Myönnettäköön heti alkuun, ettei Suzi Quatro ollut minulle mikään kova juttu edes 70-luvun alussa, jolloin hän kehiin tuli. ”Purkkaa ja jytää” -osasto tuntui ihan liian kesyltä ja sovinnaiselta, viihdyin paremmin mustan musiikin ja psykedelian eturintamilla.
Katselin kuitenkin taannoin Suzista tehdyn dokumentin telkkarista, ja siinä hän teki erittäin sympaattisen vaikutuksen: ehdottoman täyspäinen ja huumorintajuinen nainen, joka osasi hoitaa uraansa alusta asti itse ja niin, ettei pää mennyt sekaisin. Hänellä oli jo 60-luvulla garage rock -yhtye The Pleasure Seekers. Ja kyllähän Suzi Q rokata osaa. Hän tulee Detroitista, missä särmä on aina kuulunut ikään kuin heimoperinteeseen.
Tampere-talossa Miss Quatro täräytti alkajaisiksi menemään Wild Onen ja osoitti heti olevansa 72-vuotiaaksi vakuuttavassa kuosissa. Minkäänlaista mummelimeininkiä ei ollut havaittavissa koko konsertissa, joka kesti reilut kaksi tuntia. Kun Suzi pari kertaa ravisti pyllyään suoraan yleisölle, siinä ei ollut mitään kornia, huumoria kylläkin. Suzi on niin pienikokoinen — mistä hän väänsi itseironisen vitsinkin — että normaali sähköbasso näytti hänen käsissään valtavalta.
Bändissä oli hänen lisäkseen kolmen torven sektio, kitaristi, rumpali, kosketinsoittaja ja kaksi taustalaulajaa, joiden koreografiat menivät hetkittäin hiukan huvittavan puolelle ”Amerikan viihteessään”, mutta ei mitenkään ärsyttävästi. Homma oli ryhmällä hienosti hanskassa.
Erityiskiitos menee rumpalille, joka osasi lyödä tanakaltakin tuntuneita backbeateja ilman tympeää halonhakkuusoundia ja Tampere-talossa toisinaan siihen liittyvää kiusallista viivekaikua. Kitaristilta kuultiin muutama tyylikäs eikä lainkaan kliseinen soolo, ja myös tenoristi kävi ajoittain eturivissä tuuttaamassa räväkästi.
Can the Can ja 48 Crash tietysti kuultiin, ja kitaristin kanssa duettona vedetty Stumblin’ In -balladi. Omaan makuuni Suzi ja koko bändi oli parhaimmillaan Your Momma Won’t Like Messä, joka erittäin funkyllä klavinetillaan muistutti Stevie Wonderin Superstitionista ja lopulta lainasi sitä suoraankin, kuten myös Smoke On The Wateria ja paria muuta 70-luvun superhittiä. Suzi itse irrotteli pitkän mutta napakan bassosoolon. Sen jälkeen hän siirtyi rumpukorokkeelle ja veti hauskan rumpudueton rumpalin kanssa. Olin aistivinani, että tällainen funkympi ote oli tähdelle itselleen ehkä läheisin.
Rockin’ In The Free World vedettiin aika tarkkaan Youngin alkuperäisen mukaan, mutta tositarkoituksella. Samoin CCR:n Bad Moon Rising, varsin juurevasti. Encoreksi Suzi versioi Eaglesin Desperadon yksin pianon ääressä, on kuulemma lempibiisejään. Kiinnostavaa oli, että kahdessa pianolla soolona vedetyssä biisissä laulu putosi todella komeasti, kun taas nopeissa rock-numeroissa se oli vaatimattomampaa.
Loppupuolen uudet, Suzin pojan kanssa tehdyt kappaleet menivät selvästi purkkamoodista vasemmalle ja lukeutuivat illan kärkipäähän.
Nostalgia-elementtiä Suzi korosti vähän turhaankin kertomalla aina tarkkaan biisien tekoajan ja tarjosi kakkossetissä pitkähkön tilityksen koko urastaan. Viihteellinen iltahan se pääpainoltaan oli, mutta ei mitään ilmapuhallettua kuraa. Hommasta jäi hyvä maku.
Teksti: Jussi Niemi