”Elävä musiikki on maailman parhaita asioita” – Lost In Music tarjosi neljä päivän tehoannoksen keikkoja

Pehmoaino oli yksi Lost In Music -festivaalin vuoden 2022 odotetuimmista esiintyjistä. (Kuva: Jacky Law)

Lost In Music -kaupunkifestivaali täytti Tampereen klubit livemusiikilla 28.9.–1.10.2022. Voionmaan koulutuskeskuksen oppilaat levittäytyivät ympäri kaupunkia arvioiden ja kuvaten ison määrän kiinnostavia keikkoja Soundin verkkosivuille.

Anna Järvinen

Anna Järvisen esiintyminen Lost In Musicissa oli ensimmäinen mahdollisuus kuulla artistin myöhemmin julkaistavan, kokonaan suomenkielisen levyn materiaalia. Kahden synistin (Tapio Viitasaari ja Matti Ahopelto) voimin esitetty, jykevästi etenevä elektropop pääsi yllättämään varsinkin sillä, kuinka toimivasti Järvisen sielukkaan leikkisä tulkinta istui musiikkiin.
Paperista paikoittain sanoja varmistellut Järvinen esiintyi viettelevän itsevarmasti, turhia prameilematta, antaen musiikin ja melodioiden toimia esityksen pääosassa. Esiintyminen tuki myös kappaleiden teemoja loistavasti.
Lupaavasti alkanut esitys ei kuitenkaan kantanut loppuun asti, ja suhteellisen monotoninen sekä muuntumaton äänimaailma kävi pidemmän päälle puuduttavaksi. Vaikka mielenkiinto ja kiinnostus uutta levyä kohtaan heräsikin, en nähnyt kuitenkaan tämän olleen se ideaalein tapa kuulla kappaleet ensi kertaa.
– Miika Kekki

Anna Järvinen (kuva: Henriikka Salo)

Arppa

“Toisella puolella soi vielä musa, niin olkaa niin kuin me ei oltais vielä tultu tähän”, ilmoittaa Arppa eli Aaro Airola minuuttia yli puolenyön, jolloin keikan oli tarkoitus alkaa. Tullikamarin Klubin puolella on totta tosiaan vielä edellisen esiintyjän venähtänyt keikka kesken, mutta pian loputkin yleisöstä virtaavat puolijuoksua paikalle. Arppa yhtyeineen pysähtyy ryhmähalaukseen lavan takaosassa, ja he pääsevät vihdoin astelemaan yleisön eteen aplodien saattelemana. Heti ensi töikseen jo ensimmäisen kappaleen aikana Arppa hyppää alas lavalta ja tulee iloisesti moikkailemaan innostuneita eturiviläisiä, mikä kertoo koko keikan ajan leijailleesta yhteydestä esiintyjien ja yleisön välillä.
Yleisöstä ja esiintyjistä huokuva energia ja ilo saavat tunnelman Pakkahuoneella kohoamaan kattoon. Arpan elämää syleilevä hymy pysyy kasvoilla koko keikan ajan, ja esiintyjän sympaattinen olemus on omiaan saamaan kaikki katsojat hänen puolelleen. Esiintyjien rennot asut ja yleinen olemus sekä lavalle tuodut, hauskan valaistuksen luovat jalkalamput tekevät tunnelmasta kodikkaan. Niin esiintyjät kuin yleisökin tuntuvat olevan onnellisia yhdessä vietetystä hetkestä Pakkahuoneen yössä. Vaikka Arpan edustamasta folksävytteisestä poprockista ei muuten pitäisikään, yhtyeen mainio esiintyminen imee katsojan mukaansa.
– Inka Linna

Arppa (Kuva: Inka Linna)

Beyond Awareness

Keskiviikon ensimmäisen bändin astellessa lavalle on Klubilla vielä melko hiljaista. Suomalainen metal rock -yhtye ei kuitenkaan ehdi soittaa kuin ensimmäisen biisin, kun porukkaa alkaa kerääntyä enemmänkin paikalle. Tunnelma on heti muutamasta testisävelestä lähtien odottava, ja yksi innokas fani innostuu huutelemaan äänekkäästi jo ennen biisien alkamista, kun bändi on vasta kapuamassa lavalle.
Solisti Jere Tarkkanen taitaa mainiosti niin heviörinän kuin vaikeammatkin laulunäytteet, ja kappaleiden edetessä huomaan olevani yhä vaikuttuneempi bändin vetovoimasta ja esiintymisestä. Tarkkasen lisäksi varsinkin yhtyeen basisti dominoi lavaa leveillä haara-asennoillaan ja hiusten heiluttamisellaan.
Edes keikan lopussa keskelle lavaa kaatunut vesipullo ei hidastanut menoa saati saanut laulajan pasmoja sekaisin. Ja vaikka osa biisien sanoituksista hukkuikin välillä musiikin pauhuun, niin hyvä tunnelma säilyi läpi koko keikan. En olisi voinut toivoa parempaa aloitusta tämän vuoden Lost In Music -tapahtumalle.
– Lila Lammi

