Puistobluesin pääkonsertti
Järvenpään Vanhankylänniemi
2.7.2022
Teksti ja kuvat: Anssi Eriksson
Jo vuonna 1978 ensimmäisen kerran järjestetty viisipäiväinen Puistoblues huipentuu joka vuosi pääkonserttiin, jonka puitteissa Järvenpäässä on nähty legendoja B. B. Kingistä Lynyrd Skynyrdiin ja John Lee Hookerista ZZ Topiin. Kyse on talkoovoimin pystytettävästä koko perheen tapahtumasta, jonne saavutaan vilttien ja piknik-korien kanssa ja yleisöä on paikalla aina vaavista vaariin.
Koronan vuoksi kaksi edellistä Puistobluesia jäi monen muun tapahtuman tapaan järjestämättä. Nyt bluesjuhla tekee paluun naisvoittoisella ohjelmistolla, sillä 22-pistepirkon ja Devon Allman Projectin lisäksi lavalle nousevat ranskalainen Gaëlle Buswel, yhdysvaltalainen Joanna Connor sekä blueskuningatar Shemekia Copeland.
Pelipaikalle saavuttuani Järvenpään Vanhankylänniemi avautuu eteeni lämmöstä hohkaavana maalaisparatiisina. Tuossa vasemmalla laukkaa hevosia laitumellaan. Oikealla siintää palsta vehreää metsää. Pian peltomaisema vaihtuu kahvilaan, jonka pihamaa viettää kutsuvasti rantaan. Pienellä kukkulalla nököttää puolestaan puinen tuulimylly, jonka lavat tosin pysyvät aloillaan kuin liimattuina.
On alkukesän kuumin hellepäivä, eikä niemennokkaa ympäröivästä vesistöstä kimpoileva uv-säteily jää näkymättömyydestään huolimatta huomaamatta. Joka puolella ympärilläni käristyy nahkaa ja ruohikkoa kellastuu. Asfaltilla kävely on huono valinta, sillä tennarit kuumenevat sietämättömiksi ensimmäisen sadan metrin sisällä, mutta eipä nurmikkokaan mahda mitään taivaalta porottavalle möllykälle.
Viimeistään itse tapahtumapaikalla on selvää, että tästä on tulossa äärimmäisen hikinen reissu. Varjopaikkoja ei juuri ole, ja pilvetkin ovat pelkkää ohutta harsoa. Ainoan helpotuksen tarjoaa silloin tällöin Tuusulanjärveltä puhaltava viileä tuulenvire, jota ilman tämä ekskursio saattaisi hyvinkin jäädä viimeisekseni tällä pallolla.
Juomaa on kyllä saatavilla, samoin ruokaa, mutta ainakin tapahtuman ainoan lavan roudaustaukojen aikana jonot pääsevät kasvamaan suhteellisen pitkiksi. Kyllähän aina suurissa yleisötapahtumissa on syytä varautua hieman muodostelmassa seisomaan, mutta täydessä paahteessa se ei ole mitään herkkua. Alueen reunalla suihkiva sadetin muodostuukin nopeasti lavan edustan lisäksi yhdeksi päivän suosituimmista ajanviettopaikoista.
Päivän avaava 22-Pistepirkko pääsee lipsahtamaan allekirjoittaneen henkilökohtaisten logististen ongelmien vuoksi miltei kokonaan välistä. Uuden taustalakanan edessä esiintyvä yhtye vaikuttaa setin lopussa olevan kuitenkin hyvässä vedossa, ja esimerkiksi Snakecharmer pääsee luikahtamaan jopa hieman ihon alle. Tätä olisi mielellään todistanut enemmänkin.
Seuraava esiintyjä, bluesista, folkista ja rockista ammentava Buswel osoittautuu mainioksi laulajaksi ja esiintyjäksi. Ranskatar luovii energisesti läpi modernimpaa päätä edustavan roots-ohjelmistonsa, yleisöä suomeksi kappaleiden väleissä kiitellen.
Yhtyeen kitaristi on selvästi omaksunut vanhan viisauden, jossa kaikki mitä bluesjumalien koolle kutsumiseen tarvitaan, on (puoli-)onttoa mahonkia, P90-mikki ja saturaation sähisevässä kulminaatiopisteessä sihisevä fuzz-pedaali. Halleluja!
Seuraavana lavan ottaa haltuunsa blues-laulaja/kitaristi Johnny Copelandin tytär, jo 16-vuotiaana uransa aloittanut Shemekia Copeland. Laulajaa ei turhaan suitsuteta yhtenä sukupolvensa vakuuttavimmista bluesäänistä. Vuonna 2000 edellisen kerran samassa paikassa esiintynyt taiteilija tulkitsee paitsi taidolla myös melkoisella tunteen palolla.
Copelandin spiikit vaihtelevat kepeästä sopivan sulhaskandidaatin kanssa suoritettavan naku-uinnin suunnittelusta huomattavasti vakavampiin aiheisiin, kuten pandemian aikana sairastettuun maksasyöpään. Silti tunnelma on pikemminkin riehakas kuin harras.
Kun Copeland toteaa, ”I guess I’m married to the blues”, on äärimmäisen vaikeaa väittää vastaan. Laulumelodioiden väleihin pudotellaan tyylikkäitä, kokeneiden ammattimiesten tarjoilemia kitarasooloja ja -kudelmia. Kieliä ei venytellä vain näyttämisen halusta, vaan siksi, että jos Memphisiin ei kerran ole enää asiaa, tilanteeseen johtaneet tapahtumat kaipaavat asianmukaista fraseerausta.
