Sideways-festivaalin tarjonta on sen verran muhkea paketti, että Soundista riensi kaksikin avustajaa paikalle seuraamaan tilannetta. Alapuolelta löytyy omina kokonaisuuksinaan ensin Mikael Mattilan ja sitten Jussi Niemen näkemykset tapahtuman annista. Soundi on Sidewaysin virallinen yhteistyökumppani.
Mikael Mattila:
Sideways on hämmentävä anomalia. Se on ehkä ainut suomalaisfestivaali, joka kykenee sulauttamaan ohjelmaansa indieveteraaneja (Interpol) suomipop-populismia (Anna Puu), musiikkimeemipyramidien eliittitason erikoisritinää (Supersilent) ja jopa Ilosaari-osaston reisitaskuhevistelyä (Stoned Statues).
Onhan tällainen epäjohdonmukaisuus nykypäivän tarkan kuratoinnin maailmassa kummallista. Toisaalta, ehkä se juuri tekee Sidewaysista omanlaisensa. Hyvä vaan, että ohjelmisto on ihanasti rempallaan!
Lisäksi influenssereille ja sellaisiksi haluaville löytyy instagrammattavaa hilpeistä Jäähallin sideshow-puuhamaista silloin kun oma naama kiinnostaa bändejä enemmän. Kaikille riittää!
Samalla Sidewaysia kerettiin jo esimerkiksi Helsingin Sanomissa nälvimään festivaaliksi, jonka kärkibuukkauksina paistattelevat 20 vuotta yli-ikäiset indie-kehäraakit, joiden keikkoja yleisö kuvaa pitämällä puhelintaan vaakatasossa – siis implikoiden, että festarin keski-ikä olisi humahtanut jo asuntolainallisen puolelle.
Kyseessä oli siis klassinen “kolmekymppiset pois festareilta” -meemin variaatio, joka noudatti vähän samaa logiikkaa kuin ne loputtomat 2000-luvulla syntyneiden Tiktok-hihittelyt siitä, miten me nolot kolmekymppiset juomme vettä väärin – tai jotain.
Voimia heille, tokaisin, ja laitoin lättäjalan holvikaarta tukevat lenkkarit jalkaan. Kuulemma Iggy Popkin luopuu terveyssandaaleistaan vain hetkeä ennen nousemistaan lavalle.
Perinteisesti Sidewaysin ylpeys on ollut kokeellisimmat kilkuttelut tarjoillut Basement-lava, HIFK:n treenihalli. Kun avantgarden tarjonta on vuodesta toiseen melkoisen laadukasta, ei päälavojen väitettyä vaillinaisuutta ehdi surra.
Näin tänäkin vuonna.
Erityisesti Suzanne Cianin ja Kali Malonen kaltaiset trendinimet olivat festivaalilta nappibuukkauksia. Olkoonkin, että Cianille Suomen-visiitti taisi olla jo kolmas. Malonen taasen piti tulla Ääniwalliin keväällä 2020, mutta maailmanlaajuinen pandemia päätti toisin.
“Uudelleen löydettyjen” syntetisaattorin naispioneerien sukupolvea edustava Ciani, 77, soitti lonkerohirviöltä näyttänyttä Buchla-syntikkaa ja tuotti kummallista kolinaa ja pauketta kuin sarjakuvan helvetinkone. 5.1-miksaus sai äänet sinkoilemaan päälle joka puolelta salia. Kaukana oli 1980-luvun levyjen lempeä rentoutusmusiikki; enemmän tämä muistutti esimerkiksi Erkki Kurenniemen varhaisia surinoita.
Setin loppupuoli alistui melodioille. Tuntui, kuin Ciani olisi viimein saanut kesytettyä hurjan vehkeensä. Se toi esitykseen taitavaa draaman tuntua. Lopuksi selin soittanut Ciani hypähti 180 astetta ympäri ja moikkaili yleisöä hilpeästi. Tässäkin hän on poikkeus: jos stereotyyppi syntikansoittajasta on yrmeä insinöörimies, on Ciani yhtä hymyä oleva herttainen rouva, joka harmittelee, ettei voi tällä kertaa kutsua yleisöä ihmettelemään Buchlaansa, kun tässä on tämä aita välissä.
