Pori Jazz järjestettiin heinäkuussa jo 50. kertaa. Tapahtuma jakaantui juhlavuonnaan entistä selvemmin kahdeksi festivaaliksi. Kylie Minoguen, Robert Plantin ja Orquesta Buena Vista Social Clubin kaltaiset suuret nimet viihdyttivät monituhatpäistä yleisöä päälavalla. Jokaisen päivän tosin aloitti kotimainen esiintyjä: torstain Teddy’s West Coasters, perjantain Timo Lassy Band ja lauantain Aino Venna, mutta harva näitä puoli kahdelta aloittaneita oli kuuntelemassa.
Isolla areenalla kuultiin paljon kelpo musiikkia, mutta sinne koko viikonlopuksi parkkeeranneet jäivät vielä enemmästä paitsi. Perinteikäs Lokkilava kokosi kattonsa alle jazzin legendat ja tuoreet tulokkaat. Sitä vastapäätä pystytetyssä Ted Cursonin muistoa vaalivassa Tedin teltassa kuultiin jazzia, soulia ja maailmanmusiikkia. Teatterilavalla esiintyi lauluntekijöitä ja pieniä kokoonpanoja. Oikeastaan kaupungissa pyöri kolmaskin festivaali, sillä jazzkadun lavalla ja kahdella klubilla soitti viikon mittaan noin 70 bändiä.
Lokkilavan ja Tedin teltan intiimimpi ilmapiiri viekoitteli viettämään kaikki kolme päivää siellä, mutta muutaman kerran piti käydä vilkaisemassa, mitä valtavirrassa tapahtuu. Sääkin ohjaili valintoja. Lauantaina suurimman osan iltapäivää kestänyt kaatosade sai unohtamaan päälavan ja keskittymään telttailuun. Soundin lähetystö ehti kuulla kaikkiaan noin neljääkymmentä bändiä. Valikoin tähän katsaukseen parhaiten mieleen jääneitä suurin piirtein aikajärjestyksessä.
Candi Staton. Kuva: Stefan Crämer
Candi Staton ylennettiin Beth Hartin sairastuttua teltasta päälavalle. Veteraanilaulajan osuus alkoi muhevalla ensihitillä I’d Rather Be An Old Man’s Sweetheart (Than A Young Man’s Fool), joka toi terveiset Muscle Shoalsista Famen studiolta reilun 40 vuoden takaa. Staton on yhä tiukassa kuosissa niin äänensä kuin fysiikkansakin puolesta.
Sille ei kuitenkaan mahda mitään, että tämän sortin soitolle elintärkeiden puhallinten puuttuminen toi kokonaisuuteen lievän halpisversion tunnun.
Stanley Clarke Band. Kuva: Stefan Crämer
Mielikuvani Stanley Clarkesta fuusiojaskan mahtipontisena sähköbassovirtuoosina osoittautui vahvasti vanhentuneeksi. Pystybassoa sormeillut Clarke ei syyllistynyt supersolistisiin synteihin, vaan johdatteli kvartettiaan kevyellä ja pulppuilevalla otteella.
Antoisa bassotunti, totesi Soundin retkueen muusikkojäsen. Aplodinsa ansaitsi myös helmeilevä pianisti Beka Gochiasvili.
Wayne Shorter Quartet. Kuva: Stefan Crämer
Kohta Lokkilavalle asteli vielä Clarkeakin legendaarisempi hahmo: Art Blakeyn ja Miles Davisin muinainen luottofonisti ja Weather Reportin perustajajäsen Wayne Shorter, joka levytti 1960-luvulla Blue Notelle tukun loistokkaita albumeita. Näillä meriiteillä Shorter pääsi ainoana jazzarina popparien seuraksi festariohjelman kanteen.
Kohta 82 vuotta täyttävä maestro soitti säästeliäästi hellien kuulijoita harkituilla lyyrisillä lurituksilla ja muutamilla terävillä sivalluksilla. Konsertin loppupuolella Shorter lämpeni rakentelemaan pitempiäkin tarinalinjoja. Jujun (1964) henkistyneisiin korkeuksiin ei ehkä kohottu, mutta tunti legendan seurassa kului kuin siivillä. Pianisti Danilo Perez käytti runsaan soolotilansa hienosti. Taidokas rytmipari eritti tarkasti kohdistettua energiaa.
