Lamb Of God, Kreator
Helsinkin jäähalli
19.2.2023
Teksti: Henri Eerola, kuvat: Sami Lommi
Virginian Richmondissa vuonna 1994 perustettu, alun perin Burn The Priest -tittelin alla paiskonut Lamb Of God on yksi maailman suurimpia metallibändejä juuri nyt. Merkillepantavaa tästä tekee se, että yhtyeen voi väittää rakentaneen suosionsa omin ehdoin, musiikillisia kompromisseja vältellen, oppi-isiensä Slayerin ja Panteran latuja tiiviisti seuraten.
Suomi heräsi markkina-alueena jenkkibändille kohtalaisen myöhään, mistä johtuen Lamb Of Godia on Suomessa päässyt katsomaan lähinnä festarilavoilla tai isoilla areenoilla, ensin isompiaan lämmitellen, ja sittemmin omaa jäähallikeikkaansa isännöiden. Tämä on hieman sääli, sillä keikkapaikkojen kasvaessa myös neljä kertaa viidestä esiintyjän intensiteetti tuppaa notkahtamaan, eikä polttoaineena jylläävä adrenaliini ja aggressio löydä vastaanottajaansa samalla tapaa kuin parin metrin päästä lavannokasta.
Edellä käyty ajatuksenjuoksu on toisaalta silkkaa spekulaatiota, sillä olen jollain ilveellä onnistunut väistämään jokaista ajankohtaa, kun yksi suosikkiyhtyeistäni on kotimaassani vieraillut. Tämäkin, lopulta helmikuisena sunnuntai-iltana yhdessä Kreatorin ja Municipal Wasten kera toteutuva konsertti ehti kertaalleen viime marraskuulta siirtymään.
Kreator.
Siinä missä yhdysvaltalaisbändin tunnettuuskäyrä on parikymmentävuotta sojottanut pystysuuntaan, sen tämänkertainen kiertuekumppani, neljättä vuosikymmentä jyskyttävä saksalainen thrashjyrä Kreator sai oman osansa yhdeksänkymmentäluvun metallilamasta, mutta lopulta, niin monen muun lailla, palasi etsikkoaikansa jälkeen ydinosaamisensa pariin (Violent Revolution, 2001).
Tämän jälkeen onkin tuntunut siltä, että Kreator on ollut liki pysäyttämätön ja sen levy levyltä entistä äärimmäisemmäksi muovautunut musiikki on ollut juuri sitä, mitä sen kuulijat ovat suosikiltaan odottaneet. Elävänä Miland Petrozzan joukko sen sijaan on ollut aina ihmeellisen ailahteleva.
Viime kesän Tuskassa bändi vastasi koko viikonlopun parhaasta keikasta, mutta nyt Jäähallin lavalla soittaa ihmeellisen nuhainen kvartetti. Petrozzan tunnistettava, mutta äänelle armoton laulu on osan aikaa pihinää tai myötähäpeää aiheuttavaa raakkumista, eikä rumpali Ventorillekaan näyttäisi sattuneen se kaikkein edustavin päivä. Varsinkin nopeissa tuplabasarirykäyksissä mies on pulassa, ja muulla yhtyeellä on osan aikaa pakan kasassa pitelemistä rytmikoneen pahanlaatuisesti yskiessä.
Settilistaa analysoidessa väkisinkin miettii, miten paljon murhaavampi kokonaisuus olisi, jos yhdeksääkymmentä prosenttia ajasta ei paahdettaisi sata lasissa, vaan tasapainoa haettaisiin esimerkiksi Impossible Brutalityn (Enemy Of God, 2005) kaltaisilla keskitempoisemmilla jyrillä. Nyt hieman jo puuduttaa. Eikä pelkästään musiikki, sillä katosta roikkuvien hirtettyjen nukkejen rinnalla nähtävät Judas Priest -kielisoitinkoreografiat ja lopun hevimerkkiposeeraukset luovat kompastelevia ristiriitoja, joiden vuoksi illan seuraava esiintyjä pyyhkii Saksan lipulla pöytää.
Lamb of God.
Lamb Of Godilla ei ole kymmeniä taustalakanoita, seivästettyjä nukkeja, lavalla piipahtavia maskotteja tai edes pyrotekniikkaa, vaan selvästi asiansa osaava valomies ja kummallisesti vielä kolmenkymmenenkin vuoden jälkeen esiintymislavalta huokuva katujengimentaliteetti. Eritoten laulaja Randall Blythen ja kitaristi Mark Mortonin riehumista seuratessa hetkeksi unohtaa molempien käyvän jo viidettä vuosikymmentään. Polvituilla varustetun ikämiehen monen metrin hyppy rumpukorokkeelta on kieltämättä vaikuttava tempaus kerta joka ikinen kerta.
Tunnettuna Suomi-fanina tiedetty Blythe kertoo normaalisti omistavansa vankilakokemuksistaan kertovan 512:n kiertuekumppanibändeilleen, mutta tänään tribuutti suunnataan edesmenneelle ystävälleen Alexi Laiholle, jonka haudalla hän ja Miland olivat aiemmin käyneet osoittamassa kunnioituksensa.
Vaikka kahden uusimman albumin (Lamb Of God, 2020 ja Omens, 2022) kohdalla onkin hieman joutunut pettymään tutun kehän kiertämiseen, toimivat niiltä irrotetut raidat (Memento Mori, Resurrection Man, Ditch, Omens) vanhemman materiaalin rinnalla muitta mutkitta, mutta yksikään näistä ei ole Desolationin, Ghost Walkingin, In You Wordsin tai Set To Failin tasolla, joita hieman jään tällä kertaa kaipaamaan. Kuten Kreatorilla, myös lievä dynamiikan puutos vaivaa myös Lamb Of Godia, ja vaikka kappaleensa jo itsesään ovat keskimääräistä vaihtelevimpia, ei yksi Overlord setin keskellä olisi tehnyt yhtään pahaa.
