Perjantai 27.7.
Minulla on tänään nimipäivä. Nimipäiväni eivät koskaan ole olleet suuria menestyksiä juhlinnan kannalta, mutta tänä vuonna uskallan odottaa edes jotain pientä ekstraa. Päätämme lähteä Seinäjoelta Naamat-neitsyt Nooran kanssa matkaan ajoissa, eli klo 13. Luonnollisesti ylitämme kaupungin rajan vasta klo 14.
Aiemmin kesällä mietin Turussa ruissimajoitusta etsiessäni, miten ihmiset ovat ikinä päässeet festareille asti ennen navigaattoreita. Nyt palaan taas todellisuuteen, kun puhelimeni yrittää väkisin ohjata meitä epäilyttäville syrjäkujille ja lopulta onnistuukin siinä. Saamme tehdä myös u-käännöksen motarilla navigaattoria kohtaan ilmaisemani uhmakkuuden takia. Miten en vieläkään osaa reittiäni Tuomiston tilalle, tämä on kuitenkin jo neljäs kertani Naamoilla?
Paikalle päästessämme (eli keskelle ei mitään) klo 17.35 Kiveskiveksen aina yhtä vinkeä sointi kantautuu jo korviimme. Nintendokikkeliteknolle ei nyt ole kuitenkaan aikaa, sillä meillä on teltta pystytettävänä, ilmapatjat pumpattava ja kuohari korkattavana. Musiikki kuitenkin kantautuu leirintään, sillä sieltä on varsinaiselle festarialueelle – hyvin pienelle sellaiselle – matkaa n. 20 metriä. Telttapussia avatessani äkkään, että edellinen käyttäjä on unohtanut paketista telttatikut. Ehdin kiroilla vain hetken, kun jo ihana neito naapuriteltasta rientää hätiin ja lahjoittaa meille kahdeksan tikkua. Voi näitä ihmisiä, näitä naamoja!
Tunti Muuramessa ja heti on sokka irti. Kuohari ja muut herkkujuomat virtaavat, kun ensimmäiset naamatunnit keskitymme olennaiseen. Lavalla (eli aitassa, jonka seinässä on reikä) kohkaamassa olisi nyt MIAU, mutta emme voi lähteä mihinkään. Vielä on paljon juomaa jäljellä. Reipastumme Sydän, sydämen aikana, koska haluan viedä ensimmäistä kertaa Naamoilla olevan toverini alueelle. Törmäämme siellä supliikkiin seuramieheen, joka avaa keskustelun lauseella: ”Voinko ostaa tytöille kaljaa?”. Hän haluaa tarjota meille juomaa vastineeksi siitä, että kerromme miten nainen isketään. Yritämme parhaamme, mutta ihmisistä ja heidän, varsinkin naisten, yksinkertaisuudesta ahdistunut filosofi on niin sanotusti avun tuolla puolen, joten joudumme jatkamaan matkaa. Jonnekin, en muista minne.
Saran keikka on vallan mainio, vaikka emme siihen täysin pystyneetkään keskittymään. Onneksi alue on kuitenkin täynnä asiaan paremmin vihkiytyneitä ihmisiä. Itse orkesterikin oli erittäin tyytyväinen keikkaan ja varsinkin Naamojen meininkiin, kuulemme.
Törmäämme tuttuihin ja päätämme lähteä leiriin istuskelemaan. Jotain tapahtuu ja telttamme on äkkiä yleinen juhlapaikka. Johtunee jonkun ”meillä on punkkua ja siideriä” -huudahduksesta, musiikista sekä varsin kodikkaasta, yövalolla varustellusta teltastamme. Jalokahvi täytyy tyhjentää nyt, koska huomenna en siihen enää närästykseltäni pysty. Tärkeäksi puheenaiheeksi nousee ainakin se, miten kuuma pakkaus Alex Turner on (Google: Alex Turner hot package). Varsinkin silloin, kun hän riisuu nahkatakkinsa.
Sain nimipäiväonnitteluja puhelimitse mummaltani, vanhemmiltani ja isosiskoltani.
Lauantai 28.7.
Heräämme. On kuuma ja huono olo. Väsyttää, mutta nukkuminen ei onnistu. Voi jeesus tätä hien määrää. Haaskamme tuntikausia aivottomana lojumiseen, koska ei meistä mihinkään kuitenkaan ole. Olen aina miettinyt festareilla tällaisia luusereita nähdessäni, että miten he voivat haaskata kallista party-party -aikaa moiseen torkkumiseen. Mutta nyt ymmärrän.
Klo 16 aikaan aktivoidumme ja lähdemme alueelle kylmälle siiderille ja juustohampurilaislounaalle. Ruokailua säestää alueella keskipäivästä alkaen soinut Club Old Fartsin mahtava diskojytä. Yritämme myös nauttia Rednexistä tanssiaskelin. Taas Cotton Eye Joe, miksei koskaan Old Pop in an Oak?
