Rockfest
Hyvinkään lentokenttä
2.6.–4.6.2022
.
Teksti: Anssi Eriksson ja Artturi Siromaa
Kuvat: Sami Lommi
.
Kaksi vuotta. Se on pitkä aika ihmiselle ilman keikkoja. Se on sitä paitsi katsojille mutta myös ennen kaikkea artisteille, promoottoreille sekä ylipäätään kaikille musiikki/tapahtuma-alalla työskenteleville aina roudareista keikkamyyjiin ja kirjanpitäjiin saakka.
.
Isojen festivaalien pitkä kuiva kausi katkesi – kirjaimellisesti – kuitenkin vihdoin torstaina Hyvinkään lentokentällä.
.
Paikalle saapuessa taivas oli tumma ja sadetta vihmoi tasaiseen tahtiin. Vaihtelua säähän tarjosivat ainoastaan tuulenpuuskat, jotka vaihtoivat pisaroiden syöksysuunnan vertikaalisesta horisontaaliseen, ja vesilammikoita kierrellessä olo oli kuin Ultra Bran kappaleen kuuluisalla jättäjällä. Puitteet olivat kuitenkin kunnossa runsaine juoma- ja ruokatarjoiluineen, eikä sadekamppeiden saatavuudessakaan esiintynyt ongelmia.
.
Kahden vuoden keikaton ajanjakso näkyi tapahtuman ensimmäisen esiintyjän ja päälavan korkanneen, jo reilut kymmenen vuotta thrashahtavaa metalia veivanneen jyväskyläläinen Lost Societyn otteissa. Hinku takaisin lavalle oli suorastaan käsinkosketeltavissa. Yhtye esiintyi energisesti ja keulakuva Samy Elbanna vakuutteli kuin varmemmaksi vakuudeksi kaivanneensa palavasti livemusiikin pariin palaamista. Edes liukkaalla lavalla pyllähtäminen ei keskeyttänyt laulaja-kitaristin energistä kohkaamista.
.
No Absolution -albumin materiaaliin vahvasti nojannut setti päätettiin yhtyen tuoreimpaan singleen 112, joka edustaa yhtyeelle loikkaa puhtaamman metalcore-ilmaisun suuntaan. Tätäkö on luvassa enemmänkin yhtyeen syksyllä julkaistavalta uutuusalbumilta?
.
– Anssi Eriksson
.
Torstain ensimmäisten päälavan esiintyjien joukossa operoi Los Angelesista ponnistava rap-metal trio Fever 333. Kotimaassaan yhtye on ollut Grammy-ehdokkaana parhaan rock-esityksen kategoriassa, mutta Suomessa bändi on vielä melko tuntematon. Tästä kieli myös, ettei lavan edustalla ollut tungosta ensimmäinen kappaleen alkaessa. Yleisö kuitenkin löysi paikalle muutaman ensimmäisen kappaleen aikana ja lähti mukaan bändin energiseen meininkiin.
.
Rockfestin-keikka lähti käyntiin räjähdysmäisesti Bite Back -kappaleella, ja energialataus pysyi vahvana koko keikan ajan. Tunnelma oli katossa, ja musiikki todellakin tuli iholle. Yhtyettä on verrattu Rage Against The Machineen, ja vaikutteet kuuluivat ja näkyivät niin musiikissa kuin lavaesiintymisessäkin.
.
Yhtyeen nokkamies Jason Butler toi orkesterin arvoja yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvosta esiin välispiikeissään, mikä loi osaltaan henkilökohtaisempaa vaikutelmaa Suomessa tuntemattomasta jenkkibändistä. Butler kävi myös yleisön joukossa ottamassa kontaktia festivaalikansaan.
.
Ennalta pelkäsin, olisivatko yhtyeen kappaleet liian samankaltaisia, mutta settilista oli hyvin rakennettu. Keikasta pystyi havaitsemaan selkeän draaman kaaren, ja kokonaisuus oli eheä. Biisit olivat hyviä, ja mielenkiinto säilyi läpi tunnin mittaisen setin. Päälava ei lopulta ollut Fever 333:lle senttiäkään liian iso.
.
– Artturi Siromaa
.
