Soundi.fi:n sunnuntai-iltojen sarjassa nostetaan esiin yksi tuttu tai hieman tuntemattomampi kotimainen slovari joko suoraan uunista tai vuosien varrelta. Ääni annetaan tekijöille itselleen. Omista rauhallisemmista lauluistaan ovat tähän mennessä kertoneet niin Emma Salokoski, Elias Kaskinen kuin Kotiteollisuuden Jouni Hynynenkin. Tänään etsiydytään 15 vuoden päähän menneisyyteen ja otetaan selvää tarinasta Kalle Aholan ensimmäiseltä sooloalbumilta löytyvän Leijat Helsingin yllä -kappaleen takana.
Alkuvuosi 2000. Äkisti kansainvälistyneen musiikkibisneksen menestysmaistissa kelluskeleva suomalaisyleisö on unohtanut, että on olemassa muitakin artisteja ja yhtyeitä kuin Darude, Bomfunk MC’s ja HIM. Vain pari vuotta aikaisemmin laulaja-kitaristi Kalle Ahola on aistinut aitiopaikalta, miltä tuntuu olla rock-tähti tässä maassa: Don Huonot -kokoonpanon vuonna 1997 ilmestynyt ja seuraavana vuonna platinaa myynyt Hyvää yötä ja huomenta oli levy, joka lopulta nosti jo vuosia toiminnassa olleen helsinkiläisyhtyeen koko kansan huulille. Heti millenniumin vaihduttua ”Donkkarit” päättivät ottaa yhdeksän kuukauden breikin. Kalle Aholan aivot eivät kuitenkaan levänneet:
– Yhtenä iltana tartuin kolme vuotta lukemattomana hyllyssä lojuneeseen Kjell Westön Leijat Helsingin yllä -romaaniin. Olin tsekannut monta kertaa ”Leijojen” takakannen kuvauksen, mutta jotenkin vältellyt sen lukemista. Seuraavana päivänä jatkoin kirjan ahmimista, soittelin samalla akustista kitaraa ja televisioikin oli yhtä aikaa päällä. Sivuilla 176–178 kolme kaveria Riku, Sammy ja Robbi käyvät tammikuussa 1978 Helsingin Jäähallissa todistamassa samalla sekä Jari Kurrin voittomaalin Neuvostoliittoa vastaan että Pikkuleijonien ensimmäisen EM-mestaruden. Ottelun jälkeen nuoret kaverukset juhlivat Hotelli Tornin American Barissa viimeistä kertaa ”kolmena muskettisoturina”, elämä on heittämässä heidät lopullisesti erilleen ja juhlahumun lävitsekin he tiedostavat asian:
”Ja heidän yläpuolellaan kaartuu Helsingin yötaivas mustana, suurena ja ihmeellisenä; heidän alapuolellaan loistavat kaupungin miljoonat valaistut ikkunat ja säkenöivän talviset kadut. Laitamien lähiöissä, metsien ja sinne tänne siroteltujen betonikuutioiden lomassa polvenkorkuiset pikkupojat luistelevat huterin jaloin jääneliöillä, joita korkeat lumivallit reunustavat. Ja pojat laukovat kovia lämäreitä toisensa perään pimeän peittämään maaliin. Niin: on juuri sellainen ilta, että jos katsoo pitkään ja kärsivällisesti kaupungin ylle, taivaalla voi nähdä ihmisen unelmat. Ne purjehtivat mustaa samettia vasten kuin värikkäät fosforin hehkuiset leijat. Ne on maalattu kaikilla ajateltavissa olevilla väreillä, ne ovat punaisia, vihreitä, keltaisia, sinisiä, violetteja ja vaikka millaisia: värillä ei ole väliä, tärkeintä on että ne ovat siellä, että ne ovat kukistaneet pimeyden, että ne keinahtelevat vapaasti ja laiskasti tuulen mukana, että ne LIITÄVÄT.” (Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä, 1996, kääntänyt Arja Tuomari)
Samaistuin kirjan moodiin, päähenkilöiden fiiliksiin ja miksen myös noihin polvenkorkuisiin pikkupoikiin luistelemassa huterin jaloin jääneliöillä vuonna 1978. Teemat liippasivat läheltä. Lopetin kirjan lukemisen ja puolen tunnin kuluttua biisi oli valmis. Olin niin innoissani laulusta, että soitin heti tyttöystävälleni ja pakotin hänet kuuntelemaan sen puhelimessa. Puhelun jälkeen televisiosta tuli joku kulttuuriohjelma, jossa kerrottiin että Leijat Helsingin yllä -romaanista on tekeillä elokuva. Olin aikalailla puulla päähän lyöty. No, lähetin myöhemmin demoversion kappaleesta Westölle ja kerroin biisin syntytarinan. Hän totesi jotain, että ”uskoo vahvasti sattumiin”. Westöhän on muuten itse kitaristi. Hän onneksi piti kappaleesta ja näytti sille vihreää valoa. Sanoitus on merkitty meille kimppaan.
Biisiin videon ohjannut Mikko Pitkänen halusi käyttää ekassa a-osassa singlen b-puolelta löytyvää akustista versiota. Toinen muutos videoversiossa on, että vika kertsi uupuu. Tarkoitus oli kuvata Helsingin öisiä valoja Ruoholahtelaisen talon katolta, mutta sakea sumu ”uudisti” koko idean. Videon kuvasi Jyrki Arnikari. Kappaleen tuotannosta ja jousisovituksesta vastaa Jarmo Saari ja soittajistossa olivat Saaren lisäksi Mikael Vehkaoja ja Teppo Mäkynen.
Viikon viimeinen hidas – Kalle Ahola: Leijat Helsingin yllä
Kuuntele koko I-albumi: