”We made it” – Jyrki 69 kertaa The 69 Eyesin pitkää taivalta Suomesta Sunset Stripille

Saara Planting

The 69 Eyes täyttää komeat 30 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi Soundissa 7/19 julkaistiin pitkä Jyrki 69:n haastattelu, jossa käydään läpi goottiveteraanin uraa. Julkaisemme osan artikkelista nyt myös verkkomuodossa.

Teksti: Antti Luukkanen

Rockin soittaminen on muuttunut 1990-luvulta radikaalisti. Kun aiemmin olennainen osa rockin viehätystä oli holtittomat elämäntavat, on se nykyään enemmän työtä, jota tehostetaan terveellisillä valinnoilla.

– Aina noi lieveilmiöt on kiinnostaneet jengiä. Muutenhan tämä olisi hemmetin tylsää. Mutta onhan nyt kesällä tullut hemmetisti hyviä rokkilevyjä. Uusin Black Keys on parempi kuin moni kyynikko voisi todeta, se bändi on täydessä iskussa. D.A.D.:n uusi levy räjähtää ihan käsiin. Tai viime vuonna Judas Priestin levy. Onkos siinä nyt seitsemänkymppistä vaaria. Se energia säilyy. Sehän siinä on tärkeintä. Jenkeissä keikalla saa tuutata täysillä, Euroopassa on desibelirajoitukset. Kun menen katsomaan Doylea Seattleen, en kuule kahteen päivään mitään, mutta olen nähnyt jotain uskomatonta.

– Toi vaarallisuusaspekti on ihan super boring. Onko se kadonnut? Se on varmaan kadonnut niiden mielestä, jotka niin kirjoittaa.

Mutta voisi kuvitella, että se vanhempana jaksaminen on nimenomaan seurausta elintapojen muutoksesta?

– Mä olen vegaani. En ollut silloin, kun aloitettiin. Toisaalta silloin ei ollut olemassa vegaanikumipizzojakaan.

The 69 Eyes täyttää kuluvana vuonna kunniakkaat 30 vuotta. Bändi on soittanut siitä 1990-luvun alusta samassa kokoonpanossa. Pitkän uran lisäksi sekin on pirun harvinaista. Mistä koet sen johtuvan?

– Tämä ei ole duuni. Jokaisella on omat intressinsä ja jokainen elää omaa elämäänsä. Heavy metal -puolella on usein se kuvio, että tulee levy ja erilaiset työrupeamat. Sitten on lomakausi, minkä jälkeen tehdään taas töitä. Me ollaan niin vanha bändi, ettei silloin ollut ajatustakaan, että tästä tulee meidän työ. Millään bändillä tuskin on ollut sellainen ajatus. Vaikka jossain vaiheessa meistä tulikin liiketoimintaa, niin mua inhotti, kun naistenlehdissä tästä puhuttiin mun työnä. Se kuulosti ihan kauhealta, mutta en jaksanut ruveta vastustelemaankaan.

– Kyllähän mä teen The 69 Eyesia 24/7. Jos mä katson tietyt kauhuleffat, niin ne liittyy tähän. Olen vastuullinen artistina, että kehitän itseäni ja olen koko ajan parempi. Tämä ikäkin vaikuttaa. Oli mahtavaa täyttää 50. Mulla on oikeasti selkeä fokus. Tätä ennen kaikki on ollut enemmän tai vähemmän kaoottista ja outoa.

Sinun projektithan ovat viime vuosina sijoittuneet nimenomaan Yhdysvaltoihin. Cleopatra Records on julkaissut siellä soololevysi Helsinki Vampire, superkokoonpano The 69 Catsin albumin Transylvanian Tapes sekä Mustan Paraatin englanninkielisen levyn. Lisäksi olet keikkaillut siellä.

– Aina kun olen Hollywoodissa, olen äänittänyt jotain matskua. Syksyllä äänitin fiittauksen psychobillybändi The Batin levylle. Joskus kuulin radiosta Markku Innon sanovan, kuinka The Beatles oli mielikuvitusamerikkalainen bändi. Sama juttu The 69 Eyesin kanssa, se on ollut alusta lähtien mielikuvitusamerikkalainen bändi. Se lähtee ihan sieltä Hopeanuoli-tietouden hallitsemisesta. Vedin kaiken sen sisäistämisen The 69 Eyesin musaan.