Soundi-lavalle suunnatessa vauhdissa oli Leedsistä ponnistava hardcore punk -poppoo Static Dress. Allekirjoittaneelle yhtye tuo mieleen kaikuja 2000-luvun puolivälin emo-skenestä ja nimistä kuten Taking Back Sounday ja Brand New. Kitaristi puolestaan kanavoi selviä Wes Borland -viboja naamioineen ja sadetakkeineen. Ei ehkä kaikkein omintakeisinta, mutta muutaman kappaleen otannalla lajissaan varsin kelvollista menoa.
.
Soundi-lavan seuraava esiintyjä Diablo osoitti olevansa edelleen voimissaan. Rainer Nygård joukkoineen tarjoili sekoituksen uutta ja vanhaa materiaalia. Keikan jälkipuolella kattava putki biisejä yhtyeen alkuvuodesta julkaisemalta seitsemänneltä studioalbumilta When All the Rivers Are Silentiltä, joka kiilasi ilmestyessään suoraan virallisen albumilistan ykköspaikalle.
.
Pitkäikäisen yhtyeen tenho on helppo ymmärtää. Se soittaa konstailematonta eletyn elämän iloista ja suruista kertovia kappaleita tanakoilla riffeillä ja jykevästi paaluttavan rytmiryhmän tuella. Nygärdia voi hyvällä syyllä kutsua Suomen Hetfieldiksi niin äänenkäyttönsä kuin komppikätensäkin osalta. Huumoriakaan ei oltu unohdettu, siitä kertoi jo sadeviittoja kuhisevan yleisön iloksi junttauksen sekaan ujutettu Pitkä kuuma kesä -laina.
.
– Anssi Eriksson
.
.
Kilttiin pukeutuneen motoristiviikinki Zakk Wylden luotsaama Black Label Society oli seuraava tarkastuskohde. Yhtyehän ei musiikillisesti esitä mitään uutta auringon alla. Repertuaari koostuu bluesista ponnistavasta heavy/groove metallista, jossa pentatonista sahataan äänennopeutta lähennellen, universaalin huiluäänisäkin pohjia siinä sivussa koluten.
.
Tunnustan, etten ole Wylden laulutavan tai -soundin ylin ystävä, mutta esiintyjänä karhean karski korsto onnistuu vangitsemaan huomion jo pelkällä habituksellaan. Kappalemateriaali on tasalaatuista, mutta ne kaikista kovimmat killeribiisit uupuvat. Parhaimmillaan orkesteri toimittaa kuitenkin erittäin maukkaita riffejä ja tarttuvaa poljentoa.
.
Se, että kitara on Wyldelle pyhän esineen asemassa, ei jää epäselväksi. Välillä kuusikielistä nostellaan käsivarsien varassa ilmaan kuin Leijonakuninkaassa konsanaan, ja toisinaan taas sillä tilutellaan minuuttikaupalla niskan takana. Wylden ja kakkoskitaristi Dario Lorinan kitarabattleja oli mukava seurata, mutta pidemmän päälle meno saattaisi muuttua puuduttavaksi. Reilun tunnin setissä näin ei kuitenkaan ehtinyt päästä käymään. Jyräyksen lisäksi kuultiin yksi balladi In This River, joka toimi tribuuttina edesmenneille Abbottin veljeksille.
.
– Anssi Eriksson
.
Sateiselle Soundi red stagelle asteli torstai-illassa Zakk Wylden tähdittämä Black Label Society. Wylde tunnetaan Ozzy Osbournen pitkäaikaisena kitaristina, mutta myös Black Label Society on kasvattanut itselleen uskollisen faniyhteisön. Yhtye aloitti kuusiviikkoisen Euroopan kiertueensa Hyvinkään Rockfesteiltä.
.
Huonosta säästä huolimatta faneja oli kerääntynyt paikalle runsaasti. Poikittainen vesisade ja savu lavavalojen valaisemana tehosti osaltaan bändin lavashow’ta.
.
Bändi turvautui setissään faneille tuttuihin biisisuosikkeihin. Torstai-illan hittikimarassa kuultiin muun muassa Suicide Messiah, Stillborn ja Demise of Sanity. Dimebag Darrelin muistolle kirjoitetun In This Riverin aikana lavaa koristivat taustalakanat Dimebagista ja Vinnie Paulista. Kappale oli setin ainoa, jossa Wylde soitti pianoa kitaran sijaan, ja se oli myös setin ainoa balladi.
.
