Jo ainoastaan Slashin tunnistettava soittotyyli tekisi Orgy For The Damnedista varsin uniikin blues-albumin, mutta kitaristi teki levyä suunnitellessaan ison päätöksen. Hän ei halunnut tehdä ”vain yhtä blues-levyä muiden joukkoon”.
– Toin mukaan eri laulajan jokaiselle kappaleelle. Ratkaisu tuo levylle särmää, jota sillä ei ehkä olisi yhden tai parin laulajan kanssa, jolloin kokonaisuus olisi saattanut kuulostaa taas yhdeltä tribuuttialbumilta.
Albumilla kuultavista laulajista puhuttaessa namedroppailu on täysin väistämätöntä. Lista on sen verran komea.
Brian Johnson, Iggy Pop, Billy F. Gibbons, Chris Stapleton, Paul Rodgers, Beth Hart, Demi Lovato, Tash Neal, Chris Stapleton ja Gary Clark Jr takaavat, että kenen tahansa kiinnostus herää jo ennen kuin levyltä on kuullut riffiäkään.
– Järjestys oli se, että ensin valitsin kappaleen ja sen luonne määritti, kuka tulisi laulamaan, Slash sanoo ja lisää, että itse asiassa jokainen levyllä kuultava laulaja oli se ensimmäinen tyyppi, joka kappaleesta tuli hänen mieleensä.
– Ainoastaan Iggy Popin laulama Awful Dream tapahtui käänteisesti. En valinnut kappaletta, enkä tohtinut ajatella Iggyä laulamaan levyllä. Soitin Iggylle vasta, kun basistini kertoi Iggyn jutelleen haastattelussa, että hän on aina halunnut äänittää bluesia. Soitin Iggylle, Iggy valitsi Awful Dreamin ja sen soittaminen oli pirunmoinen haaste minulle.
Slash hymähtelee valinneensa Awful Dreamiin sopivan akustisen kitaran, kutsui Iggyn käymään, he istuivat muutaman oton verran tuoleillaan, äänittivät vedoksen ja kappale oli valmis. Ihan perus iltapäivä kavereiden kesken, siis?
Muisteltuaan tätä Slash alkaa puhua unelmien täyttymyksistä. Yksi sellaisista oli Gary Clark Jr. tulkitsemassa Robert Johnsonin Crossroadsia. Yhden vastaavan blues-unelman toteuttaminen sen sijaan ei enää ollut mahdollista.
– Jos voisin loihtia yhden ihmisen laulamaan tällä albumilla, se olisi Lemmy. Minua suretti niin paljon, etten voinut vain nostaa luuria ja soittaa hänelle. Lemmy oli mukana näissä kuvioissa niin kauan, etten voi vieläkään uskoa, ettei häntä ole enää olemassa. Luulenpa että Lemmy olisi voinut tulkita minkä tahansa laulun ja tehdä siitä omansa.
Jo aiemmin mainitun Killing Floor -versioinnin levyllä tulkitsee Brian Johnson. Tämä 76-vuotias AC/DC-raspikurkku on ollut jo pitkään eläköitymisen rajoilla, minkä takia edes Slash ei ollut ihan varma, onko hän houkuteltavissa mukaan.
Niin vain Johnson lähti levylle ja hänen vetäisemästään blues-klassikosta tuli myös albumin ensimmäinen single.
– Nyt kun mietin, niin olen tuntenut Brianin varmasti yhtä kauan aikaa kuin olen haaveillut tästä blues-albumista, eli jostain 90-luvun puolivälistä, kun pystyttelin ensimmäistä kertaa Snakepit-projektiani. Lämmittelimme AC/DC:ta tuolla rundilla ja halusin aina tehdä jotain Brianin kanssa, mutten kyllä uskonut sen ikinä tapahtuvan.
Orgy For The Damned ei kuitenkaan ole mikään ihan tavallinen ”Slash ja kaverit” -albumi, jolla on hieman soiteltu tutuille ja äänitelty vähän bluesia. Osa levyllä kuultavista laulajista ei ollut Slashille entuudestaan tuttuja tyyppejä.
– Beth Hartin olin tavannut vain kerran, Chris Stapletonia en ollut edes tavannut koskaan ja Dorothy (Martin, hard rock -laulaja) oli minulle tuttu vain äänenä, joten päädyimme samaan huoneeseen vasta nyt äänitysten aikana, Slash muistelee.