Beyond Awareness (Kuva: Lila Lammi)

Brymir

Kymmenen vuotta on vettä ehtinyt Tammerkoskessa virrata siitä, kun viimeksi todistin Brymirin livenä. Bändin musiikillinen ulosanti on noista ajoista kokenut merkittävän muutoksen. Yhtye onkin kehittynyt mukiinmenevästä Ensiferum-pastissista tummanjylhäviä teemoja viljeleväksi ja sinfoniseen ulosantiin nojaavaksi yhtyeeksi. Soundi ei ehkä ole se kaikkein omaperäisin, mutta se osaa hyödyntää genren parhaita elementtejä poikkeuksellisen onnistuneesti.
Vaikka varsinkaan yhtyeen uudempi materiaali ei ollut tuttua, pääsi biiseihin todella helposti sisään todella ehjän livesoundin johdosta. Parhaiten mieleen jäivät astetta hyökkäävämmät, nopeatempoisemmat kappaleet, joissa viljellyt black metal -vivahteet istuivat yhtyeen musiikkiin loistavasti. Brymirin tulkinta näytti kelpaavan myös yleisölle, ja karismaattisen solistin johtamien joukkohuudatusten kohdalla – joita yhtye leikkisästi kutsui yleisön soundchekiksi – ei juuri hymistelty.
Todella inspiroiva ja onnistunut esitys, jonka johdosta bändin uudempi tuotanto lähtee tehokuunteluun mitä pikimmiten.
– Miika Kekki

Cyan Kicks

Keskiviikon ensimmäinen pääesiintyjä aloittaa esityksensä hienolla valoshow’lla tasan silloin, kun on tarkoituskin. Tunnelma on hyvä, mutta liian kirkkaat valot saavat aluksi siristelemään. Lavan edustalla on joitakin kovempia Cyan Kicks -faneja, jotka ovat selvästi tulleet paikalle hyvissä ajoin, mutta suurin osa ihmisistä pysyttelee selvästi taka-alalla, jolloin Pakkahuoneen avara tila jää hieman tyhjän oloiseksi.
Alternative rockia elektronisella twistillä soittava bändi on kaiken kaikkiaan hieno ilmestys heti lavalle astuessaan. Jokaisella neljällä jäsenellä on yhtenevät kasvomeikit timantteineen päivineen (sukupuolesta riippumatta), ja valkoisiin vaatteisiin pukeutunut solisti Susanna Saarinen erottuu selkeästi muusta, tummanpuhuvasta ryhmästä.
Vaikka Saarisen lavakarisma ja itsevarmuus paljastavat, että yhtye on tottunut esiintymään isoissa paikoissa, jää esityksestä silti puuttumaan jotakin. Hänen kaunis laulunsa jää paikoitellen vaisuksi, vaikka korkeimmat nuotit raikuvatkin isoina ja voimakkaina.
– Lila Lammi

Cyan Kicks (Kuva: Jacky Law)

Costee

Täyteen ahdetulla Klubilla on kuuma tunnelma. Kello on jo yli puolen yön, ja lavalle on juuri noussut Costee. Tila on täynnä ihmisiä, ja pienehkössä ympäristössä yleisön mylvintä kuuluu korvia huumaavana. Klubilla lavan ja yleisön väliin ei ole jätetty tyhjää tilaa, jolloin katsojat pääsevät aivan kiinni lavan reunaan, suoraan laulajan jalkojen juureen, mikä korostaa keikan aikana ollutta esiintyjän hyvää yhteyttä katsojiin.
Costee, oikealta nimeltään Jussi Tiainen, kyykistyy eturivissä olevien, innostuneiden tyttöjen eteen ja saa heiltä käteensä kukkasen, jonka hän pujottaa korvansa taakse. Lopulta Tiainen heittää kukan yleisöön, ja ilahtunut fani nappaa sen itselleen keikkamuistoksi.
Laulajan vakuuttava lavaesiintyminen saa yleisömeren mukaan yhteislauluun useammankin kappaleen aikana. Costee on julkaissut uuden albumin Kaikki vampyyrit ei juo verta vain viikkoa aiemmin, ja yleisön tosifanit ovat innoissaan päästessään kuulemaan myös uutta musiikkia livenä. Kokonaisuudessaan tästä keikasta ei jäänyt paljoa puuttumaan.
– Inka Linna

Costee (Kuva: Riia Regina)

