Children of Bodom, Wheel
Helsingin jäähalli
15.12.2019
Teksti: Ari Väntänen, kuvat: Timo Isoaho
Ehkä on jo aikakin, sillä eihän mikään kestä ikuisesti.
Kun Children of Bodomin kymmenes studioalbumi Hexed ilmestyi maaliskuussa, se otettiin vastaan positiivisesti. Arvosteluissa kehuttiin miten hienoa on, että näin kauan kimpassa soittanut bändi saa vielä itsestään irti näin vimmaista energiaa.
Se on kaunis kiitos, mutta siinä kajastaa vahva aavistus siitä, että meiningin lerpahtaminen on enää ajan kysymys.
Siksi voi olla, että kosketinsoittaja Janne Wirmanin, rumpali Jaska Raatikaisen ja basisti Henkka Seppälän päätös erota Children of Bodomista ei ole niinkään loppu kuin uusi alku – etenkin laulaja-kitaristi Alexi Laiholle ja kitaristi Daniel Freybergille, jotka ovat jo ilmoittaneet kasaavansa ympärilleen uuden kokoonpanon. Näin yksi suomalaisen metallin suurista kertomuksista muuttuisi pitkäksi osaksi laajempaa tarinaa, kuten Jäähallin-konsertin otsikko ”Chapter Called Children of Bodom” antoi ymmärtää. Ja näin vältytään hiipumiselta, josta Jäähallin-keikalla ei vielä ollut tietoakaan.
Periaatteessa lämmittelybändi Wheel oli pahassa paikassa – mutta vain periaatteessa. Vaikka yleisö oli tullut katsomaan Children of Bodomia vielä viimeisen kerran, se otti nousevan bändin suopeasti vastaan.
Se oli myös bändin ansiota: lämppäri oli tähänastisen uransa suurimmalla lavalla kotonaan. Wheelin tyyli, progressiivisena myllertävä post-rockmetalli, olisi antanut luvan introverttiin esiintymiseen, mutta helsinkiläisyhtyeen brittiläinen laulaja-kitaristi James Lascelles otti rohkeasti kontaktia katsomoon.
Wheelissä on ainesta. Nyt sen vain pitäisi vielä keksiä, kuinka muista Toolin perillisistä erotutaan.
Children of Bodom paineli lavalle varmoin askelin. Tämä oli viimeinen keikka mutta myös business as usual, show, jonka kokenut yhtye hoiti kotiin soiton suhteen suvereenisti ja tavattoman tiukasti ja tunnelman puolesta rennosti ja vähän humoristisestikin.
Biisilista painotti alkua ja loppua yhtä paljon. Something Wild -debyytiltä (1997) kuultiin levyn avausbiisi Deadnight Warrior ja encoreen säästetty Lake Bodom. Hexediltä bändi pisteli heti kärkeen Under Grass and Cloverin ja Platitudes and Barren Wordsin. Jälkimmäinen on yksi kaikkien aikojen iskevimmistä Bodom-biiseistä, jonka kaltaisia yhtyeen tuotantoon olisi saanut siunaantua enemmänkin. Yksi sellainen, uusimman albumin This Road, oli ikävä kyllä pudotettu setistä.
Vaikka Hate Crew Deathrollilta (2000) ja Follow the Reaperilta (2003) kuultiin eniten näytteitä, konsertti oli kattava: Bodom soitti jotakin jokaiselta studioalbumiltaan. Blooddrunk (2008), Halo of Blood (2013) ja I Worship Chaos (2015) olivat edustettuina nimibiiseillään. Relentless Reckless Foreverilta kuultiin takaraivoon kivasti kolahtava Shovel Knockout.
Yleisö kohahteli kovimmin kuullessaan Are You Dead Yet? -albumin nimikkobiisin, Follow the Reaperin Hate Me!:n ja Hate Crew Deathrollin nimikappaleen, joka vatkasi jäähallin permannolle vaikuttavan pitin. Varsinainen setti päättyi terävästi Needled 24/7:iin.
Jos joku odotti näkevänsä hajonneena lavalle nousevan, keskenään kyräilevän yhtyeen, sai pettyä. Lavakemia oli entisellään.
Wirman ja Laiho ottivat kontaktia virtuoosimaisissa soolo-osuuksissa, ja sulkipa kosketinsoittaja keulakuvan kainaloonsa yhden tilutuksen ajaksi. Jos se oli pelkkää silmänlumetta, osapuolten showmiestaitoja täytyy arvostaa.
Meininki oli melkeinpä korostetun rentoa: Wirman tunnusti soittaneensa yhden intron väärästä sävellajista ja unohtaneensa pukeutua keikkapaitaan, ja pyysipä hän yleisöä vilkuttamaan katsomossa istuneelle isälleen. Kaikki sellainen lohdutti yleisöä sanomalla, että vaikka viimeisiä viedään, kukaan ei sentään ole kuollut. Vielä.
Pettyä sai sekin, joka odotti suuria tunteenpurkauksia. Laiho kiitti Wirmania, Raatikaista ja Seppälää lyhyesti kuluneista vuosista, ja keikan päätteeksi silminnähden liikuttunut rumpali sanoi yleisölle muutaman sanan ikävästä ja kiitollisuudesta. Siinä kaikki.
Ei suuria elkeitä, ei itsensä korostamista, ei venytettyä settiä, ei sentimentaalisuutta, ei suurta draamaa.
Yleisö sen sijaan piti menneestä kiinni kaksin käsin. Kun Bodom poistui lavalta ja Beastie Boysin (You Gotta) Fight for Your Right (to Party!) alkoi pauhata, porukka ei lähtenyt mihinkään. Ihmiset odottivat uskollisesti vielä Michael Kamenin Band of Brothers -teemamusiikin soidessakin, vaikka oli jo selvää, ettei mennyttä enää saisi takaisin.
He tiesivät, että luku oli päättynyt, mutta eivät olisi millään halunneet kääntää sivua.