Kitarafaneille tarjoiltiin herkkua pitkillä sooloilla, ja nähtiinpä yhtenä ohjelmanumerona Wylden ja kakkoskitaristi Dario Lorinan kitarabattle, joka huipentui yhteistilutukseen kitarat niskan taakse nostettuina.
.
Reilun tunnin mittaisen shown aikana nähtiin melkoinen kitaranäyttely, kun Wylde vaihtoi soitinta lähes jokaiseen kappaleeseen. Erikoista oli, että soundi ei kitarasta huolimatta muuttunut juuri lainkaan. Kaikki kitarat olivat mikitetty jokseenkin samanlaisilla aktiivimikrofoneilla. Lieneekö tässä ollut tarkoitus esitellä vain Zakk Wylden oman soitinmerkin Wylde Audion katalogia?
.
Wylden elämänmuutos ei myöskään jäänyt keikalla huomaamatta. Koko nelihenkinen yhtye nautti esityksen aikana pelkkää vettä ja energiajuomaa. Wylden uskonnollisuus tuli esiin ristinmerkein pitkin keikkaa. Myös kitara ja efektipedaalit saivat osakseen jonkinlaisen siunauksen keikan päätteeksi.
.
– Artturi Siromaa
.
.
Yhdysvalloista palannut Nightwish sai kunnian toimia avauspäivän pääesiintyjänä. Allekirjoittanut oli edellisen kerran nähnyt yhtyeen tämän taannoisella virtuaalikeikalla, mutta eihän kuvaruudulta kelmeästi heijastuvan valon äärellä istuminen kykene millään korvaamaan varsinaista livetilannetta. Ilmassa väreilikin pitkän tauon jälkeen suuren musiikkijuhlan tuntua kansan pakkautuessa runsain mitoin sateen piiskaamalle ja mudan valtaamalle kentälle.
.
Yhtyeen suureellinen setti oli omiaan luomaan kontrastia ympäröivän todellisuuden, tällä kertaa aivan kirjaimelliseen harmauteen. Nyt ei kaivattu satuhetkeä nuotion äärellä vaan suureellista tunteiden välitystä taivaankantta maalaillen. Sitä myös saatiin. Bändi oli kaivanut kauan kaivatut pommit ja raketit naftaliinista, eikä ilotulituksissakaan säästelty.
.
Vuosien koulimaa ja hienosti yhteen soittavaa Nightwishiä ei tunnu soveliaalta luonnehtia huippuunsa hiotuksi koneeksi – sen ilmaisu on moiseen aivan liian orgaanista ja hengittävää. Nightwishin musiikilla ja esityksissä on pulssi, ja vaikka se pysyykin suurimman osan ajasta kestävyystreenien tasolla intervallien sijaan, se naputtaisi tasaisessa rytmissä nikottelematta epäilemättä vaikka useamman tunnin putkeen.
.
Kuuluuko (ja näkyykö) viime vuonna riveistä poistuneen Marko Hietalan puute lavalla? Kyllä. Basisti oli kuitenkin varsin olennainen osa yhtyeen ääni- ja kuvamaisemaa. Pystyykö laulaja Floor Jansen kantamaan yksin pääasiallisen viihdyttäjän viittaa harteillaan? Ehdottomasti. Keulakuvana Jansen osaa ottaa yleisönsä eikä alankomaalaissolistin tulkintakyvyistä tai laulutaidoista löydy tunnetusti minkäänlaista valitettavaa.
.
Setin päättäneen The Greatest Show on Earthin (jonka jälkeen kuultiin vielä nauhalta All the Works of Nature Which Adorn the World: Ⅷ. Ad Astra) jälkeen kentältä poistui allekirjoittaneen lailla todistamaansa ilmeisen tyytyväistä katsojakuntaa.
.
– Anssi Eriksson
.
.
Perjantai
.
Toisen festivaalipäivän avasi oman kesän keikkarupeamansa startannut garagerock-duo Ursus Factory. Sää oli yön aikana vaihtunut sateesta poutaan ja nyt auringon hellimällä lavalla Jussi Pelkosen ja Aleksi Ripatin monimuotoinen rock-ilotulittelu pääsi oikeuksiinsa. Yhtyeen maine etevinä live-esiintyjinä ei jäänyt epäselväksi fuzz-kitaroiden, autenttisen rock’n’roll-komppauksen, stemmalaulujen ja punk-tykittelyn yhdistelmän laittaessa vipinää yleisön kinttuihin.
