20. kerran järjestetty Iceland Airwaves on showcase-festivaalin luonteestaan huolimatta ehdottomasti musiikki edellä kulkeva tapahtuma, mikä tietysti miellytti tätä bisnespuolta kavahtanutta vierasta. Ja kuten tällaisissa tapahtumissa yleensä, tarjonnan ylenpalttisuus kostautuu yhtäkkiä iskevänä väsymyksenä ja aikataulujen optimoimisen mahdottomuuteena. Varsin lyhyen aikaikkunan sisään mahtuneet soittoaikataulut aiheuttivat päällekkäisyyttä ja niinpä esimerkiksi kovasti kehuttu jenkkiläinen vaihtoehtorocktoivo Snail Mail jäi näkemättä.
Kaikkein suurin plussa oli tapahtumalle varmasti sen tapahtumapaikka. Reykjavikin kompakti keskusta takasi sen, että keikkapaikat olivat lähellä toisiaan, eli lähes kaikki bändit oli nähtävissä muutaman minuutin kävelymatkan vaivalla. Se mahdollisti ex tempore -pistäytymisen ovesta sisään, ellei sisäänpääsyn esteenä ollut suosituimmista paikoista vihjannut jono.
Väkeä riitti jonoksi asti. Onneksi tapahtumapaikkoja oli runsaasti ympäri Reykjavikin tiivistä keskustaa. Foto: Mummi Lu
Islannin ja Reykjavikin kuvaaminen erikoislaatuisiksi paikoiksi olisi melkoista vähättelyä, mutta mennään sillä, koska etenkin kaupungin luonne oli hyvin poikkeuksellinen. Totta kai tapahtuma itsessään oli vallannut tiiviiksi rakennetun paikan kapeat kadut, mutta pääkaupunkia voi luonnehtia hipsterimekaksi hyvällä omallatunnolla. Trendikkäitä liikkeitä oli taajassa ja amerikanenglantia kuuli muidenkin kuin festarivieraiden suusta. Voin uskoa kuulemani väitteen, että näin pienen kaupungin kantaväestöä turisti-invaasio joskus kismittikin.
Ennen reissua peloteltiin maan kalliilla hintatasolla, mikä ei toki turha varoitus ollutkaan. Hyvin varautuneena asian kanssa pystyi hyvin elämään, mutta persaukisena matkaan ei kannata lähteä. Musanörteille tarjolla oli muutama levypuoti, joista hervottoman valikoiman tarjonnut Lucky Records lienee paras paikka aloittaa. Ydinkeskustan ison kirpputorikeskuksen Kolaportidin levyvalikoimat kannattaa asiaan vihkiytyneiden myös tarkistaa. Hyväntekeväisyysperiaatteilla toimivien kirppareiden musavalikoima oli kotoisasti samaa Roger Whittakeria kuin Suomessakin.
Mammút. Foto: Mummi Lu
Järjestäjämaan omasta musaskenestä Airwaves ei antanut rock-orientoituneelle kuulijalle kovin laajaa kuvaa. Se siis meni osin omaan piikkiin, mutta esimerkiksi kovasti hehkutetun Mammútin hienous ei allekirjoittaneelle avautunut. Ehkä useimmat kansalliset piirteet olivatkin vain paikallisten havaittavissa. Tuskinpa Arttu Wiskarikaan Islannissa suurta sukseeta nauttisi.
Osin hatara kuva selittyy myös sillä, että etenkin päiväsaikaan järjestetyillä ilmaiskeikoilla yhtyeet saattoivat todella olla aloittelevia. Se ei välttämättä tarjonnut kuulijoille varsinaisia taide-elämyksiä, mutta bändeille itselleen kokemus on aina hyväksi. Muutenkin on ihailtava maan tukevaa asennetta taiteen tekemiseen. Vallitsevasta kulttuurista ollaan hyvin tietoisia ylintä valtiojohtoa myöten eikä kannustavuus jäänyt satunnaiselta kävijältäkään huomaamatta.
Mikään yleissivistys ei tässä maailmanajassa ole turhaa. Musiikillinen sellainen varsinkaan.
