Kylähullujen hommaltahan se kuulostaa: Vasenkätisten Vestivaalit, jossa palkitaan vuoden vasenkätinen (tänä vuonna kirjailija Tuomas Kyrö). Oikeasti kyseessä on pientä paikkakuntaa kerran vuodessa elävöittävä tapahtuma, joka tarjoaa ohjelmaa kaiken ikäisille asukkaille. Olennaisena osana Vestivaaleihin kuuluu lastentapahtuma Muksujen Musavestarit, joissa oli tänä vuonna esimerkiksi työpajatoimintaa. Ja jos saman kaupungin rajojen sisäpuolella on järjestetty sekä talkkunan- että mämminsyönnin MM-kisat ja päältäajettavien ruohonleikkureiden SM-kisat, niin Viialan vanhan Seurahuoneen taas piukaksi saaneet Vasurit on suhteellisen normaali kesätapahtuma.
Tukekaa paikallisia Elävän musiikin yhdistyksiänne niin kauan kun niitä on vielä olemassa! Sellaisen pyyteetön työ mahdollisti tämänkin kokemuksen.
Vasureiden ohjelmakartassa vedetään avoimesti kotiinpäin. Esiintyjistä Jukka Ässä on kotoisin Toijalasta ja puolet Lucy Was Drivingin miehistöstä paikan päältä Viialasta, jotka yhdessä vankilastaan tutun Kylmäkosken kanssa muodostavat nykyään Akaan kaupungin.
Aloitusesiintyjä Veeti Kallio jätettiin väliin ihan taktisista syistä, joten Salmisen Jukka sai luvan käynnistää illan taiteellisen puolen. Esityskielensä englannista suomeksi vaihtanut Ässä bändeineen saa kappaleensa soljumaan pikkunätisti, mutta ei juuri enempää. Vaikka lauluissa on iskelmällistä pehmeyttä ja teksteissä elämänkokoista leppeää tunnelmaa, niistä puuttuu kansansuosion vaatima konkreettinen koskettavuus. Kivoja tunnelmakuvia arjesta piisaa, mutta omaan elämään liitettäviä ahaa-elämyksiä ne eivät tarjoa. Vasta varsinaisen setin viimeisessä biisissä Avaruuskutsu kitaristi Ville Wacklinin jalka nousi monitorille ja pop muuttui rockiksi. Juorunnälkäisille tiedoksi, että Wacklinin mielitietty Anna Puu oli myös paikalla. Ässänä hihasta Jukka veti viimeisenä encorena ilman bändiä Prinsessa Kultakutri -yhtyeeltä lainatun hätkähdyttävän kauniin balladin. Jaa ei kuulosta tutulta? Pienen hetken 70-luvun lopussa vaikuttaneessa bändissä vaikuttivat muun muassa Salmisen isä Harri sekä sanoittajalegenda Raul Reiman. Kappaleen nimi meni kaikessa tohinassa ohi, mutta todennäköisimmin se oli ensisingle Viimeinen kesä. Reimanille ominaiseen tapaan kuolemasta se ainakin kertoi.
Lucy Was Drivingin esikoisalbumi oli sokerisuudessaan niin Amerikkaa, että pelkäsin normaaliakin jyrkempää yhteentörmäystä todellisuuden kanssa Uuden Musiikin Kilpailussakin nostettava saaneen LWD:n astuessa rahvaan pariin. Jotain rokkilatoja on ilmeisesti ehditty kiertää, sillä hiljaisen vastaanoton saaneesta yleisönlaulatuksesta huolimatta veto oli säpäkkä. Bändillä saattaisi olla saumaa hamuttuun sukseeseen, jos se vaikuttaisi jossain muualla. On vaikea kuvitella, että tällainen Foo Fightersin ja Jimmy Eat Worldin hengessä huudatettu stadionkarkki vetoaisi tällaisessa kulttuuriperimässä. Heti alkuun runnottu Miss America on kyllä tautisen tarttuva ralli.
Ennakko-odotukset olivat kaksijakoiset Samuli Putroa odotellessa. Miehen kaksi ensimmäistä soololevyä Elämä on juhla (2009) ja Älä sammu aurinko (2011) ovat kasvaneet Zen Cafeseen välinpitämättömästi suhtautuneelle yllättävän läheiseksi. Sen sijaan Tavallisten hautajaisten (2012) näennäisen moderni sovitusmaisema ja takakireä bändisoitto ovat herättäneet vahvan vastareaktion. Ja levyn hittibiisi Anna nyt on ihan oikeasti imbesilli renkutus.
Samaa edestakaisliikettä menivät tunnelmat setin kuluessa. Kahden ensimmäisen soolon kappaleet vierastivat väkinäisiä ja tarpeettoman täyteen sullottuja sovituksia. Selvimmin se kuului tietysti Reino Helismaa ja Elämä on juhla -kappaleiden kohdalla, kun hiljaiset hetket oli täytetty ties millä pulputuksilla ja piippauksilla. Kitaristi Mikko Kosonen ei vonguttanut aivan pelätyn kaltaisesti, mutta ihan liikaa tilutusta ja pedaalimasturbaatiota kuultiin silti. Vahvimmillaan yhtye oli kun se malttoi rockata kursailematta. Siri ja Kanttu tai Tavalliset hautajaiset kulkivat juuri niin suoraviivaisesti kuin pitääkin.
Putro itse on varmasti maan ammattimaisimpia esiintyjiä, joka saa yleisön haltuun vaivatta. Langanlaiha kroppa oli hiestä märkä jo ensimmäisen kappaleen jälkeen. Olenkohan nähnyt viime aikoina liikaa punk-keikkoja, kun Putron keikassa alkoi jossain vaiheessa ärsyttää sen liian käsikirjoitetun tuntuinen show? Tottakai ymmärrän, että ammattimuusikot toimivat eri pohjalta, eli niin kuin… ammattimaisesti. Spontaanius, vilpittömyys ja soittamisen ilo pitäisi silti kuulua soittajista riippumatta. Tältä keikalta kaikki nuo olivat tyystin kadoksissa. Putron ja Kososen koreografia oli hupsua, mutta teennäistä. Muutaman biisin kakofoniset lopetukset olivat kyllä ärtsyjä. Putron varhaisemman soolotuotannon intiimiyteen ihastuneena tuntui kuin olisin ollut seuraamassa rutiinisuoritusta.
Saatan ylianalysoida, sori, mutta siltä se tuntui. Kuusisataa yleisön jäsentä vaikuttivat kyllä tyytyväisiltä.
Mutta kaikesta nipotuksesta huolimatta kivaa taas oli, vaikka viimevuotisen 22-Pistepirkon maagisuuteen ei kukaan nyt yltänytkään. Tukekaa paikallisia Elävän musiikin yhdistyksiänne niin kauan kun niitä on vielä olemassa! Sellaisen pyyteetön työ mahdollisti tämänkin kokemuksen.