Ehkä ensi kerralla, hän lupasi. Toivottavasti näin. Keskimääräistä virkeämpi 77-vuotias hän ainakin on.
Alle 30-vuotias Kali Malone ei ole mikään kisälli. Pari jylhää urkulevyä ja tänä vuonna vaivaisen viisituntisen drone-eepoksen yhdessä Sunn O))) -mies Stephen O’Malleyn ja urkurikollega Lucy Railtonin kanssa julkaissut taiteilija soitti tunnin massiivista, teollista hurinaa.
Fever Ray. Kuva: Riikka Vaahtera
Äänet muistuttivat kirkkourkujen matalimmista, eniten kattorakenteita pärisyttävistä äänistä – särötettyinä ja moninkertaisesti vahvistettuina, toki. Salia kiertäessä äkkäsi, miten ääneen yhdistyivät myös ääniaaltojen voimasta helisevät kylmäkaapit tai salin peräkatsomon metallirakenteet.
Pikkuhiljaa jykevä kallio mureni uudelleen muotoutuviksi äänidyyneiksi ja ääneen ilmestyi sävyjä. Se oli kuin ensivilkaisulla tukkoiselta näyttävä Mark Rothkon yksivärinen maalaus: kun tarkemmin katsoo, siis kuuntelee, löytää kerroksia ja vivahteita. Samalla äänivalli ei turhia kontekstoi: se antaa kuuntelijansa merkityksellistää itse. Valtavan vaikuttavaa musiikkia.
Samansuuntaista puhinaa tarjoili lauantai-iltapäivänä myös kotimaisen juhlaviikkoambientin huushollimies Kaukolampi. Viime vuosien soundtrack-levyillään vähän kohteliaaksi vara-John Carpenteriksi jämähtänyt visionääri ei nytkään peitellyt referenssejä: melodioissa oli runsaasti kasariscifiä ja Tangerine Dreamin avaruudellisuutta.
Samalla hän onnistui runtelemaan liian mukavalta kuulostavat kohdat sopivasti hajalle, ja musiikkiin tuli aitoa, kauhuleffamaista painostavuutta. Taas kerran järjetön basso laittoi rakenteet helisemään ja vilkkuva valoshow lisäsi klaustrofobista tunnelmaa. Silti armoton jytke jätti pienen ähkyn. Ääni oli muotovaliota ja taidokasta, mutta siinä se.
Myös torstain alkuillassa debyyttikeikkansa soittanut Mahti maalaili hiljalleen paksua äänimaisemaa. Kvartetti on jälleen yksi laatta Jussi Lehtisalon kokonaismosaiikissa, aseenaan Mummi kutoo -yhtyeestäkin tuttu kansanmusiikin ex-professori Hannu Saha kanteleineen.
Levyn new age -liplattelu soi livenä paljon jyhkeämmin. Varsinkin alkuvaiheessa Sahan kanteleet olivat jäädä Lehtisalon ja Tomi Leppäsen syntikoiden ja rumpukoneiden sekä kitaristi Teemu Elon äänivallin alle. Kun balanssi saatiin kohdilleen, tuli äänimassaan kepeyttä. Välillä Sahan viisikielinen soi liki agressiivisesti – kuin taistellakseen itselleen paikkansa vellovassa äänipilvessä.
Show’n lopuksi Lehtisalo puki päähänsä painimaskin ja nousi ritualistisesti seisomaan tuolilleen. Toinen tyyliniekka oli siviiliammatiltaan psykiatri Elo, joka valkoisessa takissaan, älykkökaljussaan ja kitaravehkeissään oli melkoinen progetohtorin arkkityyppi.
