Livearvio: klassisella kokoonpanollaan Helsinkiin ratsastanut Helloween tarjoili faneilleen kahden solistin vuoropuhelua ja kolmen kitaristin yhteistulitusta

Helloween
Jäähalli, Helsinki
30.11.2017

Teksti: Henri Eerola, kuvat: Saku Schildt

Älä koskaan sano koskaan. Musiikkiympyröissä tuntuisi olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että artistien äänekkäimpiinkin julkilausumiin on hyvä suhtautua varauksella, eikä sen sakeimmankaan pahan veren voi olettaa virtaavan loputtomiin. Jos kerran Bruce Dickinson aikoinaan palasi Rautaneidon rivistöön jo kuuden etsikkovuotensa jälkeen, eikä esimerkiksi Sepulturan perustaneiden Cavaleran veljeksien mykkäkoulua kestänyt kuin reilu vuosikymmen, miksei yksi jos toinenkin välirikko olisi tilkittävissä hetkenä minä hyvänsä? Huonompiakin esimerkkejä toki löytyy, ja esimerkiksi Anthrax onnistui menneiden haikailullaan keittämään itselleen viisi vuotta kestäneen sekametelisopan.

Kerta toisensa jälkeen toistuvasta ilmiöstä huolimatta power metal -pioneeri Helloweenin klassisen kokoonpanon yhteenpaluulle ei kieltämättä uskaltanut hirveän suuria odotuksia asettaa – monestakin syystä. Näistä kenties merkittävimmän, eli vuosikausia jatkuneiden, milloin kenenkin suusta lennähtäneiden tulikivenkatkuisten kommenttien lisäksi bändin status on pysynyt tähän päivään asti stabiilina, jopa menestyksekkäänä. Vuodesta 1994 yhtä pitänyt kolmikko laulaja Andi Deris, kitaristi Michael Weikath ja Marcus Grosskopf ovat silloisen laulajan Michael Kisken eroon johtaneen Chameleonin (1993) jälkeen, muun kokoonpanon siinä ohessa vaihdellessa, julkaisseet kokonaista kymmenen uutta ja omaleimasta musiikkia sisältävää albumia.

Pian Helloweenista irtautumisensa (1989) jälkeen Gamma Rayn käynnistänyt kitaristi-laulaja Kai Hansen on hänkin menestynyt tahollaan, ja lievästä laskusuhdanteesta huolimatta onnistunut pysymään kuulijoiden korvilla tähän päivään asti. Itse asiassa ensimmäinen pilkahdus yhteisen sävelen tavoittamisesta koettiin kymmenisen vuotta takaperin, Helloweenin ja Gamma Rayn yhteiskiertueella, jonka keikkojen encore -osuudessa Hansen soitti entisten yhtyekaveriensa kanssa klassikot I Want Out ja Future World.

Niin sanotulla klassisella ajanjaksolla, eli muun muassa koko genreä määrittäneillä Keeper Of The Seven Keys -albumeilla laulanut ja 1993 bändistä erotettu Michael Kiske onnistui vuosien saatossa välttelemään ja jopa vähättelemään kaikkea metalliin viittaavaa aina kaksituhattaluvun alkuun asti. Kunnes muuan maailman kovin Helloween-fani, Edguyssa nimensä luonut Tobias Sammet onnistui ylipuhumaan kaikkien aikojen sankarinsa tuolloin vielä tuoreen projektinsa Avantasian ensialbumille. Kiske-fanien iloksi miestä on tämän jälkeen kuultu jokaisella seitsemällä Avantasia-levyllä, mikä on toki ollut omiaan kiihdyttämään keskustelua yhteistyöstä vanhan työnantajansa kanssa.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että vuosi sitten julkistettiin koko lailla odottamaton uutinen aselevosta, jonka siemenet oli itse asiassa kylvetty jo hyvän aikaa sitten. Kiske ja Hansen palaisivat Helloweenin kokoonpanoon massiivista Pumpkins United  -maailmankiertuetta varten, olemassa olevan miesvahvuuden rinnalle. Suurin kysymysmerkki osoitti Kiske-fanien aina ja ikuisesti parjaamaan Andi Derikseen, jonka tontti ei kuitenkaan näyttänyt huojuvan muutoksesta huolimatta. Toki aika näyttää, missä muodossa yhtye jatkaa eloaan, nyt jo maailmanlaajuiseksi sukseeksi muodostuneen kiertueen jälkeen, mutta ainakin tällä haavaa laulajista nykyinen ja entinen näyttäisivät jakavan valokeilaa sulassa sovussa.

Kuten sanottua, Meksikosta startannut ja sittemmin Eurooppaan rantautunut reunion hieman ehkä haiskahtaa, koska käsittääkseni Helloweenilla ei ole sitten yhdeksänkymmentäluvun alun metallilaman jälkeen ollut menekkinsä suhteen sen suurempia haasteita. On mielestäni jopa nykyisen, viriilin sekä ennen kaikkea jo merkittävän aikaa yhdessä soittaneen (viimeisin muutos rumpali Daniel Löble liittyi bändiin 2005) miehistön aliarvioimista asettaa suuremman valokeilan tavoittamisen määreeksi kahden entisen jäsenen paluu estradille.