Paljon puhuva esimerkki oli myös paikallisen viskibaarin yläkerrassa nähty ilmaiskeikka, jolla aloittelevaa artistia oli marssitettu katsomaan päiväkotiryhmä! Toki vekarat oli lahjottu kuuliaisiksi limsalla ja karkeilla, mutta hiirenhiljaa introverttiä konepoppia seuranneille muksuille oli näin saatu altistus tämänkinlaiseen maailmaan. Mikään yleissivistys ei tässä maailmanajassa ole turhaa. Musiikillinen sellainen varsinkaan.
Alma edusti Suomea Reykjavikissa. Foto: Florian Trykowski
Suomalaisia artisteja ei tämän vuoden Airwavesissa ollut kuin Alma, mutta keikalle hakeutuminen oli muutakin kuin kansalaisvelvollisuus. Olihan nyt kerrankin mahdollista tarkastaa, kuinka vientitoivomme pärjää maailmalla ihan käytännössä. Mitään joukkohysteriaa ei Reykjavikin tuhat henkeä vetävässä taidemuseossa syntynyt, mutta kyllä esitystä seuraamaan tullut jengi oli hyvin perillä, mistä oli kyse ja Chasing Highs– ja Dye My Hair -hittien aikana tunnelmakin nousi pari pykälää kohti korkeaa kattoa. Tuorein biisi Cowboy oli ilmeisesti vielä liian uusi aiheuttaakseen pähkinöiksimenoa. Henkilökohtaisesti se on puhutellut tähänastisesta Alma-tuotannosta eniten. Muitakin uusia biisejä kuultiin ja Dark Funeral -paitaan pukeutunut artisti lupaili ensialbuminsakin lopulta kohta ilmestyväksi.
Yksi kovimmista omalle kohdalle osuneista keikoista tuli heti perään, kun kansainvälinen Superorganism-kokoonpano antoi pontta multimedia-show’n käsitteelle. Pöhelöä kitch-estetiikkaa, videotaidetta ja vetäviä biisejä tarjonnut hyvän mielen kollektiivi pisti yleisön humppaamaan vimmatusti. Jalan alle meneviä indie rock -paloja ryyditettiin elektronisilla lisukkeilla ja ihastuttavalla taustalaulutrion touhulla rytmitettynä. Lisäksi solisti Orono Noguchi oli ehkä festareiden coolein ilmestys. Keväällä ilmestynyt esikoisalbumi tarvinnee ottaa entistäkin lähempään tarkasteluun. Everybody Wants To Be Famous -renkutus soi päässä vielä kotiin palattuakin.
Perjantain kohokohta oli Reykjavikin viihtyisimmäksi baariksi valikoituneen Gaikurinnin piskuisella lavalla armottomat kinkerit pystyyn pistänyt irkkubändi Fontaines D.C. Välittömällä jätkisasenteella vaikutuksen tehnyt nuori dubliniläisporukka hurmasi kaahauksella, jossa oli samaan aikaan Buzzcocksin melodiataju ja Jesus & The Mary Chainin puritaaninen rytmikäsitys. Simppeli biitti ei tauonnut hetkeksikään. Yksinkertainen nakutus palautti mieleen jopa Joy Divisionin maanisuuden, jossa ahdistuksen oli korvannut välinpitämättömyys. Fontaines D.C. kuulostaa siis täydelliseltä valinnalta lämmittelemään Shamen joulukuun loppuunmyytyjä Englannin-keikkoja.
Kotiyleisön rakastetuin taisi olla Agent Fresco. Ja helppohan bändin vetovoima oli havaita: heittämällä kovin reissussa näkemäni rytmiryhmä pisti hymyilyttämään pelkällä vastaansanomattomalla voimallaan. Ja olihan yhtyeen draamantaju kohdillaan. Omaan makuun solisti Arnór Dan Arnarson oli kuitenkin vähän liikaa. Miehen Matt Bellamya ja Brian Molkoa tavoitteleva naukuna oli ns. siinä kintaalla, mutta vatsan tunteikas sively ja muu ilmeily meni tahattomaksi komediaksi. Siitäkin huolimatta dramaattinen progevyörytys oli parhaimmillaan huikeaa ja huikentelevaista kuultavaa.
