Porin Kirjurinluodolla järjestettävä Porispere eroaa kiitettävästi persoonallisella linjauksellaan, jonka rungon muodostavat nostalgia-aktit, rankempi mättö, paikalliset esiintyjät ja isoilta festivaaleilta tutut kansansuosikit. Tunnelma on kuin pikkufestareilla, vaikka väkeä pienellä alueella oli enimmillään yhden päivän aikana 8000 ihmistä.
Soundin yhden hengen raportointitiimi teki täsmäiskun juuri eniten yleisöä keränneenä lauantaina. Edellisen päivän esiintyjistä oli todistajalausuntojen mukaan ainakin Testament vetänyt tuiman setin. Hyviä keikkoja riitti vielä seuraavallekin päivälle – sunnuntain nuorisomusiikkiin painottunut tarjonta jäi nyt myös välistä.
Kuulun siihen pieneen kansanosaan, johon J. Karjalaisen viehätysvoima on iskenyt kunnolla vasta Lännen-Jukan myötä, jonka jälkeen ilman alter egoa kynäillyt hittikipaleetkin alkoivat maistua. Tunnin setti oli pelkkää hittiputkea ja etenkin jo avauskaksikko Verinen mies/Mennyt mies ohjelmoi viihtymään. Tunnetuimmista biisikimarasta poikennut Laulumies oli setin odottamattomin ja lujiten iskenyt valinta. Miestrilogian ulkopuolelta sopi toki hämmästellä Villien lupiinien maanläheistä kauneuttakin. Ja jotta itsestäänselvyyksien bingo tulisi täydennettyä, lisättäköön, että Jiin bändi soitti älyttömän makeasti.
Myös teltassa sateelta turvassa vetänyt Töölön Ketterä muisteli menneitä, vaikka aikaperspektiivi oli edelliseen esiintyjään nähden kovin toisenlainen. Alkusetti kärsi yliyrittämisestä, mutta jengin lähtiessä mukaan reuhtominen asettui tasapainoon. JVG:n hehkuttaminen ei kylläkään ollut väen mukaansaamisessa tehokkain idea. Grimeksi Ketterän biisit ovat kovin kepeitä, joten klubiräpimmät palat toimivat paremmin. Sinkkubiiseistä Kuplii tuntuu duolle luontevimmalta.
Peer Günt. Kuva: Petri Anttila/Porispere
Peer Güntin aikana niskaan tuli ainoa päivän reippaampi vesikuuro, joka nopeasti muutti tantereen mutaiseksi, mutta ei muuten juuri tunnelmaa latistanut. Bad Boys Are Herella käynnistynyt setti oli luonnollisesti hittipotpurri, vaikka trio ei orjallisesti pelkkään kasarituotantoon nojannutkaan. Hyväntuulisen ja yleisön välihuuteluja lakonisesti kommentoineen Timo Nikin komennossa Günt hyrisi kuin hyvin huollettu moottori. Yllätyksiä tai irtiottoja ei kuultu, mutta miehekkäästi runtatun perusboogien alkeet kylläkin. Setin päättänyt Backseat voisi ihan oikeutetusti ainakin välillä tuurata Get Onia Suomen roheimpana rock-klassikkona.
Pakko tunnustaa, että etukäteen Exploitedin peruutus ja korvaaminen Sham 69:lla hieman närästi. Järjellä ajateltuna siihen ei olisi pitänyt olla mitään syytä, sillä tämä toinen brittilädien sakki oli taatusti kovemmassa kunnossa kuin originaali buukkaus. Vaikka Porissa nähty bändi on samalla nimellä kiertävistä Sham-kokoonpanoista se vähemmän legendaarinen, ei se ainakaan työmotivaatiossa näkynyt. Ihan haluttuja futiskuoroja paikalle vääntäytyneestä väestä ei solisti Tim V saanut irti, mutta niin klassinen punk rock -setti kuultiin, että viimeisenä soinut If The Kids Are United -hitti kuulosti jo vähän pakkopullalta.
Disco Ensemble villitsi Ilosaarirockissa niin, että tuntui kuin olisi ollut katsomassa maailmanluokan esiintyjiä työssään. Siihen verrattuna kotikentällään päälavan soundit kuulostivat yllättävän karuilta, mutta rankempi – ja saako sanoa vähän epävireisempi – voimalla runttaaminen säväytti ihan eri tavalla. Hittiputkeahan se tämäkin oli, joista etenkin Magic Recoveries ja Black Euro jäivät sadetakin liepeeseen lämmittämään vielä pitkäksi aikaa.
Tiisu. Kuva: Petri Anttila/Porispere
Tiisun kakkoslevy Tänne ei jää kukaan kuulosti oikeinkin kivalta ilmestyessään, mutta biisit eivät sittenkään jääneet vaatimaan lisäkuuntelua. Keikalla nuokin laulut heräsivät eloon aivan uudella tavalla, mikä johtui tietysti siitä, että yhtye tarttui niihin hellällä väkivallalla. Henrik Illikainen se vaan jaksaa yhä hämmästyttää: hyperenergista habitusta osasi toki odottaa, mutta en päässyt millään eroon vaatetuksen ja ilmeilyn aiheuttamasta mielikuvasta, että kaveri on karannut suoraan vuoden 1978 Pikku Kakkosesta.