– Tämä on viiden ihmisen bändi, jokaisella on oma osuutensa ja oma ajatuksensa tästä bändistä. Toisaalta mulle tämä on mun taideprojekti. Tässä on sarjakuvat, kirjallisuus, taiteet, musan tekeminen ja kauhuleffoista intoilu. Ne kaikki on tässä samassa.

Mikä ajoi soolouralle?

– Me tehtiin Johnny Lee Michaelsin kanssa musaa. Sillä on pöytälaatikko täynnä vuosien varrella kertynyttä leffamusaa ja muuta. Pistin losilaisen bändin pystyyn. Vedettiin keikoilla levyn biisejä, covereita, jotain The 69 Eyesin biisejä. Totta kai välillä asiat tuntuu polkevan paikallaan. Kelasin että teen tätä mun omaa juttua ja elän sitä mun Amerikan elämää. Mutta nyt mä satsaan täysillä The 69 Eyesiin. Kaikki johtaa johonkin plus oma aktiivisuus vaikuttaa, kun ihmiset näkee, että toi tekee omaa juttuaan tosi mageasti. Kun vedän täynnä olevassa Whiskey A Go Go’ssa, niin kyllä se on merkki jostain.

– Vaikka The 69 Eyes on avoin foorumi, niin jossain vaiheessa tuli tunne, ettei kaikkea musatyylejä kande tehdä saman nimikkeen alla. Siitä tuli idea pistää rockabillybändi pystyyn. Oli jotenkin luontevaa laittaa se kasaan parhaimpien soittajien kanssa. Crampsista basisti, Blondiesta rumpali ja Headcatista kitaristi, jolloin syntyi The 69 Cats.

– Olen nyt pitänyt sellaisen julkaisutahdin, että multa tulee joka vuosi uusi levy. The 69 Eyes on tämän vuoden levy. Ja sama julkaisutahti tulee jatkumaan. Koko ajan tapahtuu.

Ennen Amerikkaa suuntasitte kuitenkin hyvällä menestyksellä Eurooppaan.

– Täkäläiset bändit pystyi soittamaan siellä iisisti. The 69 Eyes seurasi siinä perässä. Mutta sekin oli sitten jossain vaiheessa nähty.

– Muistettiin, että hei sinne Amerikkaanhan piti päästä. Me tehtiin Devils (2004). Visioin, että tämä on se levy, joka vie meidät Jenkkeihin. Meillä oli Lost Boys -niminen biisikin. Bam Margera oli innostunut HIMistä ja se huomasi, että täällä on muutakin kiinnostavaa. Se teki meidän videon, laittoi sen MTV:llä pyörivään ohjelmaansa. Kun mennään Jenkkeihin, niin meillä oli loppuunmyytyjä keikkoja, vaikka meillä on julkaistu siellä hikisesti yksi levy. Silloin ei ollut vielä streamauspalveluitakaan. Jenkkihomma kesti oman aikansa. Se meni melkein jossain vaiheessa överiksi.

Mitä tarkoitat överiksi menemisellä?

– Mikään muu ei taas kiinnostanut. Oltiin Hollywoodissa tekemässä levyä ja videota, amerikkalaiset diggasi meidän meiningistä. Jengillä oli The 69 Eyes -logotatuointeja ja meille tultiin sanomaan, että te liidaatte Sunset Strip -skeneä. Ja mä uskoin sen. Mutta sitten tulee kymmenen vuoden breikki. Musamaailma muuttuu. Mutta nyt kun menen sinne Rainbow’hun istumaan siellä soi Guns N’ Roses, Mötley Crüe ja The 69 Eyesin Lost Boys. Jälleen kerran: we made it. Nämä on henkilökohtaisia pikkuriikkisiä onnistumisia. Ne tekee elämän tärkeäksi.

Lue koko haastattelu Soundista 7/19.