TIMO TOLKKI: ”Metalli on pelastanut minut. Taas kerran”


Millä todennäköisyydellä brasilialainen powermetal-kultakurkku muuttaa kahden­kymmenen miljoonan asukkaan São Paulosta alle tuhannen hengen ruotsalaiskylään? Pienestä oli siis kiinni Timo Tolkin johtaman Symfonia-superkokoonpanon syntyminen.

Eletään perjantai-iltapäivää helmikuun alkupuolella. Timo Tolkki painaa studion tietokoneen enteriä ja huokaisee syvään silkasta helpotuksesta. Kitaristi on juuri lähettänyt kasaamansa Symfonia-yhtyeen masteroidun debyyttialbumin Marquee Avalon -levy-yhtiölle Japaniin.

– Tunnelma on kieltämättä helpottunut. Olen työskennellyt In Paradisumin kimpussa hyvin tiiviisti viimeisten kuukausien ajan. Kirjoittaminen, sovittaminen, äänittäminen ja miksaaminen ovat nielleet runsaasti aikaa. Tunnit huitelevat varmasti reilusti yli tuhannessa, mutta onpa tässä toisaalta melkoista sinfoniaa kasattukin, Tolkki hymähtää.

– Eikä In Paradisum ole suinkaan ollut se ainoa työskentelyn kohde. Jos mukaan laskee aikataulujen koordinoinnin, valokuvasessioiden suunnittelun ja vaikka kansi-ideoiden hahmottelemisen niin työn määrä nousee melkoiseksi. Kansista puheen ollen, tein In Paradisumista lyijykynänäkemyksen samaan tapaan kuin Infinite-levyn aikoihin – ja muistan kansitaiteilija Derek Riggsin melkein kuolleen nauruun nähtyään hahmotelmani.

Tolkki puhuu italialaisessa Imperian kaupungissa sijaitsevan Ithil World -studion miksauspöydän ääressä. Studio on tullut kitaristille tutuksi muun muassa paikallisen Vision Divine -yhtyeen tuotantotöiden ansiosta. Tolkki kehuu paikan työskentelyilmapiiriä ja muistaa Symfonia-sessiosta ainoastaan yhden ongelman.

– Pyysin apulaisäänittäjää etsimään YouTubesta CNN:n ja muiden uutistalojen katastrofiuutisia. Ajatukseni oli nimittäin laittaa In Paradisum -biisiin puhetta, jossa kerrotaan ihmisen aiheuttamasta pahasta. Tämä italialaiskaveri tuli seuraavana päivänä selittämään, ettei hän pystykään hakemaan tuollaisia pahoja juttuja, koska henkilökohtainen usko estää sen. Kyselin asiasta vähän enemmän ja sieltä tulikin kahdenkymmenen minuutin ”vatikaanisaarna”. Jos minä sattuisin olemaan joku amerikkalainen tuottaja, niin tuollainen tyyppihän olisi lentänyt studiosta pihalle, kitaristi puistelee päätään.

Tolkki ei kuitenkaan ollut moksiskaan ja nälänhädästä vaikeroivan lapsen kertomuskin löytyi lopulta omin neuvoin. Ja onhan Tolkki kokenut studiokettu, joka ei pienestä hätkähdä.

– Otin aikoinaan pankkilainan ja hankin studiokamat. Päädyin sitten nauhoittamaan demon, ep:n tai jonkun muun tuotoksen ainakin 400 yhtyeelle. Muun muassa Boycott kävi soittamassa viisitoista biisiä ja Tommi Läntinen heitti nauhoitusten päätteeksi, että miksaapa biisit, me tulemme takaisin parin tunnin päästä. No, miksasin kappaleet ja Tommi kommentoi, että ihan hyvä, mutta laulu pitää saada kovemmalle, Tolkki muistelee.

– Minulla olikin sitten vahvasti kokemuspohjaa Stratovariuksen oman soundin muovautumisvaiheessa. Varsinainen kultasuonihan löytyi Karmilan Mikon kanssa Episode-levyllä vuonna 1996. Tuo soundi onkin sitten kelvannut noin 30 000 muulle powermetal-yhtyeelle. Pelkästään Italiassa on varmasti tuhansia Stratovarius-kopiota.

Stratovariuksesta vuonna 2008 lopullisesti irtautuneen Timo Tolkin Revolution Renaissance -yhtye julkaisi kolme albumia aikavälillä 2008-2010, mutta bändi ei lopulta soittanut yhtään konserttia. Ja uuden orkesterin keikkailemattomuus on nykypäivänä yksinkertaisesti kestämätöntä, kun hevilevyjäkään ei myydä lähellekään entisiä määriä.

– Stratovariuksen luova kaari loppui minun osaltani Elements-levyihin. Bändistä katosi palo, luu kaluttiin loppuun. Vanhoja biisejä voi tietysti jäädä veivaamaan, mutta minä päätin lopulta perustaa Revolution Renaissancen. Tuntemattomista muusikoista kasattu yhtye ei kuitenkaan herättänyt mielenkiintoa. Kun Symfonian kokoonpano on mitä on, kiinnostusta löytyy aivan eri tavalla, Tolkki sanoo kiertelemättä.

Bändin telakoituminen ei mennyt aivan kivuttomasti – Revolution Renaissancen muusikot perustivat syksyllä 2010 internetiin sivuston, jossa Tolkkia nimitettiin metallin Milli Vanilliksi.

– Siinä vaiheessa oli pakko laittaa lakimiehet asialle, mutta kyllä minä kavereita ymmärränkin. Jätkillä kiehui yli, kun heistä ei tullutkaan rocktähtiä. Se nostatti katkeruutta ja syyllinen oli tietenkin se yhtyeen ainoa rocktähti.

Koetko ”Milli Vanilli -nettisivujen” ja muiden juttujen turmelleen mainettasi?

– Tietenkin minä olen vahingoittanut hyvinkin paljon sekä ihmisiä että … Niin, olen saanut aikaan vahinkoa ja tuhoa. Kokonaan toinen kysymys on sitten se, että olenko minä tuhonnut enemmän itseäni vai muita? Minähän en ole pyrkinyt piilottelemaan kaksisuuntaista mielialahäiriötäni. Ja hyvässä seurassahan minä tuossa porukassa olen; Beethoven, Cobain, Hemingway ja niin edelleen, Tolkki hymähtää.

– Maanisen periodin jutuille ei voi jälkikäteen oikeastaan muuta kuin nauraa. Siinä vain sattuu kaikenlaista, kun vauhtia on 250 kilometriä tunnissa. Sitten päälle iskee depressiivinen syyllistämisen kausi, joka kestää puolikin vuotta. Siellä on ollut todella vaikeita ajanjaksoja. En ole hautonut mitään itsemurhaa, vaikka kaikkien tilastojen mukaan olenkin itsetuhoon tuomittu, vaan kyse on ollut silkasta kivusta ja epätoivosta. Onneksi viimeiset viisi vuotta ovat olleet lääkityksen ansiosta aika tasaisia. Minähän syön litiumia eli kevytmetallia. Olen itse asiassa popsinut sitä jo puolitoista kiloa: metalli on siis pelastanut minut. Taas kerran.

Palataan huhtikuun alussa ilmestyvään Symfonian debyyttialbumiin. Pitkäsoitolta tunnistaa sen säveltäjän – ja niinhän sen täytyy mennäkin parikymmentä pitkäsoittoa julkaisseen muusikon kohdalla.

– Kuuntelin kaikki tekemäni levyt ennen Symfonian biisien säveltämistä ja albumille tulikin sellaista kotiinpaluun tunnelmaa. Jouduin tosin ensin hankkimaan ne, koska en omistanut yhtään omaa levyä. Lainasin niitä muun muassa veljeltäni ja tyttäreltäni. Minähän muuten annoin Destiny-kultalevynkin taannoin tyttärelleni. Kävin sitten myöhemmin Hakaniemessä levykaupassa ja katsoin seinälle, että Destinyn kultalevy, 900 euroa. Soitin sitten tyttärelleni, että menit sitten myymään sen kultalevyn, Tolkki nauraa.

– Kuuntelusavotta toi mieleen hirveän läjän muistoja. Mieleen tuli ensinnäkin se Stratovariuksen suunnaton duunimäärä vuosina 1995–2001. Myös ensimmäinen Japanin-kiertue palasi ajatuksiin. Saimme kunnon rocktähtien kohtelun ja olinkin sitten viikon humalassa, enkä tietenkään pystynyt kunnolla laulamaan. Rundin jälkeen oli selvää, että me tarvitsemme laulajan.

In Paradisum siis kuulostaa Timo Tolkin tekemältä levyltä, mutta biisit syntyivät kuitenkin uudella tavalla.