Lempeämpää kokeellissävytteistä ääntä soitti taasen Black Boxissa torstaina puolalainen Hania Rani. Rehvakkaasti yhden pystypianon, yhden flyygelin ja sähköpianon kanssa esiintynyt artisti oli parhaimmillaan silloin, kun ei soittanut oikeita biisejä, siis sellaisia, jossa yritti pysytellä poplaulun raameissa. Ne olivat aika yhdentekeviä muminoita, siinä missä instrumentaaleissa, väkisinkin Steve Recihin ja Philip Glassin sekä puolalaisen Henryk Goreckin kaltaisiin mestareihin assosioineissa sävellyksissä oli rauhaa, hartautta ja ylevyyttä.
Klassisen koulutuksen saanut Rani tokaisi myös, että esiintyi viimeksi Suomessa “kivikirkossa” (Temppeliaukio) ja nyt lätkäkaukalossa. Ei olisi kuulemma itsestään koskaan uskonut!
Samanlaista rauhaa ja suuruutta oli myös Basementissa samana iltana esiintyneessä Emma Ruth Rundlessa. Yleisöä hiljaisuudesta ja tarkkaavaisuudesta kiitelleen portlandilaisartistin setti oli tunnelmaltaan varsin samanlainen kuin marraskuussa Tapiolassa kuultu pienoismessu, toki festivaalimittaan karsittuna. Tällä kertaa kokonaisuuteen mahtui vain parin vuoden takainen, yhä goottilaisen kaunis Engine of Hell -albumi. Toisaalta tällainen melankolistelu sopii luonnolliseti paremmin sydänsyksyyn kuin alkukesän vehreyteen.
Sekä Rani että Rundle esiintyivät juuri Fullsteamin buukkaamina viime marraskuussa ja nyt melkein heti uudestaan. Tästä voisi toki halutessaan vetää monenlaisia tulkintoja liittyen taloustilanteeseen ja kansainvälisten artistien huonoon saatavuuteen.
Pari sanaa kenttäohjelmasta, vaikka annetaan toveri Niemen lausua isoimmista lavoista olennaiset.
Niin sanotusti “nosteessa” oleva helsinkiläinen uusioemoyhtye Moshimoshi oli yksi Sahara-lavan kovimmista yleisörysistä. Niin suosittu bändi, että jopa itse Pekka Pouta oli löytänyt tiensä eturiviin – joskaan ei nyt kuitenkaan moshpitiin. Sellainenkin kyllä pyöri parin metrin päässä meteorologista.
Moshimoshi on totisesti nuorten miesten reipasta rokkia, mutta samalla se toistaa genrekonventioita kuin ruksisi työlistaa. Pirteitä duurimelodioita, mutkikkaita riffejä, korkeita tempoja ja rääyttyä laulua. Kun kuuli pari biisiä, kuuli ne kaikki. Varmasti emo-konossöörit löytävät musiikista herkullisia viitteitä, ja “onhan se kiva kun tällaista Suomessakin”, mutta veijareiden kohkaus oli harvinaisen persoonatonta ja karismavapaata.
Myöskään tamperelais-helsinkiläinen Vuoret ei häikäissyt karismallaan. Silti se on maamme ainut vakavasti otettava nelikymppisten ihmisten indierockbändi, ja samalla ikävä väliinputoaja: sen jäsenet eivät enää jaksa hillua trendikkäissä keikkaluolissa tai muissa skeneissä, jolloin orgaanista ilmiötä, jossa sama sinnikäs kaveriporukka kiertää keikalta toiselle, ostaa levyjä ja levittää puskaradiota, ei tapahdu.
Harmi, koska ex-Ultramariini-mies Ville Aalto on tekstittäjänä mitä raikkain navankaiveluun keskittyvien lauluntekijöiden aikakautena. Aallon henkilökohtainen kohtaa universaalin ilman itsesääliä tai kriiseilyä, mikä tekee siitä monia aikalaisia terävämpää: Vastentahtoinen kansallislaulu pohtii, voiko hämäläinen samaistua Kouvolaan, ja Kuolleiden miesten päivä muistuttaa kuolleen sotaveteraanin äänellä, että aika tyhmää hommaa kaikenlainen sotahulluilu. Hienoja vetoja molemmat olivat nytkin, ja erityisesti jälkimmäisen kertosäkeen jylhyys toisintui myös eläviin olosuhteisiin.