.
Yhtueen sekoitus White Stripesia ja Queenia seisoo tukevasti omilla jaloillaan, eivätkä äkkiväärät tunnelman vaihdokset tunnu lainkaan päälleliimatuilta. Yhtye vain yksinkertaisesti luo ja esittää sisimmästään kumpuavaa musiikkia. Bändin nokkelan naivistiset sanoitukset sisältävät välillä suorastaan vatsanpohjasta kouraisevia oivalluksia, mutta vakavammat palat oli ihan fiksusti karsittu pois festariohjelmistosta.
.
Keikan päättävä ”kaikki on ihan vitun jees” -hokema oli lopulta juuri sitä, mitä festivaalikävijät kaipasivat – viestin toivosta kaikkien näiden viime vuosien myllerrysten keskellä.
.
Päälavan perjantain osalta korkkasi British Lion. Brittiyhtyeeseen on ennalta vaikea suhtautua muutoin kuin Iron Maiden -basisti Steve Harrisin kakkosprojektina, jonne maestro voi syytää kaiken pääyhtyeeseensä sopimattoman materiaalin. Ainekset ovat tuttuja: tarjolla on niin laukkakomppia, helposti hoilattavia kertosäkeitä kuin pintaan miksattua bassonylkytystäkin.
.
Varsin pätevästi esiintynyt solisti Richard Taylor yritti kuitenkin parhaansa luodakseen välimatkaa kaikkein ilmeisimpiin vertauksiin. Mies puhui kuinka yhtyettä yritetään kategorisoida heavy metaliksi vaikka British Lion on rehti hard rock -yhtye. Tämähän on toki totta, orkesterin ammentaessa enemmän Deep Purplen laarista kuin uuden aallon brittimetallista.
.
Harris itse esiintyi kuin pääyhtyeensä riveissä, vaikka näin jälkiviisaana voikin todeta, että kovimmat paukut oli säästetty seuraavan illan keikkaan. Kokonaisuutena yhtyeen tuntui pääsevän paremmin vauhtiin ja yleisön lämpenevän yhtä matkaa keikan edetessä. Ehkäpä kovimman hurmoksen tavoittaminen olisi vaatinut vielä extravartin tai -puolituntisen.
.
– Anssi Eriksson
.
.
Brittiläinen post-punk pioneeri Killing Joke oli sijoitettu Rockfestissä päälavalle. Keikka soitettiin vuosikymmenten tuomalla varmuudella, ja kappaleet kulkivat rutiininomaisesti.
.
Killing Joke luotti kovaan äänenpaineeseen ja yhtyeelle tyypillisiin yhteen riffin tai sointukiertoon pohjautuviin kappaleisiin. Rummut ja basso toimivat hyvänä alustana kitaran ja syntetisaattorin tunnelmoinnille. Syna tosin sekoitti koko äänimaisemaa toisinaan hieman liikaakin.
.
Bändin lavapreesens oli staattinen. Yhtyeen nokkamies Jaz Coleman toimi hyvin venttiilinä vapauttamaan bändin energiaa yleisöön. Vuonna 1978 perustettu yhtye vaikutti yhä nauttivan yhdessä soitosta ja lavalla vallitsi rento tunnelma. Coleman antoi musiikin puhua puolestaan, eikä keikalla kuultu välispiikkejä.
.
Lavan edusta oli täynnä Killing Joke –faneja, jotka ottivat brittiviisikon vastaan lämmöllä. Colemanin kontakti yleisöön jäi kuitenkin vaisuksi. Nokkamiehen esiintyminen perustui rituaalinomaiseen lauluun ja robottimaisiin tanssiliikkeisiin. Muu yhtye pysyi suurimmaksi osaksi paikoillaan koko keikan ajan.
.
Aurinkoisesta säästä johtuen festarikävijöitä oli perjantaina löytänyt paikalle sateista torstaita enemmän. Tämä näkyi myös Killing Joken yleisössä, sillä keikkaa seurasi myös etäämmältä hyvä määrä ihmisiä.
Kitarafaneille tarjoiltiin herkkua, kun Geordie Walker soitti keikan vuoden 1952 Gibson ES-295 -kitarallaan. Walkerin Gibson taisi viedä festarien hienoimman soittimen tittelin.
