Kolumni: Bohemian Rhapsodylla oli tilaisuus nousta todella tärkeäksi elokuvaksi – mönkään meni

Freddie Mercury vuonna 1984.
AOP

Supermenestynyt Queen-elokuva on disneymäinen perhepötkö, jossa päähenkilö "tekee parannuksen" ja ymmärtää perheen merkityksen, kirjoittaa Arttu Seppänen kolumnissaan.

Hiukan vastentahtoisesti alan olla sitä mieltä, että Queen on yksi rockhistorian vahvimmista bändeistä. Ellei vahvin.

Vastentahtoisesti siksi, että aika harvoin jaksan saati muistan yhtyeen musiikkia kuunnella. Jääkiekko-otteluissa puhkisoitetut We Are the Champions ja We Will Rock You eivät paljoa helpota asiaa, vaikka yhtyeen tuotanto on näitä hittejä monipuolisempi.

Yhdessä asiassa yhtye on kuitenkin muita isompi. Queen on penetroitunut voimalla kansan sirkushuveista rahvaimpaan, eli jääkiekkoon.

Lukijan ei tule käsittää väärin: en vähättele jääkiekkoa. Siinä missä kuningaslaji jalkapallolla, myös jääkiekolla on oma viehättävä estetiikkansa, jota esimerkiksi Max Ryynänen on kauniisti jäljitellyt teoksessaan Roskamaali (Savukeidas 2012). Mutta miesten joukkueurheilua homofobisempaa areenaa on hankala löytää.

Biseksuaalin Freddie Mercuryn johtama Queen on parilla hitillä käytännössä määrittänyt standardin lätkärockille ja ollut luomassa jääkiekko-otteluiden estetiikkaa.

Asetelma on ihana. Harva rockbändi on päässyt yhtä vaikutusvaltaiseen asemaan. Kuin varkain Queen tunkeutui vihollislinjojen taakse.

Queen on pöyhkeää, mahtipontista, universaalisti kaukalokelpoista, mutta samaan aikaan ulkopuolisten ja syrjittyjen musiikkia. Niiden, joita on hankala hyväksyä ja joiden toimia on hankala ymmärtää, oli sitten kyseessä punaiset housut tai viikset.

2010-luvun taitteessa Kuopiossa minua luultiin tämän tästä homoksi, koska en syönyt lihaa, minulla oli viikset ja käytin punaisia pillifarkkuja. Yllättävän moni uskalsi sanoa nämä perustelut ääneen. Olin ”outo”, eli todennäköisesti homo.

Firman pikkujouluissa heteroseksuaalisuudestani ilahtunut naispuolinen työkaveri tarttui minua suoraan kiveksistä. Pysyimme silti kavereina ja menimme pari viikkoa myöhemmin KalPan peliin. Freddie Mercury lauloi ja KalPa hävisi. Se oli varmasti oikein.

Queen on pöyhkeää, mahtipontista, universaalisti kaukalokelpoista, mutta samaan aikaan ulkopuolisten ja syrjittyjen musiikkia. Niiden, joita on hankala hyväksyä ja joiden toimia on hankala ymmärtää, oli sitten kyseessä punaiset housut tai viikset.

Homot hyväksytään kaukaloon, jos he tekevät hyvää rockia. Tuttava on kertonut, kuinka hän nuorempana häpesi Queen-faniuttaan. Hänen piireissään Queen oli ”homoa”, jonka on jostain kumman syystä ajateltu tarkoittavan jotain noloa. Samaan aikaan 1980-luvun hard rock -yhtyeet edustivat jotain päinvastaista, abstraktia vakavasti otettavaa ydintä.

Asetelma näyttää nykyään kovin hassulta. Ihan oikeasti, joku Twisted Sister?

Marraskuussa Suomen ensi-iltaan tuli Queenista kertova filmi Bohemian Rhapsody. Se on outo elokuva. Se on kuin torttu, jossa on 170 täytettä. Lähes syömäkelvoton, mutta ihan kiinnostavan näköinen.

Queenista ja Freddie Mercurysta olisi ollut tilaisuus tehdä elokuva, joka ei demonisoisi homoseksuaalisuutta tai korostaisi sen ”outoutta” ja vastakkainasettelua heteroseksuaalisuuden kanssa. Mutta Bohemian Rhapsody tekee juuri niin.

Järkyttynyt vaimo odottaa kotona, Freddie pettää yhtyeensä ja lähtee sekoilemaan homopiireihin, kunnes tajuaa tehneensä väärin ja tulee anelemaan bändiltään anteeksiantoa.

Elokuvaan ei ole myöskään kyetty tekemään minkäänlaista järkevää rajausta. Se pyrkii kertomaan vähän kaikesta, ja kunnolla se ei pureudu mihinkään teemaan. Se on disneymäinen perhepötkö, jossa päähenkilö tekee parannuksen ja ymmärtää perheen merkityksen.

Bohemian Rhapsody on osoitus siitä, että artistin tai bändin ei tulisi ottaa minkäänlaista osaa itsestään kertovan elokuvan tekoon. Mallia olisi voitu ottaa Todd Haynesin ohjaamasta, Bob Dylanista kertovasta elokuvasta I’m Not There (2007).

Dylania ei juuri kiinnostanut ottaa osaa elokuvan valmistamiseen. Manageri esitti artistille yhden sivun mittaisen synopsiksen, Bobbers laittoi nimen alle ja meni takaisin studioon kähisemään jotain paskaa.

I’m Not There haastoi perinteisiä kerronnallisia konventioita. Dylania esitti elokuvassa kuusi eri hahmoa.

Samaan tapaan Mercury on kompleksinen hahmo. Ainakin paljon enemmän kuin Bohemian Rhapsodyn esittämä anekdootti-Freddie, joka on ensin kiva, sitten sekoilee, ja sitten on taas kiva. Aristoteles kiittää haudassaan!

Disney-sapluuna kuitenkin toimii. Jo tätä kirjoitta-essa Bohemian Rhapsodysta on tullut kaikkien aikojen taloudellisesti menestynein musiikkiaiheinen elämäkertaelokuva.

Tilaa jää vielä muille tulkinnoille, sillä elokuva ei tee kunniaa Queenin vaikutusvallalle, jonka voi kiteyttää yhteen lauseeseen: joka viikko Freddie laulaa isolle joukolle ihmisiä jäähalleissa, joissa pelätään homoja.

Teksti: Arttu Seppänen