Eniten karismaa oli Interpolin kanssa päällekkäin perjantai-iltana soittaneelta Radiopuhelimilta. Toisaalta heillä onkin vyöllä jo liki 40 vuotta kokemusta. Olen nähnyt oululaiskarjuilta raivokkaampiakin keikkoja, mutta keski-iältään noin kuusikymppinen sakki rullaa edelleen kuin Oulujoen suiston vesivoimalaitos. Pian uuden albumin julkaiseva ikiliikkuja paiskoi paljolti uudempaa Kosminen tiedottomuus -albumin yllä pyörivää kamaa, pari täysin uutta numeroa, ikiklassikon Hailuoto sekä kuulemma yli 30 vuotta soittamatta olleen K.O.-albumin biisin Iltatunnelmia.
Moni tuttu oli myös laahustanut halki alueen tympeäksi haukkumastaan Interpolista Sahara-lavalle ja riemastunut kokemastaan huomattavasti enemmän. Kyllä kunnon rokkiräjähdys aina yhden indie-kehäraakin voittaa!
Sidewaysissa nähtiin myös internet-uskottavaa meemimusiikkia. Sellaista, johon laajemmin kenttää kartoittava suomalainen popjournalismi olisi jo tarttunut ja sitä analysoinut.
Aloitetaan Basementissa lauantaina esiintyneellä Billy Woodsilla.
Parinkymmenen vuoden underground-hiphop-uran tehnyt Woods on noussut kulttimaineeseen kiitos monien nuorten miesten suosikki-Youtube-kriitikko Anthony Fantanon, joka on kehunut hänen tuotantonsa pystyyn. Siksi Woods oli yksi Sidewaysin ovelimpia kiinnityksiä: tälle keikalle joutui jopa jonottamaan.
Itseään läppärillä säestänyt Woods esiintyi mystisen älykön maineeseensa nähden varsin välittömästi ja jutusteli, mitähän sitä seuraavaksi soittaisi. Ilmaisu oli vankasti vanhaa koulua: Utuisat jazzsamplet seurasivat toisiaan, Woods messusi suoraviivaisesti, yhtään kireää trap-nakutusta kuultu. Virkistävää, ilahduttavaa!
Painopiste oli vuoden 2019 “hittilevyllä” Hiding Places, jonka kärkisingle Spongebob toiminee Woodsin nokkeluuden käyntikorttina: Yhdysvaltain sotilasoperaatioita luetteleva biisi leikittelee ajatuksella, mitä jos yksi vedenalainen sellainen nimettäisiin tämän piirrossarjan mukaan. Meemi sekin.
Woodsin karisma ei kuitenkaan vanginnut suurta yleisöä. Vaikka keikalle oli jonoa, ehti yleisö kutistua loppuun mennessä kolmannekseen. Silti räppäri vaikutti olevan aidosti innoissaan ja kiitollinen, että hänellä on faneja jopa jossain Suomessa.
Paljon suuremmassa meemi- ja kulttimaineessa on kuitenkin sacramentolainen trio Death Grips – niin ikään paljolti mainitun Fantanon ansiosta.
Redditin ja Rate Your Musicin kaltaisilla foorumeilla suosittu bändi keräsi myös Black Boxin torstaihin kyseisten saittien käyttäjiltä näyttävää väkeä: oli viiksiä, lippiksiä, takatukkia ja korneja tuulitakkeja. Erikoisnuorison yhtye, ehdottomasti!
Toistamiseen Suomessa esiintynyt industrialia, metelirokkia, hc-punkia, räppiä, mitälie, sotkeva bändi on yhtä aikaa hypervakavaa erikoismiesten edgyilyä, toisaalta kieli poskessa vedetty postmoderni performanssi, joka vittuilee vähän kaikille.