Oli toki mielenkiintoista ja valtaosan ajasta jopa viihdyttävää seurata kolmen kitaristin yhteispeliä. Eritoten ilahdutti, että kolmikon juniorille, Michael Weikathia ja Kai Hansenia viisitoistavuotta nuoremmalle Sascha Gerstnerille suotiin näytön paikkoja tämän tästä, ja taisi kaveri jopa lurittaa enemmän sooloja kuin Weikath. Laulujen suhteen toteutettiin mallia yhdessä ja erikseen, eritoten kahden magnum opuksen Halloweenin ja Keeper Of The Seven Keysin edetessä kahden nokkamiehen vuoropuheluna.  

Torstaista keikkaa nyt pari päivää pureskeltuani tulen siihen lopputulokseen, että olisin mieluummin nauttinut koko kaksikymmentäkolme kappaletta käsittäneen settilistan normaalin miehistön voimin. Tai ainakin ilman Michael Kiskea. On nurinkurista, että henkilö jonka paluulla nyt käytävää rundia myydään, käsittääkseni normaalia huomattavasti suuremmille areenoille, tarjoaa vähiten lisäarvoa yhtälöön. Kiske esiintyi laiskanpulskeasti. Perustajajäsen Michael Weikathin nyreää naamataulua on katseltu jo kolmekymmentä vuotta, ja kitaristin ailahteleva läsnäolo onkin lähinnä normi, mutta odotetun paluun tehnyt laulaja näytti hänkin valtaosan ajasta lähinnä odottavan pääsevänsä takaisin lavan taa. Toki Kiskellä on edelleen monen mielestä tärkeimpänsä, eli kokonaista musiikkigenreä määrittänyt äänensä, jonka senkin kanssa teki tämän tästä tiukkaa, mutta illan kapellimestarina toimi ehdottomasti Andi Deris. Sinänsä huvittavaa, että itse asiassa Deris näytti olevan ”Michin” läsnäolosta huomattavasti enemmän innoissaan kuin herra itse.

Yleisöä suosikkilaulajansa epäinspiroitunut löntystely ei näyttänyt haittaavan, vaan monen nuoruutta määrittäneiden kappaleiden kuuleminen alkuperäisellä äänellä kirvoitti loppuunmyydyn salin yhteislaulusta toiseen. Alkuperäinen ääni on tosin tässä asiayhteydessä kovin kaksiteräinen miekka: alun perin alle parikymppisenä levytetyistä kappaleista suoriutuminen tuotti tämän tästä tuskaa tammikuussa viisikymmentä vuotta täyttävälle laulajalle. Sävelkorvankin tarkkuutta tuli epäiltyä, niin lahjakkaasti metsään Forever And One (neverland) -duetto Kisken osalta meni.

Huomionarvoista tosin, että yhtä lailla niin Deriksen kuin eritoten Hansenin isännöimät raidat pitivät tunnelman katossa ja katsojien kitarisat hellinä. Eritoten toisiksi uusimman albumin (Straight Out Of Hell, 2013) Waiting For The Thunder heilautti ihokarvamittarin punaiselle.

Hieman jopa yllättäen keikan kliimaksi koitti Kai Hansenin asettuessa mikrofonin taakse. Thrash metalille flirttailevan debyytti Walls Of Jerichon (1985) huippuhetkiä läpikäynyt biisikimppu sähköisti yleisön ja eritoten miespuolisten kannattajien hyväksyvä mölinä osoitti Kisken ohella kurpitsafanien sydämen sykkivän yhtä lailla yhtyeen viidestätoista albumista vain kolmella ensimmäisellä vaikuttaneelle kiljukaulalle. Muutenkin Gamma Ray -pomon kujeilevat edesottamukset olivat illan viihdyttävintä seurattavaa, enkä tämän jälkeen epäile hetkeäkään tarinoita joiden mukaan alun perin nimenomaan Hansen äityi patistamaan muuta miehistöä nostalgiaturneelle.

Settilista:

Halloween (Kiske & Deris)
I’m Alive (Kiske)
If I Could Fly (Deris)
Are You Metal? (Deris)
Rise And Fall (Kiske)
Waiting For The Thunder (Deris)
Perfect Gentleman (Deris)
Walls Of Jericho -medley: Starlight – Ride The Sky – Judas (Hansen)
Heavy Metal (Is The Law) (Hansen)
Forever And One (Neverland) (Deris & Kiske)
A Tale That Wasn’t Right (Kiske)
I Can (Deris)
Livin’ Ain’t No Crime / A Little Time (Kiske)
Why? (Deris)
Sole Survivor (Deris)
Power (Deris)
How Many Tears (Kiske, Hansen & Deris)
Eagle Fly Free (Kiske)
Keeper Of The Seven Keys (Kiske & Deris)
Future World (Kiske)
I Want Out (Kiske & Deris)