Detset

Detsetin alkuvuodesta julkaistu debyytti pääsi yllättämään. Sopivissa määrin räävitöntä sekoilua ja vakavampia hetkiä tarjoillut levy viritti keikkaa kohtaan odotukset, joita bändi valitettavasti ei juuri millään tasolla onnistunut lunastamaan.
Yhtyeen esiintymisestä hehkui sieluttoman suorittamisen meininkiä lähes koko keikan ajan. Biisit tahkottiin läpi ilman sen suurempia fanfaareja, ja ilman juuri minkäänlaista yleisökontaktia. Tämä yhdistettynä pääsolistin ärsyttävän kliseisiin lavamaneereihin ja yhteisen visuaalisen linjan puutokseen latisti tunnelmaa todella pahasti. Yleisö ei myöskään näyttänyt juuri bändin vaihtoehtometallista lämpeävän.
Muutamat toimivat täsmäiskut esiintyminen kuitenkin tarjoili debyyttilevyn singlenäkin julkaistujen The Mechanicin ja kaihoisan Mariana Arcin muodossa. Hyvin nopeasti kuitenkin palattiin puuduttavaan läpisuorittamiseen.
Yhtyeessä on paljon potentiaalia, ja vaikka levyllä meno onkin tiukkaa ja toimivaa, olisi Detsetin hyvä petrata esiintymispuolta merkittävästi.
Ensi kerralla paremmin.
– Miika Kekki

Dirt

Ilmoille kajahtaa muutama korvia riipivä vihlaisu, kun rock-yhtye Dirt astelee Klubin lavalle virittelemään soittimiaan hieman yhdeksän jälkeen keskiviikko-iltana. Irvistän ja toivon teknisten ongelmien menevän pian ohi, mutta joudun ikävä kyllä pettymään.
Solistin ääni hukkuu musiikin jyskeeseen niin monessa kohtaa, että välillä hänen ei huomaa edes laulavan muuta kuin suun liikehdinnästä. Suurimmat äänet sekä rääkäisyt kuitenkin kuuluvat, joten huomaan heti, että ongelma ei ole hänen äänessään, vaan niemenomaan tekniikassa. Ensimmäiset biisit jäävät kuitenkin melko vaisuiksi.
Asiaan vaikuttaa osittain myös se, että vaikka suurin osa bändin jäsenistä näyttää ilakoivan ja nauttivan lavalla olosta, niin itse laulaja kääntyilee jatkuvasti ympäri, kääntäen selkänsä yleisölle. Toisaalta hänen olemuksestaan huokuu tiettyä itsevarmuutta ja rokkikukon elkeitä, jotka saavat hänet tästäkin huolimatta ottamaan tilan haltuunsa.
Vaikka aloin jo ensimmäisten biisien kohdalla lähes odottaa keikan loppumista, niin parin viimeisen kappaleen soidessa huomaankin tilanteen olevan toinen. Laulajan ote yleisöön kehittyy selvästi keikan edetessä, ja ryhmä-moshaukset sekä yleisön vetäminen yhteislauluun saavat koko paketin toimimaan jopa alkukankeuden jälkeen.
– Lila Lammi

Dirt (Kuva: Lila Lammi)

Elias Gould

Olympian yläkerrassa tunnelma on odottavainen. Ihmiset salissa alkavat valmistautua piakkoin alkavaan keikkaan. Kun kello lyö 23:20, katseet kääntyvät lavaa kohti. Elias Gould astelee esiin yhdessä bändinsä kanssa. Ensimmäinen kappale lähtee soimaan, mutta lavan ja yleisön väliin jää oudon paljon tilaa. Ihmiset lähtevät varovasti mukaan ja jammailevat paikallaan. Tunnelma salissa on erilainen kuin monilla muilla keikoilla. Jotenkin jopa hienostunut ja nautiskeleva.
31-vuotias Gould laulaa ja esiintyy lavalla itsevarmoin liikkein. Laulamisen välissä hän jutustelee yleisölle ja ihmettelee, miksi he ovat niin kaukana. Joku yleisöstä huutaa musiikin olevan liian kovalla. Oman näkemykseni mukaan musiikki oli hyvällä voimakkuudella, eivätkä instrumentit jyränneet Gouldin karismaattista ääntä, mikä on ongelma monien muiden artistien keikoilla.
Gouldin kappaleiden sanoitukset ovat tarinallisia, mutta myös hyvin herkkiä ja ajatuksia herättäviä. Kun on Ikuinen heinäkuu -biisin vuoro, yleisökin alkaa herätä, ja Kitarasankarin kohdalla viimeistään tunnelma on katossa.
Neljänkymmenen minuutin keikka menee ohi nopeasti, ja Gould kiittää kaikkia mukana olleita. Keikan lopetuksesta jää kuitenkin tunne, että se tyssäsi vähän nopeasti ja suorittaen. Tämä ei ehkä ollut Gouldin parhainta antia, mutta käteen jäi kuitenkin hyvä fiilis.
– Julia Jumisko

Elias Gould (Kuva: Julia Jumisko)

Have You Ever Seen The Jane Fonda Aerobic VHS?

