kestänyt.

Keijo: – Joskus on tullut sanottua, että musa­hommat saavat loppua jos äiti innostuu diggailemaan. Silloin on arikoivustuttu liikaa. Äitini nimittäin pitää kovasti Koivusen Arista.

Mitkä ovat kolme kaikkien aikojen kovinta grindcore-bändiä?

Keijo: – Napalm Death, Nasum ja… Kolmas onkin jo pahempi. Repulsion? Se taitaa olla liiaksi deathmetallia. Kenties Extreme Noise Terror tai Pig Destroyer.

Toni: – Pistetään kolmanneksi Regurgitate. Se on omalla tavallaan hyvin merkittävä yhtye.

Entä mikä tekee grindistä hyvää? Tarkka soitto vai oikea tunnelma?

Keijo: – Rumpali Mick Harris oli paljolti vastuussa Napalm Deathin tohinasta ja fiiliksestä vaikka mies ei ollutkaan mikään virtuoosi. Tahdit veivät välillä metsään, mutta eihän se haitannut lainkaan.

Toni: – Liian tiukka soitto voi jopa tappaa tunnelman. Groovataan mieluummin päin helvettiä.

Keijo: – Kun oltiin aikoinaan studiossa Kaitsun (Hahto, yhtyeen entinen rumpali) kanssa niin jätettiin klikki aina tarkoituksella pois. Kaitsu innostui sitten kiihdyttelemään eikä biiseistä tullut liian kliinisiä. Nykyinen rumpali Sami Latvakin osaa tavallaan soittaa “liian hyvin”, mutta hän pystyy sopeutumaan tilanteeseen kuin tilanteeseen. Tarvittaessa mies heittäytyy vaikka stoner-fiilistelijäksi.
Millaisia neuvoja antaisitte aloittelevalle grindcore-orkesterille? Miten tällaista äärimmäistä musiikkia tehdään?

Keijo: – Kaiken pohjalla täytyy lymyillä sen verran nyrjähtänyt mieli, että haluaa kuunnella tällaista kamaa. Jos soittohaluja ja -kavereita löytyy niin bändi kasautuu ennemmin tai myöhemmin. Myös punkimpi osasto kannattaa ottaa haltuun, sillä niiden piirien asenne ja sanoitusmaailma eroavat metallijutuista. Toki hevipuolellakin kirjoitetaan nykyään tärkeistä asioista, mutta punkkarit taitavat ne jutut paremmin. “Kytät on natsisikoja” ja niin edelleen (naurua).

Keijo: – Kannattaa myös muistaa, ettei pelkkä nopeus ole se juttu. Joidenkin blackmetal-yhtyeiden kompit saattavat edetä rivakammin, mutta aggressiivisuudessa ne jäävät silti kauas grind-bändien taakse.

Niinimaa on oikeilla jäljillä. Rotten Soundin tulevan albumin musiikillisen hyökkäyksen tyhjentävä kuvaileminen on silti erittäin hankalaa. Massiivisen murskaavaa, mutta kuitenkin luonnollista? Kompromissitonta, vihaista ja synkkää? Sitten solisti osuu maaliin.

Keijo: – Jos Cyclesin täräyttää läpi luureilla pimeässä ja kovalla volyymilla niin väittäisin, että musiikin vaiettua ei tee hetkeen mieli kuunnella yhtään mitään.
Tällä kerralla bändin ykköstavoitteena oli taltioida levylle ”aitoa livefiilistä”. Silloin eivät pelkät äkäiset soundit riitä.

Toni: – Emme ehtineet treenata kaikkia kappaleita loppuun asti ennen nauhoituksia. Yritin sitten studiossa soittaa jotakin biisiä ja Sami istui vieressä huomauttelemassa, että ”eihän se noin mene, vedä tuosta kohdasta”. Kyllä siinä vitutuskäyrä nousi aika nopeasti ja sehän teki soittofiilikselle pelkästään hyvää. Välillä nauhoitin yksinkin. Kävin painamassa punaista nappia, juoksin basson luokse, soitin väärin ja jatkoin taas nollapisteestä. Hermothan siinä tietenkin menivät ja tunnelma heijastui taas soittotatsiin.

Keijo: – Studiossa pitää hakata ja sahata täysillä. Tämä juttu lähtee raa’asta voimasta – ihan totta. Henkilökohtaista huutosuoritusta helpotti myös se, että Janne (Saksa, levyn apulaistuottaja) löysi mikrofonin, jota saatoin pitää kädessä. Onhan se ihan eri juttu kiemurrella siellä laulukopissa ja puristaa kourassa olevaa mikkiä kuin huutaa telineessä roikkuvan mikrofonin edessä. Sellainen kolme tuntia osoittautui muuten maksimiajaksi, sen jälkeen karjuminen alkoi oikeasti sattua. Tämän studiosession aikana kipupiste löytyi useimmiten vasemman silmän takaa. Kun siellä tuntui ilkeältä niin oli parempi lopettaa.

Miten sinä treenaat studiosessiota varten? Räyhäät yksin kotona ja pelottelet naapureita?

