Livearvio: Kitaristi Mary Halvorsonin Amaryllis kukki hyvin omaperäisesti ja älyllisesti

Mary Halvorson Amaryllis Sextet, Tapani Rinne & Mika Rintala. 20.3. Promenadisali, Pori. Teksti: Jussi Niemi.
23.3.2023 08:40

Jyrki Laihon luotsaama Validi Karkia -klubi juhli Porissa 12-vuotista 600 keikan taivaltaan parina iltana peräkkäin. Sunnuntaina lauteilla nähtiin kitaristi Jonathan Kreisbergin ja pianisti Marko Churnchetzin duo ja maanantaina oli kitaristi Mary Halvorsonin Amaryllis Sextetin sekä Tapani Rinteen ja Mika ”Verde” Rintalan duon vuoro. Osallistuin jälkimmäiseen konserttiin.

Vuosina 2017–19 DownBeatissa-lehdessä ”parhaaksi kitaristiksi”, ”nousevaksi säveltäjätähdeksi” ja ”nousevaksi jazz-artistiksi” valittu amerikkalainen Halvorson ei ole itselleni kovin tuttu. Valmistauduin keikkaan kuuntelemalla kitaristin viimevuotisen Amaryllis-albumin läpi. Se oli kiinnostava, mutta ei ensikuuntelulla kauhean innostava.

Porin Promenadi-salissa Halvorson aloitti Amaryllisin kappaleella ja sen jälkeen jatkettiin pelkästään uudella levyttämättömällä materiaalilla, joka kuulemma taltioidaan heti bändin päästyä kotiin.

Halvorson on kitaristina täysin itseoppinut, tosin aiemmin hän soitti klassista viulua. Kertomansa mukaan Jimi Hendrixin kuuleminen paljolti sysäsi hänet uuden instrumentin pariin, vaikkei sitä juurikaan (yhtä melodiakulkua lukuun ottamatta) hänen nykyisestä soitostaan kuullut. Hyvin omaperäinen tapaus nainen kuitenkin oli, sekä kitaristina että säveltäjänä. Soitossa ja musiikissa oli selkeästi oma luonne. Keneltäkään muulta se ei kuulostanut.

Halvorson sekä pikkasi sormin että käytti plektraa, yhdessä kappaleessa jopa slide-putkea. Viimemainittua hyvin freesti, kaulan koko mitalla. Sointi, vaan eivät kuviot, oli usein melkein perinteistä jazz-kitaraa, mutta juuri kun vähiten odotti, Mary painoi jotain pedaalia, joka ikään kuin venytti tai tiivisti soundia.

Ajoittain Halvorson sooloili, mutta lähes aina niin, että soolo oli enemmänkin sävellyksen osa kuin perinteinen soolo.

Ensemblen sointia leimasi koko ajan neljää nuijaa käyttäneen Patricia Brennanin vibrafoni, joka teki soundista mukavan lämpimän ja melodisen, vaikka biisien rakenteet olivat varsin älyllisiä eivätkä niinkään melodiavetoisia. Melodisuutta painottivat vibrafonin ohella Adam O’Farrillin trumpetti ja Jacob Garchikin pasuuna, jotka yhdessä joskus soivat melko elokuvallisestikin, ja tarjoilivat myös useampia hienoja sooloja.

Nick Dunstonin kontrabasso tuppasi vähän hautautumaan kokonaissoundissa, vaikka yhdessä soolossaan kuulosti oikein napakasti jäntevältä. Tomas Fujiwaran rummut sen sijaan toivat kokonaisuuteen mukavan pehmeästi sensuellia svengiä, niin vapaita kuin kompit olivatkin.

Lopulliseksi vaikutelmaksi puolitoistatuntisesta kokonaisuudesta jäi itselleni enemmän viileä älyllisyys kuin tunteikas intohimo, mutta epäilemättä Halvorsonin omintakeisuus vaatii useampia kuuntelukertoja todella auetakseen.

Alkupaloiksi (ensimmäistä kertaa yhdessä) esiintyneiden Tapani Rinteen ja Mika Rintalan ambient sen sijaan meni suoraan hermojärjestelmään ja vaivutti rauhoittavaan transsiin meren rantaa ja havumetsiä luodanneiden visuaalien myötä. Verde aloitti kauniin filosofisesti pianolla, siirtyi sitten samassa hengessä sähköbassoon ja rakentamaansa primitiiviseen ”aavikkokitaraan”, jota hän soitti toisinaan myös jousella. Loppua kohti Rintala sääti lukuisia piuhoja ja namikoita sisältänyttä kaappia, joka muistutti kovasti muinaisia syntetisaattoreita. Veikkaan, että sekin oli itse rakennettu, niin kuin melkein kaikki Verden soittimet.

Rinne puhalsi kroonisesti itseään luupaten ja manipuloiden bassoklarinettia, välillä pelkkään suukappaleeseen tyytyen. Pitkiä kaaria, lukuun ottamatta hetkellisiä linnun ääniä. Kaiken kaikkiaan luonto oli avara, ja voimaannuttava.

Teksti: Jussi Niemi

Lisää luettavaa