Kolmannen levynsä kesällä julkaissut Have You Ever Seen The Jane Fonda Aerobic VHS? esiintyi Lost In Musicin avajaisiltana Secret Sauceityssa. Lähiöravintolan odottavaa tunnelmaa loi 30-henkinen yleisö asettuessani paikoilleni hieman ennen keikan alkua. Viimeiset soundcheckit lupailivat säröilevää syntikan soundia volumenappulan ollen kirkkaasti kaakossa.
Keikan alusta lähtien mukana ollut melankolisuus niin solistin kuin syntikan soundissa osui hienosti yhteen, ja se kantoi koko keikan ajan. Yleisö pääsi jammaillen heti mukaan, ja miksipä ei pääsisi: Bändillä on tarttuva soundi, eikä äänenvoimakkuuden kanssa kursailla.
Varjoa keikan ylle alkoi kuitenkin nousta rumpali Janne-Petteri Pitkälän käytöksestä niin teknisten vaikeuksien kuin kyseenalaisen soittokunnon myötä. Ensin rumputaiturin fokus karkasi hajonneen hi-hatin vuoksi, ja show jatkui miehen saadessa kommenttia omalta yhtyeeltään kuin yleisöltäkin. Välillä jäi soittamatta loppurummutus, eikä kaikkia biisejä meinattu saada alkamaan. ”Huipennuksena” Pitkälä mainosti rockuransa loppumista, joka latisti yleisön tunnelmaa biisien välissä. Solistin ilmoittaessa etukäteen viimeisestä kappaleesta olisi ilmassa leijunutta kiusaantumisen ja hiljaisuuden savuverhoa voinut leikata tylsemmälläkin voiveitsellä.
Yhtä kaikki tuntuu, että yhtyeen kokoonpano, soundi ja biisit sopivat pienehköön kapakkaan, jossa jokainen katselija saa fiilisteltäväkseen upeilla syntikkamelodioilla kruunatut menobiisit. Valitettavaa on, jos tämä oli rumpalin keikan lopussa ilmoittama ”bändin viimeinen keikka”.
– Mikko Koivisto

Have You Ever Seen The Jane Fonda Aerobic VHS? (Kuva: Riia Regina)

Kosmiset Liskot

“Tervetuloa terraarioon!” julisti tamperelainen rap-kolmikko lompsiessaan Yo-talon lavalle aplodien saattamana. Kosmiset Liskot on omien sanojensa mukaan “Tampereen helmein räppiyhtye”, mistä on hankala esittää eriävää mielipidettä. Varsinkaan tämän keikan jälkeen.
Yhtye esitti omia kappaleitaan, ja yleisön iloksi myös julkaisemattomia. Onhan se etuoikeus olla kuulemassa jotain ennen muita! Biisit bängäsivät ja yleisö tykkäsi. Yhtyeen jäsenillä oli lavalla selkeästi hyvä olla, ja porukan keskinäinen kemia välittyi myös yleisöön. Eihän siinä voinut olla hymyilemättä. Yhtyeen jäsenillä kiersi lavalla karkkirasia, ja sitä he siinä keikan ohessa nauttivat. Mukavan inhimillistä toimintaa!
Lavalla soivat ilmakitara ja suu, ja Yo-talon lauantai-illassa tämä setti toimi todella hyvin. Liskot huolehtivat yleisön viihtyvyydestä letkeän humoristisilla välispiikeillä. Esiintymisen aikana kolmikko liikkui rytmikkäästi, tämä johtunee kaikkien kolmen breakdance-taustasta.
Keikan päättyessä yhtyeen jäsenet kertoivat, että heiltä on mahdollista ostaa Terraario-ep:tä c-kasettina. Kyllä, c-kasettina. Nyt on kova!
– Emilia Vainionpää

Kosmiset Liskot (Kuva: Emilia Vainionpää)

Lyyti

Lyyti vastasi koko Lost In Musicin parhaasta esityksestä. Eläväisen yhtyeen kanssa esiintyneen artistin runollinen indie pop heräsi keikalla eloon aivan uudella tavalla. Jo valmiiksi valloittavat kappaleet uhkuivat sitä samaa uutuudenviehätystä kuin ensi kertaa kuultuina, ja Lyytin heleänsärmikäs sekä ennen kaikkea itsevarma tulkinta pitivät hyppysissään koko keikan ajan.
Lyytin rinnalla esiintynyt yhtye on voimavara, jota toivoisi Lyytin tulevilla julkaisulla kuulevan enemmänkin. Esimerkiksi mykistävän upeasti lauletut stemmat olivat esityksen ultimaattinen kohokohta. Eheä yleissoundi varmisti myös sen, että kappaleisiin viljellyt nyanssit eivät jääneet huomaamatta. Levyä suoraviivaisempi tulkinta ja yhtyeen mukanaan tuoma dynamiikka toivat musiikkiin paljon uusia sävyjä.
Puoli tuntia oli aivan liian vähän, ja Lyytiä jäikin kaipaamaan välittömästi lisää. Kerta kaikkiaan upea kokemus.
– Miika Kekki

Lyyti (Kuva: Henriikka Salo)