– Sävelsin kappaleet akustisella omassa olohuoneessa. Aikaisemmin olen kirjoittanut sähkökitaralla tai koskettimilla. Voisin itse asiassa soittaa joitakin varhaisia demoversioita jos lupaat olla nauramatta, Tolkki huomauttaa, avatessaan I Walk In Neon -kappaleen demotiedoston.

Kohta kannettavalta soi hyvin raaka akustinen hahmotelma. Kitaratapailua, laulumelodian pätkiä.

– Myöhemmin työstän biisi-ideasta toisen demon, joka sekin soundaa vielä aivan hirveältä. Rumpali Uli Kusch kyselikin demojen kuulemisen jälkeen, että missä ne biisit ovat. Siitäkin huolimatta, että olin etukäteen varoittanut bändin jäseniä. Sama juttu tapahtuu jokaisen levyn myötä; kukaan ei tajua demojani.
In Paradisumille päätyi niin Pilgrim Roadin uudempia kelttisävyjä kuin Come By The Hillsin Visions-albumiin viittaavia tunnelmia.

– Kusch pyysi minulta irkkubiisiä. Ne ovat universaaleja melodioita, jengi diggaa niistä joka puolella. Ja tietyt soundijututhan vievät tunnelman heti Black Diamondin pariin vaikka melodia olisikin aivan erilainen. Nimibiisi taas on Elementsin kaltainen spektaakkeli – sellaisten kasaaminen on yksinkertaisesti hienoa. Siellä on ensin kuivaa laulua ja akustista kitaraa, mutta jo seuraavassa hetkessä mennään niin kybällä kuin mahdollista.

Biisintekijän jälkeen powermetal-bändin ylivoimaisesti tärkein lenkki on laulaja. Sen mukana yhtye joko kaatuu tai nousee omiin korkeuksiinsa. Symfonian André Matos on monipuolinen tekijä, joka yltää niin kultakurkkutunnelmiin kuin karheampaankin raspivääntöön.

– Tätä bändiä ei edes olisi ilman Andréa. Onneksi hän muutti taannoin Brasiliasta Etelä-Ruotsiin, Tolkki huokaa.

Tolkki ja Matos nauhoittivat In Paradisumin lauluosuudet skånelaisessa mökissä, keskellä ei mitään. Muutaman viikon mittaisten laulupurkitusten aikana mökin tunnelma muuttui ”hulluhkoksi, shiningmaiseksi”. Tunnelman aavemaisuutta ei myöskään vähentänyt se, että Matos pitää isojen veitsien läsnäolosta.

– Meidän piti aloittaa lauluäänitykset 31. joulukuuta. Illalla tilanne oli kuitenkin sellainen, että minä asettelin mökin seinille akustiikkapeittoja eikä laulajaa näkynyt missään. Brasiliassa on nimittäin tapa, että uuden vuoden aattona pitää rynnätä seitsemän kertaa mereltä tulevaan aaltoon. Andrén piti siis päästä hyppimään mereen. No, mies ilmestyi mökille sitten seuraavana päivänä kello seitsemäntoista. Aloitimme nauhoitukset ja kaverin kurkusta tuli vain kihinää. Se oli vetänyt kunnon lärvit ja oksentanut äänensä paskaksi. Passitin hänet kotiin ja pyysin palaamaan seuraavana päivänä. Näin tapahtui ja sitten André vetikin kuin enkeli, Tolkki kertoo.

– Riemua ei kestänyt kovin kauan, sillä André menetti kesken sessioiden äänensä. Odotimme monta päivää, mutta se ei palautunut. André oli ihmeissään, sillä hän ei ollut törmännyt tuollaiseen aikaisemmin. Lopulta turvauduimme kortisonipiikkiin, joka yleensä auttaa – mutta ei tällä kerralla! Lopulta pakotin Andrén vetämään yhden biisin täysillä, tavallaan väkisin, ja siinä rytäkässä hänen äänensä lopulta aukesi. Se oli kaiken kaikkiaan todella mystinen periodi.

Symfonian sanoittaminen kuulostaa vähintään yhtä mystiseltä. On helppo uskoa Tolkkia, kun hän sanoo ”työskentelytavan joko toimivan täysillä tai ei lainkaan”.