.
Kaiken kaikkiaan Killing Joken keikkakunto oli hyvä. Yhtye piti otteessaan keikan alusta loppuun.
.
– Artturi Siromaa
.
Hurmoksesta ei ollut puutetta Lähiöbotoxin piiskatessa yleisöön vauhtia katetulla kolmoslavalla, joka oli tismalleen oikea paikka hikiseen itä-metal-paahtoon. Ensimmäinen pitti pärähti pyörimään heti toisen kappaleen käynnistyessä eikä lepotaukoja tämän jälkeen pahemmin siunaantunut.
.
Luyeye Konssi (Seksikäs-Suklaa) ja Hanad Hassan (Dosdela) tilittivät tiukkaa asiaa yhteiskunnallisista epäkohdista ja maahanmuuttajien kohtelusta vastaansanomattomalla otteella. Kaksikon sylkiessä raskaiden riffien päälle villisti pomppiva yleisö pääsi ravistelemaan turhaumansa pitkin hietikkoa. Aiemmin tänä vuonna ilmestyneeltä Itä-metal-albumilta esitettiin muutama poiminta, mutta eniten soittoaikaa sai Rikkinäinen Suomi -debyytti.
.
Illan yksi odotetuimmista artisteista oli ainakin ohimennen kuultujen kommenttien perusteella thrash metal -suuruus Megadeth. Yhtye on yhtä kuin luotsinsa Dave Mustaine, ja se kompuroi tai laukkaa komentajansa mukana. Paikallaolijoiden riemuksi maestro oli tällä kertaa varsin pirteällä tuulella.
.
Kyseessä oli yhtyeen kiertueen avauskeikka, ja Mustaine itsekin kummasteli kuinka viime aikoina rundaaminen on ollut tapana aloittaa aina kaukaisesta Suomesta. Huomaan jääneeni kaipaamaan basisti David Ellefsonin preesensiä, mitään vastikään vakituiseksi yhtyeen jäseneksi nimetyltä James Lomenzolta pois ottamatta. Mies hoiti tonttinsa varsin mallikkaasti, mutta vanha kunnon Dave/Dave-yhteys jäi kuitenkin uupumaan.
.
Yhtye ei harmillisesti esittänyt materiaalia tulevalta The Sick, the Dying… and the Dead! -albumilta, mutta Mustaine lupaili silti pitkäsoiton ilmestyvän parin kuukauden päästä. Klassikko-osaston lisäksi kuultiin poimintoja yhtyeen viimeisimmältä, vuonna 2016 ilmestyneeltä Dystopialta. Yleisö pysyi varsin mallikkaasti tiukasti yhteen soittaneen bändin hyppysissä, ja Mustaine murisi mikkiin vanhaan tuttuun malliin hiuspehkonsa takaa. Yhdet illan suurimmista aplodeista kuultiin, kun laulaja totesi reilut pari vuotta sitten sairastamansa syövän ja nyt koronapandemian lähinnä haaskanneen hänen aikaansa. Älä koskaan muutu, Dave!
.
– Anssi Eriksson
.
Saksalainen death metal -pumppu Heaven Shall Burn esiintyi Rockfestin Soundi-lavalla perjantai-illan auringonlaskussa. Yhtye luotti setissään äänenpaineeseen ja oli varmasti Rockfestien tähän asti kovaäänisin esiintyjä. Volyymistä huolimatta keikan miksaus oli toimiva. Soittimet ja laulu kuuluivat selkeinä lukuun ottamatta välillä sekoittuvaa kahta särökitaraa.
.
Bändin musiikillinen tarjonta jäi kuitenkin vaisuksi. Bändi oli käytännössä parissa biisissä nähty. Yhtyeen kappaleet olivat sinänsä hyviä, mutta ne tahtoivat sekoittua toisiinsa. Mikään biisi ei jäänyt erityisesti mieleen.
.
Keikka oli energinen, ja laulaja Marcus Bischoff otti yleisön haltuun. Faneja oli löytänyt paikalle kiitettävästi, ja pitti pyöri lavan molemmissa reunoissa lähes koko keikan ajan. Esityksen aikana toinen kitaristi toivotti Suomen tervetulleeksi Natoon ja omisti kappaleen lapsuuden sankarilleen Matti Nykäselle.