Siihen nähden olikin yllättävää, että bändin toinen tuleminen oli melkinen greatest hits -setti: I’ve Seen Footage, Link Wrayn Rumblea kierrättävä Spread Eagle Cross The Block, Get Got, Giving Bad People Good Ideas ja Guillotine ovat kaikki lähes tarttuvia, melkein popkappaleen kaavaa tavoittelevia lekoja.
Bändi paukutti punaisten valojen katveessa noin 50 minuuttia kuin HIIT-treenissä turhia jarruttelematta, mutta jollain lailla esiintymisestä välittyi jopa hyväntuulisuus. Tappelukoiran lailla riehunut solisti MC Ridekin tuntui enemmän riehakkaalta kuin pelottavalta. Muutaman vuoden tauolla ollut trio soitti hittinsä, piti turvat kiinni ja vaikutti viihtyvän.
Phoenix. Kuva: Miikka Varila
Kenties kaikkein selvimmin itse itsensä on meemittänyt lahtelainen teknon Sleepy Sleepers, Business City. Koko festivaalin viimeisenä esiintynyt kokoonpano keräsi Black Boxin täyteen seuraamaan surrealistista audiovisuaalista spektaakkelia, vähän kuin todeksi tullutta nettivitsiä tai käsistä lähtenyttä democompoa.
Basso murjoi tolkuttomalla äänenpaineella ja epileptisissä visuaaleissa seikkaili koko Suomi-trashin kunniagalleria Jari Aarniosta Matti Nykäseen ja Juha Miedosta Seppo Rätyyn. Vain Vesa Keskinen ja Aki Palsanmäki puuttuivat. Matala ja korkea yhdistyivät, kun ruudulla pyörivät niin pesäpallomaila kuin Marcel Duchampin piippu.
Viihdyttäväähän tämä totta vie on: tarpeeksi kainalopierevällä kuvastolla ja äärimmäisyyksiin vedetyllä Lahti-mystiikalla brändättyä syntistä dekadenssia ihmisille, jotka eivät ole koskaan käyttäneet bilehuumeita saati joranneet aamukuudelta tehdashallissa.
Estetiikkaan sopi täydellisesti, että hengästyttävän tamppausoopperan loppunauhaksi kajahti Tommi Läntisen Minä ja Jari ja taustakankaalle heijastettiin kuningas Litmanen itse. Koko halli lauloi tietysti mukana.
Väitteet yhtenäiskulttuurin kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja, Business City todisti.
Jussi Niemi
Tuli taas vähän enemmän musiikkitarjontaa kuin mitä lääkäriliitto suosittelee. Sidewaysin ohjelma on nimittäin vähän liiankin tiivis kaltaiselleni musanarkkarille. Aktien väliin ei kirjaimellisesti jää minuuttiakaan, kun esiintymislavoja on viisi ja yksi aloittaa heti kun toinen lopettaa. Monesti myös turhautuu kun tasan samaan aikaan on itseä kiinnostava bändi tai artisti kahdella lavalla. Mutta minkäs teet?
Elämyksiä kyllä riitti laidasta toiseen. Käyn näkemiäni läpi ihan siinä järjestyksessä kuin ne tapahtuivat.
Minun festini alkoivat Saharassa (pieni ulkolava) Atlantasta, Georgiasta tulevalla Algiersilla. Mustan räppärin ja valkoisen konemiehen tiimi on periaatteessa hiphopia, mutta ote ja soundi ovat lähempänä Suicidea ja Stoogesia. Siis helvetinmoista ääriurbaania mekkalaa, suorastaan industriaalia. Riimeistä ei saanut juuri mitään selvää. Päähän jäi vain ”they are talking about nuclear war” –lause, joka kuvaakin homman dystooppisuutta. Outoa oli se, että ajoittain tuli aika pitkiäkin räppejä nauhalta, vaikkei mustaan nahkarotsiin ja pääliinaan sonnustautunut solisti mitenkään puolivaloilla hommaansa hoitanut. Saldoksi jäi enemmän ”kiinnostava” ja ”raju” kuin ”syvästi puhutteleva”.