Keijo: – Sain jätkiltä biisien alustavat pohjat ja painuin sitten Medeia-yhtyeen kämpälle huutamaan. Välillä siellä kävi muitakin orkestereita ja ne sitten kummastelivat, että mitä ihmettä tuo kaveri möykkää tuolla yksinään. Studiossa ryhdyttiin katsomaan sovituksia vähän tarkemminkin. Saksa saattoi huomauttaa, että ”rytmitykseen ja sanojen painopisteisiin pitää kiinnittää enemmän huomiota, nyt juttu kuulostaa liiaksi rallienglannilta”. Onhan se myönnettävä, että kyllä siinä tunsi itsensä melkein hölmöksi, kun studiossa huutaminen oli jatkunut jonkun viisi päivää. Että helvetti miten typerää hommaa tämä on; minä karjun täällä kopissa ja toinen ukko painaa tuolla nappia. Onneksi onnistuneet suoritukset palkitsivat aina sen verran, että sitä jaksoi paiskautua seuraavan osan kimppuun.

Toni: – Studiossa mukavimmat hetket liittyivät usein siihen, kun joku yllättävä kappale lähti toimimaan odotettua paremmin. En juurikaan pidä studioduunista; uudet levyt tarkoittavat minulle lähinnä keikkojen ja kiertueiden promootiovälineitä.
Tällaista kommenttia olisi vaikea antaa anteeksi, mikäli kyseessä ei olisi eräs yhtyeen biisintekijöistä. Myös kitaristi Mika Aalto ja rumpali Latva työstävät nykyään kappaleita Rotten Soundille. Sen sijaan aikaisemmin musiikkia kirjoittanut Niinimaa on lopettanut riffien vääntämisen.

Toni: – Hiomme kappaleet tahoillamme mahdollisimman valmiiksi. Aika harvoin kukaan meistä ilmestyy kämpälle jonkun aivan luokattoman jutun kanssa – se oma paskasuodatin on kehittynyt vuosien mittaan aika tehokkaaksi. Jätkät tosin kiusasivat minua yhden kerran, kun eräässä biisissä kuului ”funk-vaikutteita”. No, onnistuin lopulta ujuttamaan tämän niin sanotun funk-riffin levylle asti, tosin vähän muokattuna. Eivätkä ukot huomanneet mitään (naurua).

Rotten Sound masteroi Cyclesin Ruotsissa Tonteknik-studiolla. Siellä albumin lopullinen ankaruus ja karuus saivat muotonsa.

Keijo: – Rummut pakattiin yhteen tiedostoon ja kaikki muut raidat toiseen ennen studiolle lähettämistä. Näin saimme varmistettua kokonaisuuteen tietyn dynamiikan ja balanssin vaikka lopulta kaikki väännettiinkin täysille ja tietenkin myös ruvelle. Ei myöskään haluttu kadottaa keskiääniä, joita oltiin hierottu kauhealla vaivalla. Ja onhan meille jo kerrottu luotettavilta tahoilta, että materiaalin tunnistaa välittömästi Rotten Soundiksi. Vai oliko se ”this sounds rotten” sittenkin jonkun satunnaisen kadunmiehen kommentointia?

Cycles ei ole kuulijalle mikään helppo pala. Paitsi jos sattuu pitämään reilun puolen tunnin selkäsaunasta ja synkistä tulevaisuusvisioista.

Keijo: – Tekstien kirjaaminen alkoi kesällä 2006, kun katsastin George Orwellin Nineteen Eighty-Fourin sekä Animal Farmin ja Aldous Huxleyn Brave New Worldin. Lisäksi luin netistä vanhoja dystopiakirjoja, joiden ajatuksia peilasin sitten meidän aikaamme. Nyky-yhteiskunnasta löytyy monia piirteitä, joita nämä dystopiaa tutkineet kirjailijat tuovat ilmi. Halusin peilata sanoituksissa myös vähän pidempää aikaväliä, kun edellinen ep-levymme (vuoden 2006 Consume to Contaminate) liittyi kuitenkin vahvasti ajan ilmiöön eli lintuinfluenssaan.

Niinimaa paljasti Soundin nettisivujen uutisille jo lokakuussa seuraavaa: ”Lähtökohtaisesti kirjoitin konseptilevyä maailmanlopusta. Siellä lähdetään liikkeelle lähimenneisyyden, nykypäivän ja tulevaisuuden ylilyönneistä. Lopputulos johtaa alkukantaiseen tilaan, jossa kukaan ei enää muista, mikä meni pieleen ja ihmiskunta aloittaa uuden typeryyden syklin kohti seuraavaa epäonnistumista”.

Keijo: – Kommentti oli ehkä aavistuksen harhaanjohtava, sillä tarkalleen ottaenhan en tarkoita maailmanloppua vaan Cycles tarkoittaa ihmiskunnan syklistä tuhoutumista. Sivilisaatiot sortuvat tietyin väliajoin rappion, ahneuden ja vastaavien asioiden takia. Tuho on niin totaalista, että uudet sukupolvet joutuvat aloittamaan nollapisteestä, ilman historian opetuksia. Ja ajan kuluessa ihmiskunta tekee taas samat virheet. Onneksi maapallon ekosysteemi on niin vahva ettemme koskaan kykyne tuhoamaan sitä kokonaan.

Mennään lopuksi kysymykseen, jonka esititte aikoinaan eräälle toiselle yhtyeelle. Eli onko tosiaan mahdollista saada ääni katoamaan mikäli soitto on niin nopeaa, että ääni menee itsensä kanssa vastakkaisvaiheeseen?

Keijo: – Luultavasti. Maailman nopeimmalta levyltähän ei kuulu mitään. Se vain alkaa ja loppuu sellaiseen suhahdukseen, kun ääni imaisee itsensä.

 

teksti:Timo Isoaho