Melo

Tilan seinillä oli lappuja, joissa luki artistin oma toive: ei videokuvausta. Lavalle saapui tummiin pukeutunut Melo mustat hanskat kädessään. Soittoaika puoli tuntia, tiivis setti oli siis tiedossa.
Melon lavaenergiasta huokui viha ja turhautuminen, kuka tietää mitä kohtaan. Isoksi yllätykseksi hän esitti vain vanhoja 2018 vuoden kappaleitaan, vaikka häneltä on tullut kesällä kokonainen albumi. Suosituimmat räppibiisit, kuten E ja Crunch time jäivät soittamatta kokonaan. Tämä lieneekin tarkkaan harkittua ja tarkoituksellista, sillä Melolla on käynnissä jonkinlainen uudelleenbrändäytyminen – mies kun on vaihtanut tyyliä räppikukosta peräkammarissa lojuvaan emopoikaan. Tämä iskee täydellisesti hänen valveutuneimpiin faneihinsa eli nuoriin naisiin, joita koko eturivi oli täynnä.
Ensimmäisten kappaleiden aikana kontaktia yleisöön ei tullut. Kyse saattoi olla näkyvyysongelmasta, sillä ensimmäiset kappaleet Melo esitti tukka silmillä. Keikan loppupuolella hän puhkaisi vihakuplansa hetkellisesti, ja loi katsekontaktia yleisöön. Katseeseen vastattiin enemmän kuin innokkaasti.
Kun artisti poistui lavalta 23 minuutin jälkeen, tuntui kuin keikka ei olisi oikeastaan edes alkanutkaan. Olipa outoa.
– Emilia Vainionpää

Melo (Kuva: Emilia Vainionpää)

Merta

Arki-illaksi valitettavan myöhäisellä esiintymisajalla siunattua Mertaa ei tuntunut venynyt esiintymisaika paljoa hetkauttavan. Ensi-iskusta lähtien lavan piti hallussaan valloittavan energinen pop metal -yhtye, jonka soundista löytyy paljon yhtymäkohtia aikaisemmin samana iltana esiintyneeseen Cyan Kicksiin.
Yhtyeellä on takana vasta muutama nopeassa tahdissa julkaistu levy, mutta siitä huolimatta ulosanti vaikutti todella ammattimaiselta. Taustalaulut tulivat paljolti nauhalta, mikä vei hieman potkua yhtyeen esiintymisestä. Ehkä kahden laulajan käyttöä voisi harkita tulevaisuudessa?
Yhtyeen selkein voimavara oli energia, niin livemuodossa kuin biisien sanomassakin. Teksteissä käsiteltiin niin vapautta, tasa-arvoa kuin mielenterveysongelmien suosta nousemista erittäin antaumuksellisesti. Tarttuviin kertosäkeisiin oli helppo hypätä mukaan ja raskaammat runttaukset toivat sopivaa lisämaustetta. Niitä jäikin kaipaamaan lisää.
Yleissoundin puolesta olisi pieni lisämureus ollut paikallaan ja varsinkin herkemmissä kohdissa meno latistui valitettavan nopeasti. Vielä julkaisematon, astetta rauhallisempi kappale Tiimalasi ei juuri jättänyt muistikuvia.
Potentiaalia yhtyeellä on kuitenkin rutkasti ja bändin profiilin toivoisikin kasvavan ajan mittaan.
– Miika Kekki

Olivera

Pakkahuoneen torstai-illassa on paikalla melko paljon yleisöä, mutta suurin osa silmäpareista on jäänyt katselemaan illan ensimmäistä esiintyjää tilan takaosiin. Olivera, eli siviilissä Katriina Ullakko, astelee lavalle kultaisen, viittamaisen takin liehuessa ja aloittaa keikkasettinsä hyvällä energialla. Yleisö syttyy esitykselle kuitenkin aika hitaasti.
Oliveran esitellessä Thank God I’m an Atheistin, jolla hän osallistui kevään 2022 UMK-kilpailuun, alkaa yleisöstä kuulua supinaa – kaikki tunnistivat kappaleen. Olivera kertoo miettineensä pitkään, onko tällaisia teemoja käsittelevää kappaletta soveliasta julkaista.
Oliveran kauniit ja herkät sanoitukset saavat kuulijan pysähtymään kuuntelemaan, ja menevämmät kappaleet saavat yleisön pikkuhiljaa huojumaan musiikin tahtiin. Vaikka Olivera on tottunut esiintymään isoillekin yleisöille, huomaa että kyseessä on illan ensimmäinen keikka. Yleisö alkaa vasta heräillä keikan aikana ja kokonaisuudessaan tunnelmasta jää uupumaan jotakin. Päällimmäisenä keikasta jää mieleen Oliveran persoonallinen ja upea lauluääni.
– Inka Linna

Olivera (Kuva: Inka Linna)