Päälavalla Paperi T antoi makua paljon perinteisemmästä räpistä, vaikka ei hänkään kauhean perinteinen ole. Olen alusta saakka pitänyt veli Pulkkisen meiningistä enkä pettynyt nytkään, kun käsittelyssä oli uunituore kolmas albumi, armottoman sattuvasti nimetty Joka päivä jotain katoaa. Biisejä on paljolti sponsoroinut isän kuolema Alzheimerin tautiin, sellainen panee kenet tahansa pohtimaan kaiken katoavaisuutta. Siinä ei statukset tai muutkaan rekvisiitat auta.
T on niitä riimittäjiä, jotka osaavat kommunikoida: joka sanasta saa selvän. Tosin niiden monilla merkityksillä alati leikitellään, ja ylipäätään kaikenlaiset kulttuuriset kerrostumat korostuvat. Toisin sanoen menoon upposi jälleen täysin. T:n visio ei ole järin hilpeä, mutta kuitenkin omalla kierolla tavallaan ylösrakentava. Hän ei kuitenkaan ole yhtään hapannaama: aika usein mies lipsahti hymyilemään, muun muassa yhdelle pienelle omalle mokalleen, ja se on ihan terve merkki.
Ringa Manner lauloi taustaa muutamassa biisissä ja Arto Tuunela piipahti yhdessä. Hyvä setti!
Tanskalais-brooklyniläinen Eee Gee oli minulle täysin uusi ja varsin miellyttävä tuttavuus. Kaiken rankan angstin jälkeen epämääräisesti kalifornialaisen oloinen, harmonialaulua suosiva aurinkoinen pop tuntui mukavalta, semminkin kun muutamat kappaleet olivat todella hyviä. Välillä käytiin jossain soulinkin reunamilla, pari biisiä meni hyvinkin discoon. Varsinainen yllätys, siis näin artistia tuntemattomalle, oli ilman minkään sortin ironiaa vedetty Bee Geesin sokeripläjäys More Than a Woman.
Jos johtajattaren räikeä hapsupuku oli kuin mautonta ”hippidiscoa”, niin muu bändi näytti hämmentävästi suoraan 70-luvun alusta tulleelta, nimenomaan jonkin kaupallisen pop-yhtyeen levykannesta. Oli föönättyä tukkaa ja muuta vehnäpulla-lookia. Vaikutelma oli niin kirkasotsainen, että jotenkin epäilin koko ajan siihen kätkeytyvän jonkin ironian. Ei sitä kuitenkaan huomannut.
Phoenix yllätti todella positiivisesti ysäri-indiepopillaan, jossa oli hienoja rakenteita ja lämpöä. Ja niin teki Fever Raykin illan lopuksi, vaikkei The Knifen laulajana tunnetun Karin Dreijerin sooloprojektissa muuten ollut mitään samaa kuin Ranskan pojissa, ellei sitten biisirakenteiden kliseitä karttavissa ratkaisuissa. Koko naisista koostuva, näyttävän futuristisesti pukeutunut bändi oli kovaa tasoa, ja Karin jakeli tavarat tositarkoituksella.
Sain kovasti irti kappaleiden radikaaliudesta, joka kuitenkin ymmärsi myös tarttumapintojen päälle. Soundi oli aika ”koneellisen” kuuloinen, vaikka oikeita instrumentteja soitettiin. Rumpali varsinkin piti yllä kiehtovia grooveja. Riffeissä ja kuvioissa oli usein sellaista kierrettä, että varmaan on kuunneltu afrikkalaista musaa. Lopputulos oli silti länsieurooppalainen. Meno onnistui myös olemaan yhtaikaa rankkaa ja elämänmyönteistä. Joutuu taas toteamaan, että kyllä ne ruottalaiset osaa.
Interpol. Kuva: Miikka Varila
Perjantain korkkasin etelä-afrikkalaisella BCUC:llä, joka panikin veren todella kiertämään, minulla ja kaikilla muillakin. Oliko se afro-hc:tä vai -punkia? Johannesburgin Siekkarit?