Pettymykseksi on laskettava kovasti odottamani Sólstafirin keikka kansallisteatterin upeassa miljöössä. Olosuhteet oli pedattu liki täydellisiksi, mutta bändi junnasi koko keikan samalla vaihteella aivan loppumetreille saakka, jolloin homma sai kyllä kunnon kliimaksin. Ideana oli varmasti rakentaa huolella tunnelmaa, jonka sitten kiipparistilla ja viulistilla vahvistettu yhtye räjäyttäisi ilmaan. Idea jäi puolitiehen, vaikka Aðalbjörn ”Addi” Tryggvason intoutuikin lopussa naisia naurattamaan ja kiipeili hankalan näköisesti katsomon korkeilla penkeillä. Paljon enemmän dynamiikan päälle ymmärsi pelin samassa paikassa pelin avannut färsaarelainen Eivør, jonka moderni folk-soundi oikeasti sai mielikuvat laukkaamaan mystisiin luonnonmaisemiin.
Solstafirille ei lava riittänyt. Foto: Florian Trykowski
Ymmärrys The Strokes -vokalisti Julian Casablancas taidepunk-viritys The Voidziin loppui sen sijaan jo kättelyssä, kun koheltava bändi keskittyi enemmän poseeraamiseen. Biisien oli varmasti tarkoituskin olla hankalasti kulkevia ja kulmikkaita eli bändin kuunteleminen kävi oikeasti työstä.
Lauantaina alkoi takki olla jo tyhjenemään päin jatkuvasta livemusiikista. Horroksesta herätti ensin jenkkibändi The Anatomy Of Frank, jonka solisti Kyle Woolardin ääni herkissä, akustisissa biiseissä kuulosti pelottavan paljon Elliott Smith -vainaalta. Silmiä ei uskaltanut laittaa kiinni kuolleista henkiin herättämisen pelossa. Kolmimiehiseksi kutistunut yhtye vaihtoi kesken setin sähköiseen ilmaisuun ja hyvinhän se toimi sekin, vaikka tällöin indie pop -soundi hieman latistuikin tavanomaisemmaksi. Hyvin sydämellinen tapaus, olkoonkin että Woolardin paidan repiminen innostuksen puuskassa oli asiayhteyteen nähden vähän liian teatraalinen ele.
Mutta jos puhutaan nimenomaan hienosta bändisoundista, niin Júníus Meyvant on mainittava. Taiteilijanimen taakse kätkeytyvä Unnar Gísli Sigurmundsson oli joko hermostunut tai muuten vaan säätämiseen taipuvaisella päällä, sillä alun puujalkavitsit ja muu epävarmuus eivät luvanneet hyvää. Sitäkin suurempi yllätys oli, kuinka suvereenisti hän yhtyeineen taikoi lämmintä soulia suoraan aivojen mielihyväkeskukseen. Konstailemattomasta rock-lähestymistavasta aiheeseen tuli mieleen Hellacoptersin Nicke Andersonin ja Sonic’s Rendezvous Bandin Scott Morganin taannoinen The Solution -projekti.
Soccer Mommy. Foto: Alexandra Howard
Omat festivaalini sai päättää monien odottama, mutta yllättävän niukan yleisön kerännyt indie-sensaatio Soccer Mommy. Nimestä huolimatta kyse oli tiukasti parikymppisen Sophie Allisonin piskuisissa sormissa pysynyt visio. Viime keväänä ilmestyneen Clean-albumin pippuriset mutta herkät biisit soivat bändinä albumia ärhäkämmin, muutaman biisin pääjehu esitti kokonaan yksin. Tunnelma ei varsinaisesti päässyt nousemaan turhan ekstaattiseksi – laulujen voimaa ei yleisön kisaväsymys kuitenkin vähentänyt. 90-lukulaisen indie rockin ystäville Soccer Mommy on ehdottoman suositeltava valinta.
Upeassa Harpa-musiikkitalossa olisi ollut tarjolla vielä Blood Orange, mutta sen tsekkaaminen olisi vaatinut lopuistakin yöunista luopumista ennen paluulentoa. Mutta eipä Reykjavik olisi enempää syitä ihastumiseen kaivannutkaan. Uniikki kaupunki jäi lähtemättömästi mieleen.
Teksti: Antti Luukkkanen