Pambikallio

Omaa nimeään kantavan debyyttilevynsä alkuvuodesta julkaisseen Pambikallion utuinen indie pop oli mitä täydellisintä musiikkia valaisemaan pimenevää syysiltaa. Olympian seinien syleilyssä vapautuneesti esiintynyt yhtye tarjoili todella eheän kokonaisuuden, johon sisältyi vanhemman materiaalin lisäksi myös useita täysin uusia kappaleita. Niinkin uusia, ettei kaikille oltu ehditty vielä edes loihtia nimiä.
Uudet biisit tuntuivat jatkavan musiikillisesti bändin debyyttialbumin linjaa ilman sen suurempia muutoksia. Pambikallion paketti on kuitenkin niin ehjä ja hallittu, että muutosta ei näe tarpeellisena. Aiempaan tuotantoon verrattuna oli kappaleissa havaittavissa asteen suoraviivaisempaa lähestymistapaa.
Yhtyeen heleä-äänisen solistin Pauliina Nymanin seisauttava tulkinta toimi livenä yhtä tehokkaasti kuin levylläkin, kuten Neitoperhosen kaltaiset kappaleet upeasti todistivat. Yhtyeen musiikissa vahvasti läsnä oleva kaiku istui sekin liveympäristöön mainiosti, eikä dominoinut liiaksi yleissoundia.
– Miika Kekki

Pambikallio (Kuva: Henriikka Salo)

Pehmoaino

Kyllä oli pehmoista! Tuore artisti Pehmoaino, eli Aino Morko bändeineen, oli kovin odotettu esiintyjä. Eturivi oli ollut täynnä jo pitkän aikaa, mutta vielä viime hetkillä ennen keikan alkua paikalle rynni ihmislauma innoissaan. Artistin useampi kappale on ollut pinnalla Tiktok-sovelluksessa, josta moni onkin kuullut hänen kappaleitaan ensimmäisen kerran.
Aino kääri yleisön silkkihuiviin äänellään, joka tyynnytti jokaisen levottoman sielun. Artistin esiintymisliikkeet olivat erittäin sulavia, ne muistuttivat hetkittäin balettitanssijalle ominaisia kädenliikkeitä. Yleisön ja Ainon välillä huokui keskinäinen lämpö, ja artisti jutustelikin yleisölle kuin parhaille ystävilleen. Nämä vastailivat ja huudahtelivat hänelle samalla tavalla takaisin. Välillä tuntui, kuin Ainoa olisi osittain jopa ujostuttanut olla lavalla, ihmisten edessä, omana itsenään. Tämä saattoi kuitenkin olla vain osa herttaisen nuoren naisen lavakarismaa.
Sähkökitaran artisti otti esiin Ikuinen virta -kappaleen aikana. Kyseessä on alun perin Indican kappale, josta Pehmoaino on tehnyt oman tulkintansa. Tulkinta upposi yleisöön, ja moni kaivoi biisin aikana kännykkäkameran esiin. Tämä hetki piti taltioida.
Keikka oli kuin jouluna saatu pehmeä paketti, jota et osannut toivoa mutta jota oikeasti tarvitsit. Se pitää lämpöisenä pitkään.
– Emilia Vainionpää

Pehmoaino (Kuva: Jacky Law)

Ramses II

Keikka alkaa juuri niin kuin odotinkin. Kun ensimmäisenä kuullun Villieläimen kertosäe alkaa, lähtee yleisöstä sellainen mylvintä, ettei biisin suosio jää varmasti kenellekään epäselväksi. Meno on kuin kunnon bileluolassa.
Loputkin Ramses II:n kappaleet kulkevat aika samalla kaavalla ja käsittelevät melko kevyitä aiheita. Juhlimista, vapautta, irrottelua. Tunnelma on hauska ja meno villiä, mutta artistin silmillä keikkuvat aurinkolasit pitävät häntä hieman etäällä bilekansasta.
Tilanne kuitenkin korjaantuu, kun Ramses II käy heittelemässä ylävitosia eturiville sekä keimailemassa heidän puhelimiensa kameroille. Ja lähteväthän ne aurinkolasitkin lopulta.
Artisti onnistuu lopulta pitämään tunnelman korkealla koko keikan ajan, ja huomaan olevani positiivisesti yllättynyt hänen taidoistaan ottaa lava haltuun.
– Lila Lammi

Ramses II (Kuva: Emilia Vainionpää)

Robin Packalen

Eriparikengät, takaperinvoltti ja kiljuvat fanit. Näitä oli Robinilla 2015, ja näitä on myös Robin Packalenilla 2022. Esiintymiskielen vaihto ei ole vaikuttanut Robinin uskottavuuteen millään tavalla. Robin Packalen on viskannut Frontside Ollie -Robbarin syvälle komeroon skeittilautoineen, ja se toimii paremmin kuin voisi uskoakaan. Yleisö tanssi ja lauloi villisti koko keikan ajan, Robin vielä yleisöään villimmin.
Artistin lavaenergia on jotain aivan käsittämätöntä, ja tanssitunneilla on selkeästi käyty. Robin tanssi suurieleisesti jokaisen kappaleen aikana, hän ei ole pönöttäjä. Hän puhui kappaleiden välissä yleisölle musiikin tärkeydestä. Joillekin se on työ, joillekin terapiaa. Hänelle selkeästi molempia.
Robin Packalenin uudet englanninkieliset kappaleet eivät ole saaneet kovin suurta radiosoittoa, ja keikalla tätä ei voinut kuin ihmetellä. Jokainen yleisössä ollut osasi vähintään kertosäkeen näistä kappaleista. Tässä hurmoksessa olisi voinut viettää vielä ainakin tunnin tai pari lisää.
Järjestyksenvalvojat pääsivät töihin joutuessaan poistamaan yleisössä olleen innokkaan fanin tämän halutessa edes yhden yhteisen sekunnin Robinin kanssa. Samaistuttavaa.
Yleisö jäi toiveikkaasti odottamaan edes yhtä suomenkielistä Robinin kappaletta. Voi olla, että komeron ovi täytyy vielä joku päivä avata ja kaivaa Frontside Ollie esiin.
– Emilia Vainionpää