Koko festarin huipuksi itselleni muodostui Philadelphiasta ja Washington, DC:stä tuleva Irreversible Entanglements, joka esiintyi illalla riemastuttavan psykedeelisen käytävän päässä sijaitsevassa Basementissa. Kolme albumia toistaiseksi julkaissut viisikko pamautti koneen käyntiin heti kympillä ja sillä mentiin hamaan loppuun. Jumaliste, mikä energia ja tarkoitus!
Voisi luulla, että tuolla otteella meno alkaa piankin puuduttaa epädynaamisuudellaan, mutta kun ei yhtään. Pitkälocksinen Camae Ayewa alias Moor Mother julisti jäätävällä vimmalla monitasoisesti viisaita ajatuksia, ja alati improvisoiva bändi oli mukana tasan yhtä intensiivisesti, musiikillisessa sisällössä yhtään säästelemättä. Tämä oli sitä free jazzia, jota rakastan: oikeasti täysin vapaata, tajuttoman svengaavaa ja funkyäkin, täynnään melodisesti, soinnillisesti ja rakenteellisesti jännittäviä yksityiskohtia.
”We see the blues! We are into heart space travel! We do heart rock!” Ayewa messusi mustassa miesten puvussa samalla jotain elektronihärveliä säätäen. Trumpetisti Aguilles Navarro ja fonisti Keir Neuringer latoivat saatteeksi toinen toistaan luovempia sooloja, molemmat myös syntikoilla tai muilla elektronisäätimillä. Tcheser Holmesin ja Luke Stewartin akustinen rytmisektio keitti kuin painekattila. Mustan Moor Motherin saarnat liippasivat tietenkin rotupolitiikkaa, mutta enemmän kyse oli yleisinhimillisistä dilemmoista ja niiden syistä ja ratkaisuista.
Irreversible Entanglements — siinä teille nykytodellisuus tiivistettynä! — oli kaikessa hurjuudessaan suunnattoman positiivinen ja raja-aidoista vapaa riitti meidän kaikkien pelastukseksi. Aika pysähtyi ja täysi sali seurasi tapahtumia täysin mykistyneenä, lopuksi raivoisiin aplodeihin puhjeten. Ayewakin oli ilmeisen vaikutettu bändin saamasta vastaanotosta.
Äkkiä nämä takaisin Suomeen! Tällaista tarvitaan!
Eipä pääse valittamaan Gaye Su Akyolinkaan toiminnasta. Seksikkäästi säihkyvään pikkutakkiin, tiukkoihin housuihin ja pitkiin saappaisiin pukeutunut nainen on ilmeisesti isohko tähti kotimaassaan Turkissa, ja ihan aiheesta. Upea laulaja on myös maalari ja antropologi! Lavalla hän löi ajoittain tomejakin.
Homman syvyys kiteytyi kuulemma satavuotiaassa biisissä, joka kuitenkin toteutettiin täysin modernisti. Siinä havahtui tajuamaan, että niitä koukeroisia riffejä, jotka hipit löysivät 1960-luvun puolivälissä, on Turkissa soitettu aina. Psykedelia on siihen musiikkiin sisäänrakennettu. Oli vaikea livenä uskoa bändin koostuvan Gayen lisäksi vain rumpalista ja erittäin kyvykkäästä kitaristista, joka kuulosti soittavan myös bassoa ja syntikkaa, ilmeisesti jonkin kitarasäätimen kautta.
Sitten tuli se iso pettymys, jonka kai Murphyn laki jo määrää. Omistan vain yhden albumin Interpolilta 2000-luvun alusta, ja se on varsin vaikuttava. Erottuu heti massasta. Sitä vasten oli vaikea hyväksyä, että livenä manhattanilaiset kuulostivat jotenkin… mitättömiltä. Ainakin Entanglementsin ja Ayolin jälkeen. Jätkillä ei ollut minkäänlaista karismaa enkä löytänyt sitä musiikistakaan, joka kuulosti laimealta pastissilta 1980-luvun brittiläisistä new wave –bändeistä. Parhaiten ehkä kuvaisin vaikutelmaani niinkin karulla lausunnolla kuin ”muodollisesti pätevä”. Asia vain on niin, ettei rock kaipaa mitään ”virkailijoita”.