– Alkulähtökohta oli tyhjä pöytä. Ojensin Andrélle kappaleen otsikon ja sitten brasilialainen ryhtyi kirjoittamaan skånelaisessa korvessa, viidakkoveitsi kädessä. Annoin hänelle siis vain biisin nimen, en mitään muuta. Ja sitten kun teksti valmistui niin katsoimme sen yhdessä läpi ja nauhoitimme lauluosuudet saman tien. Se oli sellaista Lennon-McCartney -tyyliä, omalla Tolkki-Matos -tavalla tietenkin.

– Sanoituksista tuli melkein kautta linjan hyvin positiivisia. Siellä lauletaan usein varsin arkisista asioista, plusmerkkisten linssien läpi, vaikka sävellys olisikin lähtenyt toisenlaisista fiiliksistä. Esimerkiksi päätösraita Don’t Let Me Go on sävelletty Gotthardin laulajan Steve Leen muistolle. Hänen kuolemansa oli aivan käsittämätön. Mies ajaa moottoripyörällä levähdyspaikalle ja seuraavassa hetkessä rekan traileri pyyhkäisee hänet palasiksi. Tuollaiset jutut pysäyttävät täydellisesti… Ja samalla tavalla myös Jörg Michaelin syöpä vei jalat alta. Kaikki ne vanhat riidat unohtuivat saman tien. En ollut puhunut hänelle sanaakaan kolmeen vuoteen – siis miehelle, jonka kanssa vedin Stratovariuksessa neljätoista vuotta. Soitin hänelle heti uutisen kuultuani, vaikka en yhtään tiennyt, mitä aion edes sanoa.

– Törmäsin myös Kotipellon Timoon ja Kupiaisen Matiakseen lentokentällä, kun he olivat matkalla Stratovariuksen treenisessioihin Saksaan. Timo tuntui todella varautuneelta, mutta halusin silti halata häntä. Kunnon pohjalaisena Timo tuumi, että kätellään nyt vain. Toivotin heille sitten onnea ja sanoin, että vetäkää hyvin. Ja minä todella tarkoitin sitä.

Lauluosuuksien lisäksi In Paradisumin kitaroiden ja varsinkin soolojen purkittaminen oli oma lukunsa. Erinäisten aikataulusäätöjen jälkeen Tolkki oivalsi, että kitaranauhoitukset on hoidettava jouluviikolla.

– Menin kauppaan pari päivää ennen joulua ja siellähän oli helvetti valloillaan. Ostin ison läjän ruokaa ja matkasin Espooseen Red House -studiolle. Suljin oven ja tunsin pelastuneeni kaikelta hulinalta. Siitä tulikin mahtava viikko; nukuin ja soitin ja saunoin. En tehnyt mitään muuta. Varsinkin jouluaattona tuli tekstiviestejä, että tule tänne, miksi sinä olet siellä yksin. Ihmiset olivat huolissaan vaikka minulla oli mielettömän nastaa. Kitaroista kuulee soittamisen ilon. In Paradisum on ylipäänsä steitmentti siitä, että minä olen kitaristi, joka tosin unohti olevansa kitaristi. Mutta onko se toisaalta sitten ihmekään, kolmenkymmenenkuuden soittovuoden jälkeen… Jeff Beckiltäkin kysyttiin taannoin, että paljonko sinä treenaat. Mies vastasi, että minä en treenaa, minä korjaan autoja, Tolkki naurahtaa.

– Eikä tässä oikein voi muuta olla kuin hyvillä fiiliksillä. Symfonialla on neljän levyn diili ja se tarkoittaa kiertueineen noin kahdeksaa vuotta. Kuulostaa siis kovin tutulta ”levy ja kiertue, levy ja kiertue” -meiningiltä, mutta ajatus ei silti ahdista yhtään.

Mutta onko Symfonia viimeinen yhtyeesi?

– Olen soittanut ammatikseni älyttömän pitkään, enkä oikein osaa kuvitella tilannetta, ettei minulla olisi bändiä tai soolojuttua. Mutta toisaalta, uuden yhtyeen aloittaminen Symfonian jälkeen tuntuisi… No, jos tämä juttu ei kestä niin sitten joudun miettimään todella ankarasti. Mutta en onneksi ole joutunut pohtimaan tällaisia juttuja, sillä bändissä on todella positiivinen flow ja viba.

Soittamisen iloa oli kovasti ilmassa myös Bolognassa toukokuussa 2010.