Lounaan jälkeen meille tarjotaan gambinaa, jota maistan iloisesti. Hyi helvetti. Onneksi ei vieläkään närästä. Viimeistään nyt kyllästymme säälittävään krapulointiimme ja aloitamme vodkan juomisen. Olispa jo kännissä. Leirinnässä törmään ruokatorven korvennuksesta kärsivään tuttuuni ja autan miestä mäessä tarjoamalla parit Rennie-setit.
Jo tässä vaiheessa uskallan todeta helpottuneena ääneen, että parina edellisenä vuonna niityllä mekastanut ja koko festivaaliviihtyvyyden kaikilta vaarantanut olé olé óle -megafoni on poissa. Viimevuotinen uhkailuni selkeästikin on toiminut.
Vaikka hiki virtaa nopeammin kuin ehdimme vettä juoda, on hienoa nähdä ihmisten pukeutuvan mitä olemattomampiin riepuihin helteen varjolla. Tämä ajatus selkeästi vallitsee ainakin naapureissamme, joista löytyy minishortsein varusteluja nuoria miehiä.
Sekä jeesus.
Olemme upeassa nousussa. Teltallemme marssii mies, jonka avausrepla on samantyylinen kuin edellisillan ihmisraunion. Tämä lause kuitenkin esitetään humalaisen horjumattomalla itsevarmuudella, ja sisältökin on parempi: ”ottaako tytöt kossua?”. Mikä ettei! Yksi miekkosen nuorista ystävistä näyttää muuten ilmiömäisen paljon Zac Hansonilta.
Sitten aloittaa Tundramatiks. Onpa riemukasta menoa! Vallaton hanuribassoboogie pakottaa kokemattomankin humalaisen kuulijan jalat ripaskaan. Eräs ystäväni pääsee jopa karsinatansseihin basisti Lohenojan kanssa ja onkin ehkä maailman onnellisin tyttö tällä hetkellä.
Lapko, pian aloittaa Lapko! Maljan valkoisia pyöräilyshortseja on jo odoteltu. Mutta mitä ihmettä! Miehellä onkin yllään hohtavankultaiset legginsit! Hän oli ilmeisesti päättänyt myös kuuman kesäillan kunniaksi kulkea kommandona. Esiintymisasun lisäksi myös itse keikka on loistava. Ainoa keikka Naamoilla, mikä saa lähes jakamattoman huomioni.
Kunnes päätämme ystäväni kanssa käydä pikaisesti ulkopuolella bajamajassa. Törmäämme nurinkurisen face-in-the-hole -seinän luona hauskoihin poikiin, jotka pikaisen tutustumisen jälkeen houkuttelevat meidän pakettiautoonsa kuuntelemaan ”ässäbiisiä”. Eihän tässä voi käydä mitenkään huonosti, joten lähdemme tietenkin mukaan. Pakkaudumme nelistään auton etupenkille ja kadonnut klassikkoslovari Hansonin I Will Come To You alkaa soida. Tottakai myös tanssimme kappaletta niityllä ala-astemeiningillä. Tilanne on kaikessa hullunkurisuudessaan ehkä festarin parasta antia. Hersyvää huumoria ja hitaita tansseja. Oiva strategia, pojat!
Tsekkaamme vielä pikaisesti The Irrationalsin. Syön samalla pyttipannua, jossa on reilusti chiliä. Miksi? Miksi ihmeessä sitä piti sinnekin laittaa?
Menemme nukkumaan jo kahden jälkeen, sillä toteamme ettei meillä mitenkään voi enää olla hauskempaa kuin meillä on jo tähän mennessä ollut. Autoakin pitää ajella huomenna. Aikainen maatemeno oli hyvä veto, sillä pian siitä alkaa helvetillinen ukkosmyräkkä, joka kastelee täysin jokaisen ulkona hoipertelevan. Pari känniviestiä, Burana naamaan ja nukkumaan.
Sunnuntai 29.7.
Naapuriteltoista vienosti kantautuvat aamupierut herättävät meidät lähtöpäivään. Meitä odottaakin iloinen yllätys – ei krapulaa! Eikä närästystä! Päätämme lähteä alueelle nauttimaan turboaamiaisen (pekonilla, tietenkin). Sunnuntaiaamun ratoksi lavalle nousee vielä Må Pyton, Monty Pythonin hengessä luikautteleva a cappella -ryhmä. Jos tykkää sellaisesta, niin meininki on ihan kiva. Mutta ei niin kiva kuin takavuosien mämmiperseisten miesten ihmispyramidi.
Kotimatkalla eksymme jälleen, mutta vain ihan vähän ja vain ihan hetkeksi. Poikkeamme Kuohun kylän Rompetorilla sekä Petäjäveden vanhalla kirkolla. Ihan vain siksi, että voimme kertoa tehneemme jotain fiksuakin.
Uskomatonta, miten hienoja ihmisiä Naamat on täynnä. Kaikki ovat toinen toistaan parempia ja hauskempia tyyppejä. Juuri sellaisia persoonia, joita festareilla haluaa tavata, mutta joihin liian harvoin kuitenkin törmää. Festivaalin jälkeinen masennus on ehkä syvempi kuin koskaan. Mulla ei oo koskaan ollu näin kivaa.
Teksti ja kuvat: Heidi Välkkilä