Henry Rollins
Pakkahuone, Tampere
21.2.2022
Teksti: Jussi Niemi
.
Meillä oli Soundissa kova yritys, että olisin päässyt haastattelemaan kokonaan musiikintekemisestä puhumiseen siirtynyttä Henry Rollinsia nokakkain ja olen edelleen varma, että se olisi tuottanut kiinnostavaa jälkeä, mutta vastaus Henryn leiristä oli selkeä: ei mitään haastatteluja kiertueen aikana.
Nähtyäni hänen puheshow’nsa Tampereen Pakkahuoneella, en enää yhtään ihmettele hänen ratkaisuaan. Puhuttuaan tauotta ja erittäin intensiivisesti 2 tuntia 15 minuuttia, kukaan tuskin kaipaa sen lisäksi enää enempää lätinää. Kaiken kukkuraksi hänen päivittäin (!) pitkin Eurooppaa pinkova Good to See You –kiertueensa jatkuu käsittämättömästi keskikesään asti. Tuntuu, että siinä voi jo olla burnout lähellä.
Kaikesta huolimatta vuoropuhelu on aina ihan eri asia kuin monologi, josta todellakin oli kyse. Puhetta tuli sellaista vauhtia, ettei siihen väliin mitään kommentteja voinut heittääkään. Joku ääliö alkoi show’n loppupäässä huudella kovaa jotakin, mistä ei saanut mitään selvää, mutta Henry hiljensi varsin sinnikkään tyypin murjomalla häntä lempeästi humoristisin sanakääntein.
Pakkahuoneella kuka tahansa ymmärsi, ettei Henry jo lapsena saanut ”hyperaktiivisuus”-diagnoosia turhaan. En muista koskaan kokeneeni moista sanavyöryä. Siinä ei siis ollut koko aikana pienimpiäkään taukoja eikä Henry hörpännyt edes vettä. Niin ahkerasti kuin hän irvailikin ”seniiliydelleen” nyt 62-vuotiaana, äijän pää pelasi kuin partaveitsi. Ajoitus ja silkka stamina olivat käsittämätöntä luokkaa.
Enää (nuorena useamman seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi joutunut) Rollins ei kuitenkaan ole se Black Flagin aikainen raivopää, joka usein otti matsia keikalla jonkun yleisön jäsenen kanssa. Nykyään hän huokuu myötätuntoa kanssaihmisiään kohtaan, toimii aktiivisesti rauhan ja aidon tasa-arvon puolesta ja ”haluaa jättää planeetan parempaan tilaan pois lähtiessään kuin mitä se oli hänen maailmaan tullessaan”.
Sen vuoksi Henry kertoi viime vuosikymmenet matkustelleensa ympäri maailmaa kaikenlaisissa epätodennäköisissä paikoissa. Epäilemättä siinä, kuten hän totesi, oppii ymmärtämään, miten monenlaisia meitä ihmisiä on ja miten erilaisissa olosuhteissa joudumme elämään tai saamme elää. Usein Henryn huomiot ovat viitanneet siihen, että Amerikka on kipeä ja sekopäinen paikka.
Vuosikymmeniä yksin asunut työholisti Henry kertoi jo varhain tajunneensa, että hänen isänsä oli ”homofobinen rasisti ja konservatiivi” ja äiti ”väkivaltainen kahjo”. Niinpä hän ei pitänyt heihin yhteyttä ikuisuuksiin ja heidän kuolemastaankin Henry puhui varsin humoristisesti. Kuten myös kertoessaan, miten hänen rakas ystävänsä Joe Cole murhattiin hänen kotonaan, Henryn silmien edessä. Selväksi tuli kyllä, että kokemus on jättänyt Rollinsiin syvän trauman.
Vielä humoristisempi oli todella pitkä kertomus suomalaisesta skitsofreenista Rollins-fanista, joka totteli päässään puhuneita ääniä ja teki pitkän ja vaivalloisen matkan Henryn (sekopäiden varalta) bunkkerimaiseen kotiin rikkoakseen siellä tavaroita ja lopulta monen yrityksen jälkeen onnistuikin siinä.
Oletin etukäteen Henryn rökittävän Trumpia ja poliisien tekemiä mustien murhia enemmänkin, mutta niihin hän lähinnä viittasi lyhyesti, tosin useampaan kertaan. Enemmänkin hän antoi rivien välistä ymmärtää Amerikan tuottavan tehokkaasti monenlaisia hulluja. Punkistakaan Henry ei kauheasti paasannut. Sen sijaan suurta sankariaan Iggy Popia hän pilkkasi hellästi ja rakkaudella pariin otteeseen.
Viihdyttävä, ja opettavainenkin, rupeama Rollinsin show kaiken kaikkiaan oli, vaikka se ehkä olisi toiminut vielä paremmin vähän alle kaksituntisena.