Kuulin John Hiatt & The Comboa vain muutaman kappaleen verran, mutta sekin riitti tekemään vaikutuksen. Tällaiselle juuriaan myöten musikaaliselle ja luotettavan miehuulliselle meiningille on aina maailmassa sijansa. Have A Little Faith In Me kuului festivaalin hienoimpiin yksittäisiin esityksiin. Sopivaa taustamusaa hampurilaisen syömiselle, kommentoi muusikkojäsen.
Mirel Wagner. Kuva: Kim Knappe
Mirel Wagner veti teatterilavan äärimmilleen. Väkeä tuli ja meni, mutta liikenne ei rikkonut harrasta tunnelmaa. Katoksen ulkopuolelta kiirineet lokkien kirkaisut toimivat kauhuefekteinä.
Olen kuullut Wagneria puolenkymmentä kertaa, viimeksi noin vuosi sitten. Sen jälkeen hän on kehittynyt laulajana melkoisesti ja kerännyt esiintymiseensä varmuutta. Muutama kaunis kitarakuviokin aiheutti viileitä värähdyksiä. Muusikkojäsen omaksui muotitoimittajan roolin ja ylisti myös artistin vaaleaa asukokonaisuutta.
Kylie Minogue. Kuva: Arto Takala
Kylie Minoguen henkilökuntaan kuului enemmän tanssijoita kuin musikantteja. Katselin jumppaohjelmaa ja kuuntelin hittivirran jyskettä vartin verran ennen kuin hiippailin Tedin teltan anniskelualueelle vartomaan illan viimeistä esiintyjää sekä makustelemaan festivaalien ainoan valkoviinimerkin ankaran karvasta aromia.
Juuri silloin jyskytys vaimeni ja Kylie vetäisi tyylikkään version Peel Me A Grapesta. Ei lainkaan hassumpaa!
Sonny Knight & The Lakers. Kuva: Stefan Crämer
Illan yllättäjän tittelin kahmaisi Minneapolisin mahtava Sonny Knight & The Lakers. En tiennyt orkesterista yhtikäs mitään, mutta tästä lähtien pidän velvollisuutena jakaa tietoa siitä kaikille, joita topakka ison bändin soul vähänkin kiinnostaa. Kahdeksan nuoren valkonaaman orkesteri tiristi viikonlopun tiukimmat yhteissoitot.
Sonny Knight levytti ensisinkkunsa jo teinipentuna vuonna 1965. Tuolloin ura jäi urkenematta, mutta nyt hän on löytänyt sekä sopivat yhteistyökumppanit että kiitollisen yleisön. 66-vuotiaan Knightin äänessä ja liikkeissä ei näy eikä kuulu hiipumisen merkkejä.
Ruuti on tunnetusti vanha keksintö, mutta harva osaa räjäyttää sen yhtä räiskyvin seurauksin kuin tämä ryhmä. Sen ansiosta kestin murtumatta, vaikka festarit päättänyt Lee Fields & The Expressions jäi kuljetuspoliittisten syiden vuoksi kuulematta. Kiitän ja kumarran!
Verneri Pohjola Quartet. Kuva: Markku Åberg
Perjantai oli hyvä käynnistää Verneri Pohjolan kvintetiksi laajennetun kvartetin seurassa. Aurinkokin esiintyi, eikä kuulaampaa kesämusiikkia voinut toivoa. Sielunhoitoa parhaimmillaan, tuumasi muusikkojäsen.
Päälavalla samaan aikaan räppäillyt Asa kuokkavieraili kappaleessa nimeltä 1966, jonka järjestäjät olivat tilanneet juhlistamaan festivaalia. Kun Pohjola ja saksofonisti Jussi Kannaste vetäytyivät kulisseihin, kävi ilmi, että bändi toimi oivallisesti myös pianotriona. Settiin sisältyi sellainenkin ihme kuin Teppo Mäkysen lyhyt ja hillitty rumpusoolo!