– Hauskin tapaus on Demi Lovato. En tuntenut häntä ja en ollut suunnitellut tekeväni mitään hänen kanssaan, mutta sitten halusin levylle Papa Was A Rolling Stone -kappaleen ja se on tehty nuoren naisen tulkittavaksi. Ajattelin heti Demia, hän lähti heti mukaan, ja minähän päädyin soittamaan myös hänen Sorry Not Sorry -kappaleensa rock-versioon.
Ei taakka, vaan hauskanpitoa
Viime kuukausina Slash on ottanut hieman etäisyyttä uuteen blues-luomukseensa. Hän ei ole kuunnellut levyä sen masteroimisen jälkeen, mutta myöntää jännittäneensä hieman, miten albumi vierailijoineen otetaan vastaan.
Kitaristin yllätykseksi albumista on puhuttu albumina. Levyn kuulleet toimittajat eivät ole käsitelleet sitä ihan kivana kokoelmana erilaisia blues-kappaleita, vaan jotenkin kourallisesta klassikoita syntyi oma albumikokonaisuutensa.
– Levy valmistui viime vuonna touko-kesäkuussa ja tiesin, ettemme voi julkaista sitä heti, joten päätin olla kuuntelematta sitä, koska muuten ylianalysoisin sen puhki ja varmaan peruisin koko julkaisun, Slash naurahtaa.
– On ollut hauskaa kuulla ihmisten ajatuksia levystä, koska minulla itselläni ei ole enää oikeastaan mitään perspektiiviä sille. Tämä levy oli mielessäni niin pitkään, että nyt kun se vihdoin toteutui, saavutin jonkinlaisen rauhan sen suhteen. Parasta tässä albumissa oli tietenkin se, että se oli hauskanpitoa, mikä välillä unohtuu näissä hommissa.
Niin. Slash on ollut mukana levyillä, joiden tuotannoissa ja mittasuhteissa edes sana ”massiivinen” ei tunnu oikealta.
Rutiini on kuitenkin asia, jota kitaristi on halunnut vältellä viimeiseen asti. Se ei ole mahdollista, kun isot levyt vaativat paljon aikatauluja, mukana on paljon muusikoita, studiossa saattaa kulua loputtomasti aikaa ja jopa levyä seuraava mediapeli kestää ikuisuuden. Ehkä juuri siksi Orgy For The Damned oli Slashille kuin harraste vapaapäivänä.
– Vaikka olen haaveillut blues-jutun tekemisestä pitkään, oli hauskaa tehdä albumia, johon ei panostettu liikaa yliajattelua tai aikaa. Minä vain valitsin kappaleet, poimin laulajat, äänitimme kaiken ja siinä se on, valmis levy.
– Periaatteeni on aina ollut, ettei musiikki saa alkaa tuntua taakalta tai työltä. Musiikin pitää aina aiheuttaa minulle ennen kaikkea mielihyvää. Oli kyse kirjoittamisesta tai esiintymisestä. Olen onnistunut pitämään tuosta periaatteesta kiinni lähes koko urani ajan, mutta vaikeitakin levyjä mahtuu matkan varrelle. Tämä ei onnekseni ollut yksi niistä.
Slash on soittanut kitaraa viitisenkymmentä vuotta, mutta paneutuessaan näin intensiivisesti ihan muiden muusikoiden sävellyksiin ja soittoon, kokenutkin kaveri oppi uusia temppuja.
– Killing Floor on kappale, jota on versioitu lukemattomia kertoja ja minä olen rakastanut jokaista kuulemaani versiota aina Creamista ja Hendrixista Zeppeliniin asti, joten tiesin valmiiksi mikä sen riffin luonne on, kitaristi pyörittelee.
– Kappaleessa on likki, joka kuultiin Jimmy Pagen soittamana Zeppelinin The Song Remains The Same -livellä (1976) ja minä emuloin sitä likkiä myös omassa versiossani. Tuon likin takia halusin kappaleen mukaan levylle. Se on jotain niin velmua, että minun piti ihan tosissani keskittyä ja miettiä, miten se oikein soitetaan. Onnistuin siinä ehkä ihan hyvin.
Teksti: Aki Nuopponen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 5/24.
Lue haastattelun edellinen osa täältä.