Onneksi ehdin vielä joksikin aikaa Radiopuhelimiin, jotka olivat entisellään. Siis erittäin intensiivisiä. Niihin jätkiin ei aika tunnu purevan.
Lähiöbotox. Kuva: Miikka Varila
Lauantaini käynnisti nimestään huolimatta lontoolainen Los Bitchos. Olen pahassa cumbia-koukussa, joten odotukset olivat myönteiset. Tytöt ja mieskomppikitaristi lunastivat ne vain osittain. Saldo jäi ”sympaattiseen”. Suurin vika oli ehkä rumpalin kovaotteisuus: halonhakkuu ei oikein istu cumbiaan, joka ei päällisin puolin ole lainkaan rankkaa musaa, vaikka onkin sellaisissa oloissa syntynyt. Loppua kohti mäiske vain paheni, eikä se parantanut asiaa.
Aivan toista maata olivat sisätiloissa Black Boxissa esiintyneet Gutiérrezin veljekset Alejandro ja Estevan. Sveitsissä asuvat ecuadorilaiset loihtivat maagisen herkän tunnelman kahdella sähkökitaralla, Alejandro usein horisontaalisesti pitelemällään slide-kitaralla. Jos kotimaa kuului musiikissa vahvasti, niin uudempana elementtinä tuli meksikolaisuus. Herrat kertoivat rakastuneensa totaalisesti kaikkeen Meksikossa: musiikkiin, ihmisiin, luontoon ja mescaliin. Tempollisesti rauhallinen, jotenkin yöllisen oloinen soitto oli epämääräisen mystisessä sensuelliudessaan kuin balsamia haavoihin. Päähän kasvoi kaktuksia ja aavikko, vuoret siinsivät kauempana. Mitään muita instrumentteja ei osannut edes kaivata. Jätkillä oli kaikki hallussa. Ihan täydellistä ja äärimmäisen tunnepitoista musiikkia!
Monet biisit olivat veljesten viidenneltä albumilta El Bueno y El Malo, joka tehtiin tiiviissä yhteistyössä tuottaja Dan Auerbachin (Black Keys) kanssa. Tsekatkaa ihmeessä Hermanos Gutiérrez!
Takaisin ulkona päälavalla mellasti Jehnny Beth. En saanut brittinaisen jotenkin kolhoon mustahuulimenosta mitään otetta.
Sen jälkeen Aurora-lavalla aloitti Lähiöbotox, jonka kokemista olen odottanut, mutta ei sekään nyt oikein minulle lähtenyt, vaikka meininki oli sinänsä lämpimällä tavalla kodikasta. Bändissä onkin muuten uusi tamperelainen kitaristi. Puollan jyrkästi ideaa, että tummapintaiset räppärit ja umpisuomalaiset metallipeikot luotaavat yhdessä asuinlähiönsä karua todellisuutta, mutta heti Gutiérrezien herkkyyden jälkeen suoraviivaisen railakas ryske tuntui vähän liian brutaalilta. Pahoittelen omasta ja yhtiöni puolesta.
Ihan alkuun tuntui siltä, että meneekö myös The Comet Is Coming pettymyksen puolelle, kun klubirytmien (rummut, syntikat) ja free jazzin (tenorisaksofoni) synteesi tuntui ensimmäisessä biisissä vähän liiankin simppeliltä ratkaisulta. Avausnumeron rytmiikka oli kovin tylsää. Pian peli kuitenkin parani. Shabaka Hutchings ei koskaan jätä kylmäksi ja lämmetessään pitkä mies nytkin vain paransi toimintaansa. Sama pätee kosketinsoittaja Danalogueen, joka myös päästi mielikuvituksensa valloilleen, samoin kuin huumorintajunsa. Rumpali Betamax teki vähiten vaikutusta, vaikka tasatahtinen klubijytä sai alun jälkeen seurakseen vähän muitakin elementtejä. Yhtä kaikki bändi sai jengin mukavasti tanssimaan kiusallisen kalsassa illassa.