Robin Packalen (Kuva: Emilia Vainionpää)

Ruissalo Amping

Turkulainen Ruissalo Amping julkaisi debyyttilevynsä viime vuoden puolella, ja yhtye on viime aikoina alkanut saada osakseen ansaitsemaansa huomiota. Esiintymispaikkana mielenkiintoinen Secret Sauceity, eli käytännössä pizzerian nurkkaus, oli juuri sopivan sisäänpäin kääntynyt ja palveli mainiosti bändin omaa melankolista linjaa.
Yllätyksekseni yhtye ei esittänyt ainokaista levyään alusta loppuun kokonaisuutena, vaan tarjoili epälineaarisesti levyltä yksittäisiä kappaleita. Tämäkin osoittautui toimivaksi strategiaksi ja antoi levyllä ehkä hieman varjoon jääneille kappaleille mahdollisuuden loistaa.
Tyhjäkäyntiä ei juuri tarjoiltu, vaikka musiikki olikin paikoin lakonista ja hypnoottisen toisteista. Ainoastaan Aallot-kappale otti aikansa ennen kuin biisiin pääsi sisälle. Yhtye esiintyi ihailtavan staattisesti ja sopivan lakonisesti, kuten tällaiseen kenkientuijottelurokkiin kuuluukin. Liika revittely olisi vienyt fokusta pois musiikista.
Yleissoundiin olisi toivonut petraamisen varaa, sillä kaihoisia melodioita soittanut kitara ei pääsyt oikeuksiinsa. Se viimeinen potku jäi varsinkin loppukeikan kunnianhimoisimmista biiseistä uupumaan.
– Miika Kekki

Ruoska

Kahdenkymmenen kilon painoisten asujen kanssa esiintyminen ei ole mikään helppo suoritus. Varsinkaan, jos kyse on militaristisella täsmällisyydellä runttaavasta industrial metalista. Jollain ihmeen kaupalla viime vuosina jälleen aktivoitunut Ruoska sai moisen kuitenkin näyttämään varsin vaivattomalta.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan lähes raivostuttavan tarttuvia biisejä toinen toisensa jälkeen tarjoillut yhtye ei juuri sallinut lepotaukoja innostuneelle yleisölle. Kun solisti Patrik Menander käskytti, yleisö totteli. Oli käsky sitten hyppiä tai laulaa mukana. Mies yli laidan -hitin aikana ei pääsolistin juuri tarvinnut äänihuuliaan kuluttaa, sen verran kuuluvasti yleisö mylvi biisin sanat.
Settilista nojasi paljolti yhtyeen taukoa edeltäneeseen tuotantoon. Vanhan Ruoska-fanin mieltä lämmitti erityisesti yhtyeen toiselta levyltä löytyvä Dramstadt. Parin viime vuoden aikana julkaistusta kolmesta singlestä kuultiin vain Kade, jonka vastaanotosta päätellen yleisökin on selvästi odottanut uutta materiaalia.
Ruoskaa ei koskaan nostettu samaan kastiin muiden aikakautensa suomalaisten metallibändien, kuten Stam1nan ja Mokoman, kanssa. Tämän livevedon perusteella toivoisi kyseisen vahingon korjaantuvan mitä pikimmiten.
– Miika Kekki

Ruoska (Kuva: Miika Kekki)

Saruru

Pupunkorvat, j-pop vaikutteet, sähkökannel ja lava täynnä kissapehmoja on kombinaatio, joka pistänee vannoutuneimmankin musiikkifanin hetkeksi hiljaiseksi. Helsinkiläislähtöinen Saruru tarjoili kaikkea tätä ja enemmänkin puolituntisen esiintymisensä aikana.
Triona esiintyneen yhtyeen musiikkia voisi kaiketi parhaiten kuvailla popmetalliksi, mutta Sarurun anarkistinen lähestyminen musiikintekoon tuntuu hylkivän kaikenlaisia genremääritelmiä. Ja hyvä niin.
Uuden kitaristinsa kanssa ensimmäistä kertaa soittanut bändi tarjoili energisen ja ennen kaikkea mieleenpainuvan keikan. Biisit sisälsivät sopivasti vaihtelua hyökkäävämpien ja seesteisempien kohtien välillä. Keskitempon paikkeilla turhankin paljon operoineisiin biiseihin tosin toivoisi astetta rikkaampaa dynamiikkaa. Pääsolistin kyky vaihdella raakojen huutojen ja heleiden melodioiden välillä on ihailtavaa, vaikka kiinnittäisinkin huomiota artikulaatioon, joka ilmeni kompastuskohdaksi levyn lisäksi myös livenä.
Yhtyeen julkaisematon materiaali kuulosti aiempaa itsevarmemmalta ja aggressiivisemmalta. Eikä bändi näytä olevan hiljenemässä, mitä tulee lyriikoiden feministisiin teemoihin. Tekstien kursailematon suoraviivaisuus onkin bändin ehdottomasti parhaita aspekteja.
Syötävän suloisen Sarurun ensivaikutelman ei siis pidä antaa hämätä. Nämä puput purevat.
– Miika Kekki