.
Death metal -faneille keikka tarjosi varmasi sitä, mitä he olivat tulleet katsomaan.
.
– Artturi Siromaa
.
.
Perjantain pääesiintyjäksi oli pestattu saksalaisen hard rockin suurin ja kaunein sanansaattaja Scorpions. On helppo unohtaa, että suuren yleisön erityisesti kasarihiteistä tuntema yhtye on toiminut jo 60-luvun puolivälistä asti. Edelleen vetreät veteraanit järjestivät melkoisen yleisönlaulatusspektaakkelin, johon olisi halutessa tai ajan salliessa voinut ahtaa vielä kourallisen tai parikin lisähittejä.
.
Varsinkin kitaristikaksikko Rudolf Schenkerillä ja Matthias Jabsilla riitti virtaa ja tossukin nousi – ei ehkä takavuosien korkeudelle, mutta nousi yhtä kaikki. Rumpali Mikkey Dee on puolestaan ollut mies paikallaan tuomaan lisäpotkua yhtyeen perussoundiin.
.
Mahtiballadit upposivat kansaan kuin häkä (sanoituksiltaan päivitetty Wind of Change omistettiin Ukrainalle) ja vaikka hurrikaanin osuus rokkauksessa jäikin enemmän yleisön vastuulle, ei suoritus ollut lainkaan kehno jo vuosikymmen sitten kuopatulta bändiltä. Tuskinpa näitäkään herroja enää kovin montaa kertaa Suomen maaperällä tullaan näkemään, joten sikälikin paikka isolla lavalla oli enemmän kuin ansaittu.
.
– Anssi Eriksson
.
Lauantai
.
Päätöspäivän sarastaessa ruotsalainen The Hives räjäytti action rockillaan festivaaliuupumuksen mahdolliset rippeet kertaheitolla tiehensä. Howlin Pelle Almqvist on showmies luojan armosta, mutta ei sovi vähätellä myöskään kitaristi Nicholaus Arsonin ilmeikkään esiintymisen ja rumpali Chris Dangerousin millintarkan työskentelyn merkitystä bändin kokovartalotuuttauksessa.
.
Välispiikkeihin ja yleisön huudatukseen käytettiin miltei yhtä paljon aikaa kuin itse musiikin tahdissa reippailuunkin. Almqvist puhutteli väkeä kolmella kielellä ja piti järjestysmiehiä valppaina vaellellessaan yleisön joukossa useampaankin eri otteeseen. Kieli tukevasti poskessa manifestoitu arroganssi kiteytyi seuraavaan ajatukseen: jos kansa oli tullut katsomaan Iron Maidenia, Iron Maiden oli tullut katsomaan The Hivesia.
.
Uuttakin materiaalia kuultiin. Sen osalta pyörää ei ole varsinaisesti keksitty uudelleen, mutta mitäs siihen vastaan sanomaan, jos kaiken pomppimisen jälkeen ei kykene hengästykseltään muodostamaan edes kunnollisia lauseita. Ehkä kotisohvalla loikoillen efekti olisi toisenlainen.
.
– Anssi Eriksson
.
.
Katetulla kolmoslavalla päästiin niin klubitunnelmiin kuin massiivisella festivaalikentällä nyt ylipäätään on mahdollista Nyrkkitappelun aloittaessa settinsä. Yhtye paahtoi parasta Suomessa tällä haavaa tehtävää katurokkia Iggy and the Stoogesin linjoilla ilman hengähdystaukoja.
.
Orkesterin osuviin sanontoihin ja iskulauseisiin pohjautuvat kertosäkeet ovat vastustamattomia ja useita miehistönvaihdoksia laulaja Horo-Hepen ympärillä läpikäynyt yhtye tuntuisi löytäneen varsin oivan koostumuksen. Lavalla meno oli pääsääntöisesti yhtä vauhdikasta kuin katsomon puolellakin. Kitarapiuhan irtaantuminen vahvistimestakin kuitattiin sen verran ripeästi, että tuskin kovinkaan moni ehti moista edes nyrkinpuimiseltaan huomata. Juuri sopivan pituiset kappaleet viimeistelivät oikeaoppisen räkäisen rokkikeikan.
.