Erlend Øye & The Rainbows. Kuva: Arto Takala
Pohjolan lopetettua alkoi päälavalta kantautua leppoisaa musisointia, josta vastasi Kings Of Conveniencesta tuttu Erland Øye säestäjänään The Rainbows. Herttaista, suorastaan lapsekkaan oloista tunnelmointia olisi kernaasti kuunnellut pitempäänkin, ellei vaisto olisi patistanut Lokkilavalle päin.
GoGo Penguin. Kuva: Kim Knappe
Gogo Penguinin ilmava ja avara meininki imaisi sisäänsä välittömästi. Muusikkojäsen saa ensin puheenvuoron: Haikeaa mutta koko ajan eteenpäin liikkuvaa musaa. Siis parasta! Pianismista tulee mieleen Philip Glass. Minulle muistui mieleen myös toinen erikoinen pingviinibändi Penguin Cafe Orchestra.
Kolmikon poljento polveili saumattomana ja soolottomana yhteispelinä. Jazzbasistien jousen käyttö on useimmiten pelkkää hosumista hosumisen vuoksi, mutta pingviinien Nick Blacka ei syyllistynyt hakuammuntaan. Nuorekas trio oli perjantain yllättäjä ja samalla paras kuulemani Manchesterin bändi sitten Buzzcocksin.
Paloma Faith. Kuva: Stefan Crämer Caro Emerald esiintyi Pori Jazzeilla torstaina. Kuva: Stefan Crämer
Raikasta jazztuokiota seurasi lyhyt poikkeama valtavirran mutaisiin syövereihin. Jos tämä saatanan möykkä ei kohta lopu, tulen tosi pahalle päälle, totesi muusikkojäsen kevyesti pukeutuneen Jessie J:n jumppaamisesta. Komeilla asuilla ja lavasteilla koreillut Paloma Faith sai armollisemman arvion, muttei innostanut juuri enempään kuunteluun. Perjantain päätteeksi päälavan vallannut Emeli Sandé jätettiin suosiolla väliin.
Naispopparien ykköseksi valittiin lopulta Caro Emerald, joka esitti elektroniikalla jatkettua ja pontevan positiivista swingiä.
Ambrose Akinmusire Quartet. Kuva: Markku Åberg
Ambrose Akinmusire Quartet päätti jazziin painottuneen perjantaimme. Akinmusire nousi Downbeatin viimeisimmän äänestyksen trumpettisarjan ykköseksi eikä suinkaan syyttä suotta. Tarkkaan valvottu kuvauskielto ja nuoren tähden sulkeutunut lavaolemus vihjasivat, että Miles Davis on tehnyt vaikutuksen muutenkin kuin musiikillaan.
Ehdin jo puoliksi pahastua ennen kuin palautin mieleeni, että Poriin tultiin kuuntelemaan musiikkia eikä kohteliaita latteuksia. Muusikkojäsen summaa setin taiteellisen annin: Herkkää musisointia varsinkin silloin, kun basisti soitti huiluääniä.
Ihana trumpettisoundi, mutta jäi silti etäiseksi.
Jukka Perko Jazztet. Kuva: Kim Knappe Bossa Negra with Hamilton de Holanda and Diogo Mogueira. Kuva: Stefan Crämer
Lauantaina kävi ilmi, ettei sadetakkeja kuljetettu länsirannikolle turhan päiten. Jukka Perko Jazztetin soitanta kantautui Tedin telttaan Lokkilavalta puheensorinan ja sateen lotinan vaimentamana. Ville Herralan bassoa ei paljon kuulunut, mutta Teemu Viinikaisen sävykäs kitaransoitto pääsi oikeuksiinsa.
Samaan aikaan päälavalla värjötteli Brasiliasta saakka saapunut Bossa Negra with Hamilton de Holanda and Diogo Mogueira.
Helsinki-Cotonou Ensemble. Kuva: Markku Åberg
Vilunväreet kaikkosivat ainakin Tedin teltassa, kun kahdeksanmiehinen Helsinki-Cotonou Ensemble pääsi vauhtiin. Bändiin kuuluu kuusi eri puolelta maata pääkaupunkiin päätynyttä kantasuomalaista. Etualalla perkussiota päristeli kaksi miestä Beninistä.