Saruru (Kuva: Riia Regina)

Stoned Statues

Kotimaisen musiikkikentän huulilla debyyttilevynsä julkaisusta lähtien ollut Stoned Statues todisti, että joskus ennakkohypeen kannattaa luottaa. Bändi esitti omaa nimeään kantavan levyn materiaalia jumalaisella intensiteetillä ja energialla. Rouhea livesoundi täydensi paketin upeasti ja yhtyeen seurassa vietetty puolituntinen kuluikin aivan liian nopeasti. Karismaattinen kolmikko otti lavan itsevarmasti haltuun, jaesiintymisestä loisti palo ja into musiikin tekemiseen. Yhtyeen esiintymisen kokisi mielellään myös intiimimmässä ympäristössä.
Debyytin materiaalin lisäksi kuultiin yksi uudempi kappale, joka ei valitettavasti juuri iskostunut selkärankaan alun MTV-aikojen emo rockin mieleen tuonutta introa lukuun ottamatta.
Stoned Statuesin menoa ei voi kuin ihailla, ja parhaimmillaan yhtyeen esiintymisen seuraaminen konkretisoi sen, miksi elävä musiikki on maailman parhaita asioita.
– Miika Kekki 

Viivi

Kun Viivi astelee lavalle, hän näyttää ihan tavalliselta parikymppiseltä naiselta pitkine vaaleine hiuksineen ja rentoine vaatteineen. Viimeistään hänen alkaessaan laulaa, saa kuitenkin jälleen muistutuksen siitä, että ikä todella on vain numero.
Sekä hänen äänessään että biisien sanoituksissa on sellaista syvyyttä, mitä ei jokaiselta pidemmänkään uran tehneeltä konkarilta välttämättä löydy. Hänen lauluistaan heijastuu niin paljon tunnetta, että ei ole vaikea arvata artistin olleen itsekin mukana kirjoittamassa kappaleitaan.
Tuntuu uskomattomalta, että vain yhden albumin julkaisseella naisella voi olla noinkin vahva ja itsevarma läsnäolo. Vaikka biisien teemat pyörivät lähinnä sydänsuruissa ja eroissa, on hänen esityksensä yllättävän viihdyttävää katsottavaa. Viivi heittää itsekin lavalla vitsiä siitä, että seuraava albumi tulee sitten olemaan iloisempi. En kuitenkaan koe sen olevan tarpeellista. Tämä toimii hyvin näinkin.
– Lila Lammi

Viivi (Kuva: Jacky Law)

Yona

Monipuolisen musiikillisen uran eri genrejen parissa tehneen Yonan repertuaari on niin laaja, että ennen keikkaa on vaikea edes keksiä, mitä haluaisi kuulla. Skaala on mieletön.
Keikka alkaa Yonan uusimman, sinfoniaorkesterin kanssa tehdyn levyn avauskappaleella Ooksä unohtanu. Kappaleesta esitetty kohtalokkaan dramaattinen bändisovitus tuo mieleen Bond-elokuvien tunnusmusiikin. Kyseinen sovitus toimii monta kertaa paremmin kuin levyversio ja sen toivoisikin saatavan kuunneltavaksi myös levytettynä. Biisin myötä todentuu myös se, että oli Yona kuinka upea tahansa levyllä, on hän yhtä upea myös livenä.
Karismaattinen artisti puhelee yleisölle rennosti sen, minkä niukalta soittoaikataululta kykenee. Taustabändin tärkeys tulee selväksi keikan edetessä. Vaikka materiaali keskittyykin Yonan uudempaan tuotantoon, on kappaleita sovitettu myös artistin elektronisvaikutteisemmilta levyiltä. Livesovitukset, erityisesti keikan päättävän Iloo putoo -kappaleen kohdalla, paljastavatkin sävellyksistä täysin uusia kulmia unohtamatta äänitettyjen versioiden keskeisiä aspekteja. Varsinkin sellisti Juho Kanervo jää mieleen innovatiivisella soitollaan.
Viimeiset soinnut seuraavat Olympian seiniä pitkin poistumistani. Yona tuli, näki ja voitti.
– Miika Kekki

Yona (Kuva: Henriikka Salo)

Tekstit ja kuvat: Voionmaan koulutuskeskuksen mediaopiskelijat
Lisää Lost In Music 2022 -tunnelmia löydät täältä