Copelandin palkeiden riittävyydestä ei ole minkäänlaista pelkoa edes keikan loppupuolella, sillä tämä päätyy laulamaan hetken jopa ilman mikkiä, eikä sanoma jää varmasti yhdeltäkään paikallaolijalta kuulematta.
Pian Copelandin setin päätyttyä ilmoitetaan, että kansainvälisen lentoliikenteen ongelmista johtuen päivän kaksi viimeistä esiintyjää vaihtavat paikkoja keskenään. Pääesiintyjäksi alun perin kaavailtu Devon Allman Project pääsee nousemaan lavalle ensin muutoksen venyttäessä samalla hieman päivän alkuperäistä aikataulua.
Kun sukunimi on Allman ja tarttuu kitaraan, joutuu sietämään jonkin verran odotuksia. Sukujuuret juontavat kuitenkin suoraan Yhdysvaltojen southern rock -perinteen ydinmaille ja varsinaisten jättiläisten harteille. Devon ei kuitenkaan ole musertunut paineiden alle vaan luonut oman uransa omilla ehdoillaan.
Allman astuu lavalle yhdessä Larry McCrayn ja JD Simon kanssa. Kolmen kitaristin hyökkäys passaa allekirjoittaneelle enemmän kuin hyvin, sillä olen länsinaapurimme suuren ajattelin kanssa yhtä mieltä siitä, että more is todellakin more. Eikä tunnetusti mikään elämässä ole hienompaa kuultavaa kuin bluessoolojen vaihtelu taitavien soittoniekkojen kesken. Sitä myös saadaan. Yhtye esittää pitkiä jameja, joissa jokainen triosta saa oman vuoronsa loistaa ja kuluttaa otelautojaan.
McCrayn ammentaessa suoraan sähköisen bluesin alkulähteiltä Allman tuo seokseen oman southern rock -mausteensa, samalla kun JD Simo veivaa telecasteristaan notkuvia kuvioitaan ja uppoutuu välillä maukkaan slidetyylittelyn maailmaan.
Kaikki kolme pääsevät myös lauluhommiin. Erityismaininnan ansaitsee McCrayn ja juuri Suomessa ensi-iltansa saaneen Elvis-elokuvan parissa työskennelleen JD Simon esittämä, jälkimmäisen viimevuotiselta Mind Control -ep:ltä löytyvä psykedeelisen uhkaava Go Away Satan.
Auringonpaahteen hellittäessä otettaan Joanna Connor astelee lavalle suoraan Frankfurtista saapuneelta lennolta. Jo 1980-luvulla uransa aloittanut laulaja-kitaristi tunnetaan nykyisin jonkinasteisena viraalitähtenä. Videot Connorin villistä slidetyöskentelystä ovat keränneet suuria katsojamääriä ja saaneet runsaasti hämmästelyä osakseen. Esimerkiksi Chicagolainen WGN News kuvailee Connorin “näyttävän jonkun villiintyneeltä kitaraa soittavalta äidiltä”. Tähti itse on samoilla linjoilla, todeten: “olen äiti, en istu muottiin.”
Vaikka netti onkin vienyt spektaakkelin yllätysmomentilta tietyn terän, Connorin lavatyöskentelyn seuraaminen on siitä huolimatta kokemus. Se näyttää vaivattomalta, eläväiseltä, tarkalta mutta samalla suurpiirteiseltä. Siitä välittyy juuri se, minkä soittaja haluaakin välittyvän. Yllättäen kitaristin liidisoundissa on jopa hieman lukathermaista chorus/detune-muljuntaa, mutta se säilyy silti leikkaavana ja selkeänä.
Jos Connor itse on melkoinen virtuoosi soittajana, sellaisiksi paljastuvat hänen yhtyeensä jäsenetkin. Vasta 21-vuotias kiipparisti/urkuri saa reilusti tilaa fiilistellä ja revitellä, ja niin tämä myös tekee – suorastaan sydämensä kyllyydestä. Rumpali Jordan puolestaan viettää syntymäpäiviään ja saa yleisöltä asiaankuuluvan onnittelulaulun. Ylimääräisen ohjelmanumeron päätteeksi mies näyttää omaavansa varsin sielukkaan lauluääneen Ain’t No Sunshine -tulkinnallaan.
Kenties illan huikeimmasta yksilösuorituksesta vastaa kuitenkin yhtyeen basisti, jonka saumaton työskentely rytmiryhmän toisen osapuolen kanssa muodostuu varsinaiseksi grooven oppitunniksi. Setin loppupolella Connor toteaakin, ettei ole kuullut moista lätkytystä sitten Jaco Pastoriuksen, ja vaikka vertaus onkin grandioosi, nielen sen mukisematta.
Lämpötilan laskettua nippa nappa alle hellelukemien on aika summata päivän tapahtumat. Kaiken nähdyn perusteella lienee kuvaavinta todeta, että kahden viimeisen aktin paikkojen vaihtuminen oli jopa onnekas sattuma. Connorin ja kumppaneiden riemukas svengi oli nimittäin lopulta mitä osuvin päätös upeaa laulua ja soittoa tarjoilleelle konserttitapahtumalle.
Joanna Connor. Kuva: Anssi Eriksson