– Esiinnyin Guitar Festival -tapahtumassa. Housebändissä vetivät muun muassa Greg Bissonette (rummut), Neil Murray (basso) ja Derek Sherinian (koskettimet). Soitin heidän kanssaan kolme biisiä, näiden joukossa Stratospheren. Murray tuli sitten heittämään, että Stratosphere on hankala biisi, soitinkohan sitä sinne päinkään. Tuumin hänelle, että näin sinut lavalla Whitesnaken kanssa jo vuonna 1982… Että minulle on aivan sama miten sinä vedit, kunhan vain vedit. Soitin tapahtumassa myös Long Live Rock ’N’ Rollin ja kuulin seuraavana aamuna, että Ronnie James Dio on kuollut. Silloin vähän kylmäsi, Tolkki puistelee päätään.

– Guitar Festivalin muita esiintyjiä olivat esimerkiksi George Lynch, Doug Aldrich, Vivian Campbell, John Sykes ja pääesiintyjä Yngwie Malmsteen. Ja siellähän seinät taas kaatuivat, kun meikattu maestro ilmestyi paikalle pitkässä nahkatakissa, turkkilaisen vaimon johtaman viidentoista hengen seurueen kanssa. Ynkkä kysyi sitten Lynchiltä, että hei George, tiedätkö mitkä kaksi asiaa näkyvät maapallolta avaruuteen. No, tietenkin Kiinan muuri ja meikäläisen backline!

Tolkki ja symfoniaorkesteri

ANDRE MATOS (esim. ex-Angra)
– Matos pystyy laulamaan missä tahansa rekisterissä vakuuttavasti. Voimaa löytyy jopa korkeimpiin juttuihin. Se on biisintekijälle elintärkeää; ei tarvitse miettiä, pystyykö laulaja vetämään tämän ja tämän. Eikä muuten tarvitse miettiä muidenkaan kohdalla.

ULI KUSCH (esim. ex-Helloween
– Maagista työskentelyä kautta linjan. Uli veti albumin rummut puolessatoista päivässä. Mies tykitti biisin pari kertaa ja ilmestyi tarkkaamon ovelle kysymään, että miten se meni. Eikä hänen soittoaan tarvitse edes editoida. Kusch on kuin sofistikoitunut Jörg Michael. Jörgin soitossa on enemmän vihaa, mutta Kuschin menossa on taas tiettyä cooliutta.

JARI KAINULAINEN (esim. ex-Stratovarius)
– En antanut Jarille kenkää Stratovariuksesta – Jarin elämässä oli silloin yhtyettä tärkeämpiä asioita ja hän lähti myös omasta tahdostaan. Eihän kaveri juuri osoita mielenkiintoa jos hän kertoo bänditreenien jo käynnistyttyä, että ”en pääse, kana on vielä uunissa”. Myöhemmin teimme Elements-levyjä Finnvoxilla eikä Jaria näkynyt missään. ”Joo, olen täällä siivoamassa autotallia, kyllähän te nyt yhden päivän selviätte ilman minua”, mies ilmoitti.

– Soitin Jarille pitkästä aikaa ja juttelimme menneistä. Keskustelimme kolme tuntia ja se oli erittäin sydämellinen puhelu. Uuden yhteistyön aloittamisessa ei ollut mitään ongelmia. Ja katsokaapa Symfonian Youtube-kanavalta minun ja Jartsin työskentelyä; sellaista ”Uuno Turhapuro -kemiaa” eli huumoriurpoilua sieltä löytyy.

MIKKO HÄRKIN (esim. ex-Soanata Arctica)
– Mikon hengellinen puoli on tiedossa. Pidän jokaisen uskoa henkilökohtaisena asiana, mutta tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että pyytäisin Härkinin bändiin keskustelematta asioista perin pohjin. Symfonia on metalliyhtye, mutta me emme laula Mikon uskon vastaisista asioista. Ja onhan hänellä bändin raskain musiikkimakukin. Symfonia on Mikolle aivan Riki Sorsaa.

– Mikko teki albumin syntikkaosuudet omin päin työhuoneellaan. Se äänitti jutut oman fiiliksen mukaan ja kerroin sitten hänelle jos halusin jotakin lisää. Tyylitajuahan tuollainen vaatii. Ja tyylitajun kuulee muusikon soitosta heti, kolmen nuotin jälkeen. Mikkohan muuten kiittää albumin kansissa Johanssonin Jensiä innoittajana – mutta Mikon soolot ovat ehdottomasti omituisempia!

Teksti: TIMO ISOAHO