Maailman neroin yhtye muutaman metrin päässä – Wire | 7.11. Tavastia, Helsinki

Hypnoottinen minimalismi sekä ylinopea protopunk nivoutuvat kirskuviin ja avaruudellisesti pulputtaviin kitaravalleihin

Wire on musiikkifanin ja -toimittajan märkä uni. Yksimielisesti nerokkaaksi julistettu bändi. Yhtye, joka ei koskaan breikannut kaupallisesti, mutta jonka vaikutusvalta ja henkinen perintö tiedostetaan suureksi. Moni suosittu vaihtoehtoyhtye, etunenässä R.E.M., Blur ja Sonic Youth, ovat maininneet Wiren esikuvakseen ja lontoolaisyhtyeen kolme ensimmäistä levyä on luokiteltu postuumisti klassikoiksi. Myöhemmillä levyillään bändi on säilyttänyt innovatiivisen asenteensa musiikin tekemiseen ja yltänyt ihan viimeisillä teoillaan huippuvuosien taiteellisiin saavutuksiin. Siinäpä tarpeeksi syitä sille, että odotukset keikkaa kohtaan nousevat väkisinkin korkealle.

Nyt Wire on 37-vuotisen uransa aikana ensimmäistä kertaa Suomessa, ja Tavastialle on kokoontunut puolitäysi salillinen yhtyeen faneja.

New Tigersin juurevasti rosoinen mutta samalla pop-romantiikan eteeristä kaikua huokuva surinarock miellyttää rentoutusjuomaa juodessa.

Sitten koittaa totuuden hetki. Maailman neroin yhtye muutaman metrin päässä. Nyt jos koskaan on mahdollista kokea vasta edesmenneen Lou Reedin sanoin rockin ihme. Yhtye aloittaa Chairs Missing -albumin mainiolla Maroonedilla, mikä saa odottamaan hittikimaraa, jota ei kuitenkaan tule. Seuraavat kappaleet ovat tämänvuotiselta Change Becomes Us –albumilta, ja paria täkyä lukuun ottamatta tuoreessa materiaalissa pitäydytään koko loppuesityksen ajan.

Soittaako bändi löysästi? Onko soundissa liikaa diskanttia? Pienen alkukankeuden jälkeen alkaa kuitenkin toimia. Jos odottaa hittejä, saa pettyä, mutta kuusikymppisten rokkareiden nykykunto on hyvä. Colin Newman näyttää farkkutakissaan ja silmälaseissaan hoikalta ja terveeltä ja esiintyy vähäeleisen coolisti artikuloiden abstraktit tekstinsä tapansa mukaan korostuneen selkeästi. Hän kompittelee vahvasti efektoidulla, turkoosilla Eastline-kitarallaan ja lihavoi välillä sointia niinikään turkoosilla Danelectro-baritonikitaraaan. Basisti Grahan Lewis liikehtii paikoillaan ja nyppii plektralla bassonsa kieliä erikoisesti alhaalta ylöspäin. Rumpali Robert Gray soittaa minimalistisia komppejaan päättäväisesti eikä fillaa kuin äärimmäisen harvoin.

Kolmen eri asteisesti kaljuuntuneen vanhan herran rinnalla yhtyeen muita jäseniä puolet nuorempi soolokitaristi Matt Simms näyttää pitkine hiuksineen varsinaiselta kitarasankarilta. Varsin paljon yhtyeen soundista onkin Simmsin harteilla. Poika hoitaa hommansa tyylikkäästi ja soittaa antaumuksella ja eläytyen. Valtavaa efektiarsenaalia hyödyntäen hän loihtii Fender Jazzmasteristaan mitä mielikuvituksellisimpia ja häiriintyneimpiä soundeja.

Wiren nykyinen tyyli on varsin tanssi- ja transsikelpoista musiikkia, jossa Can-johdannainen hypnoottinen minimalismi sekä ylinopea protopunk nivoutuvat kirskuviin ja avaruudellisesti pulputtaviin kitaravalleihin. Wire rokkaa yhä aivan omanlaisella tavallaan ja yhtyeen vanhaa ja uutta yhdistelevä nykytyyli on täysin kuranttia ja relevanttia, paikoin jopa muodikkaan kuuloista musiikkia. Torstaina Tavalla kuullaan jopa pari julkaisematonta kappaletta, jotka alleviivaavat sitä, ettei yhtyeen luomisvimma osoita hiipumisen merkkejä. Spentin ja Cometin punk-jyräys taittuu ikämiehiltä vakuuttavasti. 

Keikan jälkeen mieleen jää silti hieman ristiriitainen fiilis. Yhtye ei tunnu antavan itsestään tänään aivan kaikkea. Kuinka hieno ja monipuolinen tunnelman kaari olisi saatu, jos yhtye olisi valinnut settiin enemmän kappaleita varhaisemmilta levyiltään? Yleisöönkin olisi takuulla tullut enemmän liikettä, jos ne pari hittiä olisi soitettu. Itsetietoiselle Wirelle se olisi merkki nostalgiasta ja paikoilleen jäämisestä.