Setin alku painottui syntikkavetoiseen fuusiolirutteluun, mutta meno parani sitä mukaa, kun vahva puhallinsektio, lyömäsoittimet, voodoo ja afrofunkin vastustamaton poljento valtasivat tilaa. Lopputulokseksi saatiin lauantain parhaat tanssit, joiden aikana sadepilvet kaikkosivat sisämaahan.
Ed Motta. Kuva: Markku Åberg
Kriitikon ruokatunnin jälkeen oli vuorossa taas Tedin teltta ja brasilialainen Ed Motta. Pari kappaletta meni totutellessa korostetun iiisiin svengiin, mutta viimeistään Simple Guyn jälkeen nimesin Mottan päivän yllättäjäksi.
Viittä eri kansallisuutta edustaneen bändin ote osui nerokkaasti hunajaisen viihteen ja hienostuneen taiteen yhtymäkohtaan. Kitaran varressa tyylitteli Arto Mäkelä. Brasilia kuului ja tuntui musiikissa lähinnä vapautuneisuutena. En olisi uskonut, että Steely Dan, Stevie Wonder, Carpenters ja Tom Jobim voivat kohdata näin hedelmäisesti.
Eniten Mottassa kiehtoivat älyn ja lämmön harvinainen liitto sekä rankkuuden tavoittelun täydellinen poissaolo.
Orquesta Buena Vista Social Club. Kuva: Stefan Crämer
Jätin jäähyväiseni Orquesta Buena Vista Social Clubille jo taannoin Tampere-talossa, mutta ehdin Mottan pyörryttävän scat-lopetuksen jälkeen vielä hetkeksi vilkuttamaan Omara Portuondolle, Eliades Ochoalle ja kumppaneille.
Muusikkojäsen kuunteli koko konsertin ja hurmaantui Kuuban veteraaneista täysin: Paras Besame Mucho ikinä! Tätä on vaikea ylittää!
Kool And The Gang. Kuva: Stefan Crämer
Kolmannen päivän lähestyessä loppuaan Soundin lähetystö vaappui jo festarikestävyyden rajoilla. Sly & Robbien ja Nils Petter Molvaerin äärimmilleen pelkistetty junttaus ja Kool & The Gangin sliipattu diskoilu kuulostivat parhaalta silloin, kun ne kohtasivat toisensa pääareenan ja Tedin teltan puolivälissä. Päivän aiempien rytmikekkerien jälkeen kummankaan kuviot eivät vetäneet puoleensa.
Dee Dee Bridgewater & Irvin Mayfield And The New Orleans Jazz Orchestra. Kuva: Stefan Crämer
Jazzin synnyinsijoja edusti tänä vuonna Dee Dee Bridgewater & Irvin Mayfield And The New Orleans Jazz Orchestra. Bridgewater kertoi vierailleensa Porissa jo vuonna 1973 Thad Jonesin & Mel Lewis Big Bandin solistina. Mainituksi tulivat myös sanat joy, life and love, joissa New Orleansin musiikin perimmäinen olemus kiteytyy.
Ison bändin setti eteni Big Chiefin ja St. James Infirmaryn kaltaisten klassikoiden sekä rennon irrottelun merkeissä. Rytmikavalkadi huipentui Treme Songiin, jossa tusinapäinen puhaltajaremmi töräytteli lavan reunalla ja lietsoi porukan persukset irti penkeistä.
Robert Plant & The Sensational Space Shifters. Kuva: Arto Takala
Robert Plant And The Sensational Space Shifters täytyy vielä mainita – ollaanhan rocklehden verkkosivuilla. Plant on säilyttänyt kovan luomiskuntonsa ja todisti Porissakin äänensä mahtavuuden. Jylhä spektaakkeli eteni toinen jalka bluesin sekä Led Zeppelinin värittämässä menneisyydessä ja toinen tuoreemmilla urilla. Kriitikkonne kuntopohja oli kuitenkin saavutettu ja oli aika poistua Spoonfulin tahdissa.
Lee Fields & The Expressions. Kuva: Stefan Crämer
Tedin teltan kulmilla odotti vielä yksi iloinen yllätys, sillä Lee Fields & The Expressions sattui säätelemään soundejaan mustien verhojen takana. I Still Got It soi vähintään yhtä komeasti kuin pari vuotta sitten samoilla festareilla eräässä toisessa teltassa.
Teksti: Pauli Kallio