Tiisun keikka täytyi jättää kesken, koska samaan aikaan esiintyneen Anal Thunderin keikat tuppaavat olemaan viihdyttäviä performansseja. Eikä yhtye tälläkään kertaa pettänyt. Teltan esiintymislavalla vilahtaa vähän väliä paljas perse. Samaan aikaan huomaan vieressäni järjestysmiehen kanssa painivan täysikokoisen apinan, joka lopulta lentää kokonaan pelikentältä. Ei mene kuin hetki, kun bändi kaipailee vahvistusta lavalle. Käy ilmi, että Anal Thunder olisi juuri nyt kipeästi tarvinnut ulos heitettyä viidakon asukkia. Oletettavasti apinapuvun sisällä oli ihminen. Vaikea sanoa, kun Porissa ollaan ja ihmiset eivät ole eläimiä, niin kuin eräs presidenttiehdokas on järkeillyt.
Komediallisuus on asia sinänsä, mutta Anal Thunderin tuotannosta saa loistavan punk rock -paraatin. Silloinkin kun se haluaa bändidemokratian nimissä soittaa tahallaan paskimpia biisejään, niin kuin nyt. Jos tyyppejä vähääkään kiinnostaisi, olisi bändi ihan toisessa kokoluokassa. Viimeisenä biisinä kuultiin Drink Myself To Death. Kumma kyllä, vähänkö alkoi tehdä mieli kaljaa.
Jos samoja kriteereitä saisi käyttää Dingoon, olisi mielipide illan odotetuimmasta keikasta ihan toisenlainen. Sekoilun aste oli lähes samaa kokoluokkaa, mutta nyt ei naurattanut yhtään. Ei ole minun asiani arvella, missä kunnossa Neumann mahtaa olla, mutta laulusuoritusta arvioimalla oltiin pahasti pihamaalla. Ääni ei kantanut, tuttuakin tutumpia melodioita muokattiin lennosta tunnistamattomiksi eikä muu bändi näyttänyt olevan yhtään samalla karttalehden sivulla solistin kanssa. Ainakin mitä hämmästyneestä käsien levittelystä päättelin.
Tämä oli sääli, sillä muu bändi soitti periaatteessa ihan kelvollisesti, vaikkakin tuskallisen hitailla tempoilla alkuperäisiin versioihin nähden. Tämä oli keikka, josta olisin halunnut pitää todella paljon. Välispiikit, yleisön laulatus ja ylipäätään esiintyminen oli niin haparoivaa, että suuttumus ja suru vuorottelivat performanssia katsellessa. Ja vaikka Dingo vuosimallia 2017 olisi miten huono tahansa, olisi yleisön luullut vähän näkyvämmin innostuvan. Bändi on kuitenkin Porin suurin ylpeyden aihe, mikä kaupungilla tulee koskaan olemaan.
Dingo. Kuva: Petri Anttila/Porispere
No, kontrasti ei tästä voinut enää enempää kasvaa, kun kakkoslavalla vuorossa oli Napalm Death. Tunnin jyräys oli niin fyysinen, että välillä tuntui kuin lihakset yrittivät tulla ihosta väkisin läpi, vaikka itse jäi liikkumatta seuraamaan soonista tornadoa. Setti oli uhkaavasta metelin yliannostuksesta huolimatta varmasti timmein esitys koko festivaaleilla. Mitch Harris oli yhä pois kokoonpanosta, mutta Mark ”Barney” Greenway oli sitäkin elinvoimaisempi ja suorastaan sporttinen. Kaveria ei todellakaan uskoisi samaksi tyypiksi, joka turpeana pönötti 90-luvulla Benedictionin levynkansissa. Miehellä oli kärsivällisyyttä myös alustaa biisit kunnolla huumoriakaan unohtamatta.
Tarkempi musiikillinen analyysi Nappiksesta on snobbailua, mutta sen verran on pakko sanoa, että blastbeatistaan kuuluisa bändi on sittenkin kaikkein parhaimmillaan omalla mittapuullaan keskitempoisessa lanauksessa, jonka alle jäädessään henki ei paljon pihise. Yksi hienoimpia näkemiäni keikkoja ikinä.
Haloo Helsinki! on sen kokoluokan artisti, että tarpeetonta siitäkään on mitään uutta yrittää kertoa. Se, onko yhtyeen esiintymisvarmuus hyvä vai huono asia ja kokeeko hittibiisit ärsyttäviksi vai tarttuvuudessaan vastustamattomiksi ovat sellaisia makuasioita, joihin ei taida oikeaa vastausta ollakaan. Näyttävä ja hyvällä tavalla ammattimainen työnäyte se edellisen päälava-aktin jälkeen ehdottomasti oli.
Lauantain bakkanaalit sai luvan päättää laulu- ja soitinyhtye Huora, jonka suksee taisi olla vähän liian iso piskuiseen telttaan. Välillä kaaos alkoi jo haitata sekä keikan seuraamista että soittamista, kun väki kimpoili holtittomasti ympäriinsä. Mutta se kertoo myös jotain bändin vetovoimasta. Infernaalisella volyymilla tykittänyt Huora oli tyhjentävä päätös festivaalille.
Huora. Kuva: Petri Anttila/Porispere
Teksti: Antti Luukkanen
Kuvat: Petri Anttila/Porispere