Laulu- ja soitinyhtye Huora esitti omaa punkhenkistä tilitystään yhtä lailla katetun teltan suojissa. Yleisöä oli paikalla sen verran hurjat määrät, että lavan edustalle ahtautuminen osoittautui toivottomaksi. Vaikka yhtyeen ilmaisun keskiössä onkin laulaja Anni Lötjösen kiukkuinen ja intensiivinen laulutyöskentely, on syytä jakaa erityiskiitosta myös tiukalle ja erittäin hyväsoundiselle säestykselle.
.
Kappaleiden välissä Lötjönen iski tarinaa Kouvolan keikkamatkalta ja nahkahameiden vaaroista. Humoristisen spiikkien jälkeen tunnelma vaihtui kuin kytkimestä yhtyeen tarjotessa ärhäkkää toimitusta päihteistä, mielenterveysongelmista ja elämän suisto- ja suvantokohdista. Keikka jäi valitettavasti hivenen kesken päälavan edustan kentän täyttyessä uhkaavasti Iron Maiden -paitojen merestä, mutta nähdyn perusteella Huora on oivassa vedossa.
.
– Anssi Eriksson
.
.
Festivaalien isoimmasta nimestä ei ollut epäilystäkään. Koko päivän jatkunut kuhina merchandise-tiskillä yltyi vain entisestään iltaan kohden, ja nähdyn perusteella tekisi mieli väittää, että Hyvinkäällä nähtiin lauantaina yksi Euroopan historian suurimmista Iron Maiden -paitojen keskittymistä. Kenttäkin täyttyi hurjaa vauhtia jo hyvissä ajoin ennen keikan alkua, hätäisimpien rynnättyä varaamaan paikkojaan jo heti porttien avauduttua.
.
H-hetken koittaessa kello yhdeksältä illalla tunnelmaa saattoi leikata veitsellä. Nauhalta kajahtanut Doctor, Doctor -intro kirvoitti jo useamman osallistujan yhteislaulua kuin mitä keskivertokeikoilla kuullaan koko setin aikana. Bändin pölähtäessä lavalle meteli oli huumaava, eikä se erityisemmin laantunut seuraavaan kahteen tuntiin.
.
On pakko todeta, että Iron Maiden on edelleen suorastaan hämmentävän kovassa iskussa. Ikämiessarjaan luettavat soittajat singahtelivat ketterästi lavan puolelta toiselle ja myös solisti Bruce Dickinsonin ääni oli hyvässä kunnossa, laulujen kajahtaessa ilmoille varsin pakottoman tuntuisesti.
.
Yhtye starttasi settinsä Senjutsu-albumin avauskolmikolla, joka toimi livenä oikeinkin mainiosti. Muutoin kyse oli kiertueen nimenkin velvoittamana pedon perinnön kunnioittamisesta. Troopereiden ja fearofthedarkien lisäksi settilistalta löytyi jopa kaksi 90-luvun puolivälin kappaletta (Sign of the Cross ja The Clansman). Molemmat vastaanotettiin suurin hurraahuudoin.
.
Joillain kappaleilla tempot ovat hieman vuosien varrella hidastuneet, mutta esimerkiksi Stratego tuntui kulkevan nopeammin kuin itse levyllä. Taustat vaihtelivat kappaleiden teemojen mukaan ja muutakin rekvisiittaa hyödynnettiin runsaasti hirttosilmukoita ja Dickinsonin operoimia liekinheittimiä myöten. Eddie-maskottikin vieraili lavalla käppäilemässä kolmeen eri otteeseen, yhden jättimäisen rakennelmien keskeltä nousseen version lisäksi.
.
Teatraaliset otteet ja Dickinsonin eläytyminen ovat olennainen osa Maiden-show’ta, siinä missä Janick Gersin kitara-akrobatiakin, mutta yksi oleellisimmista elementeistä on yleisö, joka tälläkin kertaa hoilasi mukana paitsi laulut myös kitaramelodiat, nyrkkien halkoessa ilmaa rumpufillien mukana. Tuskinpa tästä voi suuren luokan hevikeikka Suomenmaassa yleisön osalta juuri intohimoisemmaksi mennä.
.
Keikka päätettiin koko yleisön voimin esitettyyn onnittelulauluun rumpali Nicko McBrainille tämän täytettyä pyöreät 70 vuotta.
.
Ovathan ne nyt melkoisia epeleitä, edelleen.
.
– Anssi Eriksson
.
